5. Syyskuuta 2014
Jotenkin Merkitsevä otsikko. Mutta ei merkitsevää sisältöä.
Parempaan tämä ei muutu, pahempaan ehkä. Lihon. Päätä särkee kaiken aikaa ja eilen Kansallisoopperan aulassa meinasin purskahtaa itkuun, kun tajusin miten olen mennyt väärään suuntaan elämässäni. Tajusin että kaipaan kaikkea entistä. Kaikkea! Että on kuin olisin väärässä asennossa koko ajan. Ei ihme että päätä särkee!
Työstä: työkuva on aika merkityksetön minulle, mutta se yhteinen päämäärä on tärkeä. Elikkä voisin olla narikassa teatterilla, mitävaan telkkarissa... Tai vaikka palkanlaskijana Oopperassa (jos osaisin laskea!)! Mielummin kuin vaikkapa huippugraafikkona mainostoimistossa. Kaipaan taidetta ja viihdettä - niiden tarjoamista muille. Ja niitä ihania työporukoita. Työ voisi olla vaikka paperipallojen rutistelemista suuriin tilataideteoksiin, mutta ei tätä tylsää, kuollutta tekniikan maailmaa! Apua!
Tytär oli Oopperalla nuorisoteatterin pääsykokeissa. Ja minä meinasin jäädä sinne.
Mies valittaa joskus työstään, ei nyt ehkä sitten elä unelmaansa. Aina ainakaan. Niinkuin minä?
Järjestin perjantai-illan kunniaksi punaviiniä, juustoja ja riidan. Mies lähti nukkumaan, minä jäin miettimään jäänkö nukkumaan sohvalle. Voisin jäädä. Toisaalta: mies ei ehkä edes huomaisi ja sitten se olisi turhaa.
Ole reipas
Sanoin tyttärelleni, kun hän kävi nuorisoteatterin pääsykokeissa, että ole reipas. Tänään olin itse reipas. Kävin pitkällä pyöräretkellä perheen kanssa, kuntosalilla (toka kerta!), kaupassa ja imuroin. Kohta on sauna, nachot ja olut. Huomenna olen uudestaan reipas. Teen ensi viikolle ruokia (oikeasti mies kyllä tekee ne lähes kokonaan), käyn ehkä taas kuntosalilla ja leikkaan isäni hiukset. Maanantaina aion soitella työpaikoista. Teen ranskalaisilla viivoilla listan asioista jotka kannattaa sanoa, muuten menee sekoiluksi. Mitä jos soittaisin KAIKKIALLE, satoihin tai tuhansiin paikkoihin, niin saisinko töitä? Jos olisin hyperaktiivinen. Soittaisin vaikka kaksikymmentä puhelua päivässä. Mutta eihän ne toisistaan tai minun urakasta tietäisi. Jokainen puhelu olisi niille se ainoa puhelu minulta ja sen ainoan eikiitoksen sanominen minulle.
Tai jos lähdenkin ulkomaille töihin. Ikiaikainen haaveeni.
En keksi tietä teatteriin, oopperaan, televisioon... Se siis siitäkin viihtyisästä ja sielua ruokkivasta työympäristöstä.
Missä se oivallus viipyy? Koska se tulee? Miten täytän haasteeni? Millä tavalla kaikki on aivan toisin, vajaan kymmenen kuukauden kuluttua, kun täytän neljäkymmentä? Keksin tähän jonkun jännittävän salasuhteen, vien tarinan kustantajalle, ja hän pakahtuu riemusta? Tai sitten käykin jotain ikävää? Sairastun, ja syntymäpäivääni mennessä olen kuihtunut tai jopa kuollut?
Lapset laulavat yläkerrassa. Elämässä on jotain niin hyvää, että toivottavasti en kuihdu ja kuole.
