Irtisanoin itseni!

Aamun räntäsade lupasi päivästä juuri sitä, mitä siitä tulikin. Miksen ymmärtänyt jäädä kotiin.

Aamulla kirjoitin (ja lähetin) irtisanomisilmoituksen. Sydän väpättäen. Näissä elämän Tiukoissa Tilanteissa olen reppana ja itkupilli.  Semmoinen värisevä sielu.
Halusin kertoa irtisanomiseen myös  jonkun syyn ja rehellisesti ilmoitin (sähköpostissa) että en oikein integroitunut porukkaan ja kun tulin valituksi paikkaan, minne jo aiemminkin olin hakenut, päätin vaihtaa.
Pomo pyysi muutamaksi minuutiksi juttelemaan. Oli ystävällinen (voi itku!) ja ymmärtäväinen, mutta halusi (luonnollisesti) tietää, mitä tarkoitin sillä, etten integroitunut. Yritin selittää. Ääneni vapisi, enkä todellakaan osannut sanoa yhtään järkevää lausetta. Voi helvetti! Helvetin idiootti! Kokonaisin lause oli se, että en oikein pääse juttuun, mulla on vaan varmaan aika tyhmät jutut ja teillä arkkitehdeillä sitten paremmat...
Palasin paikalleni nyyhkyttämään ja  vapisemaan.
Ja entäs sitten lähin esimies - ihana tyyppi, mutta  hajamielinen ja kaipaisi apua (organisointiin ja delegointiin), sillä hänellä on aivan liikaa töitä ja nyt hän näytti todella lannistuneelta ja väsyneeltä. Itkin vähän sitäkin.

Pahin oli kuitenkin vielä edessä.
Wilma-viesti. Ekaluokkalaisemme oli mekastanut käsityö-tunnilla ja sai ensimmäisen pahapaha-merkinnän Wilmaan. Koko luokka oli kuulemma ahdistunut lapsen metelöinnistä, eikä lapsi ollut lopettanut törkeitä laulujaan pyydettäessäkään.
Opettajan merkintä oli erityisen tyly ja sitä vasta itkinkin.
Nytkö tästäkö alamäki? Leimattu  rauhaton hyväksyntää hakeva pelleilijä? Pieni, seitsenvuotias, poika.

Taas olen hukassa.
Lisää syliä lapselle (ainoa mitä osaan). Lisää syliä minulle. Lisää syliä kaikille.
Läpi repaleisen lokakuun.

Ja räntäsade jatkuu.

Äiti on Vegasissa

Olin kateellinen Vegasin matkasta ja varsinkin Grand Canyonista. Nyt äiti heräsi hotellissa historian pahimman joukkoampumisen keskelle. Ja taas kerran mietin talon rakentamista maalle, meidän mäelle. On alustava suunnitelmakin: vaihdetaan tämä (Stadin) asunto vähän pienempään ja teini jää siihen lukiota käymään ja toinen makuuhuone on muulle perheelle kaupunkiasuntona. En ole ihan selvillä millä se kustannetaan. Talo tai asunto. En oikein tiedä millä muut kustantavat talot, veneet ja lomamatkat. Ei, en saa lainaa. Pitäisi olla säästöjä, mutta eihän tuosta palkasta jää senttiäkään. Penniäkään. Haluan yhä sanoa niin. Mutta enää en kerro euroa kuudella.

Otan riskejä elämässäni. Jätin allergialääkkeet pois (olen heinille allerginen). Olen syönyt lääkkeitä vähän reilumman kauden nukkuakseni paremmin, mutta nyt sitten kurkkua kutittaa. Ihan tosi - voiko täällä kohmeisessa asfalttiviidakossa kukkia yhä Timotei?! Tai mikään elollinen!

Tilannekatsaus: olen jatkanut juoksukoulua ja olen vieläkin yli neljänkymmenen.

On ikävä lapsia (vain omia) päivisin. Masennus on laskeutunut päälleni ja painaa miljoona kiloa. Olen jotenkin loputtoman yksin tässä loputtomassa syksyssä. Ja ihmettelen miten jouduin elämässäni tähän. Teinkö kuitenkin ihan muutaman väärän valinnan? Voisinko toisilla valinnoilla asua Euroopassa jossain lämpimämmässä maassa, minua ihailevan kumppanin kanssa? Nauraa ja laulaa ja taas vähän nauraa, olla rento äiti ja tyyppi? Olisiko muutama ryppykin vähemmän? Tulisiko syksyä enää koskaan? Tai ainakaan näin pitkää?

Mie romahin

Kaikki on päin helvettiä.
Enkä nyt puhu juoksukoulustani (kestän sen jos kestän puuduttavan tappavan tylsää juoksentelua). Duunit, sama juttu kuin juoksukoulun kanssa.
Lasten kanssa on mennyt paremmin, kun aloitin 80% työviikon tekemisen. Mies on samaan aikaan lähes muuttanut työpaikalleen. Tai jonnekin. Päiväkodin pihalla juttelin toisen äidin kanssa, hän kertoo viikottain tai päivittäin miehensä työmatkoista ja totaali-yyhoona olemisestaan, mutta nyt se saa loppua ja koko perhe muuttaa Lahteen, mummo alkaa pyörittämään arkea. Halveksin. Minulla on enemmän lapsia, mies työmatkalla Saksassa eikä Kotkassa ja lapsetkin vietävä eri osoitteisiin aamuisin, itse arkeni taistelen. (Kadehdin. Minulla on surkeat välit äitiini ja selviämiseni perustuu tasan siihen että on pakko. Hampaat irvessä. Usein toivoen vammaa tai kuolemaa, jotta voisin luovuttaa. Tosin tuskin silloinkaan saisin apua, saati empatiaa.)
Okei, tilanne on nyt joka tapauksessa se että kaikenlaista vastoinkäymistä on tässä ollut. Kamelin selkä katkesi kuitenkin tänään. Sekavan ja huonohkosti organisoidun työpäivän jälkeen hain pojat hoidosta ja iltapäiväkerhosta. Hyvällä mielellä juteltiin kuulumiset ja pienempi kyseli innoissaan että mitä Pokemon-kortteja isompi oli saanut vaihdettua koulussa, jonne ensimmäistä kertaa kortit otti tohkeena mukaan (nukkui kortit yöpöydällään). Ei ollut mitään vaihtanut, jotkut olivat sanoneet että hänen korttinsa ovat feikki-kortteja. Mitä helvetin feikki-kortteja! Mitä helvettiä ylipäätään! Raivo ja itku ja raivo raivo raivo raivo raivo valtasi minut. Tehkää minulle mitä vaan vääryyttä, mutta älkää helvetti pahoittako lapseni mieltä! Saatana. En pääse yli. Kävin postissa, mietin feikki-kortteja. Kävin kaupassa, mietin raivon vallassa feikki-kortteja. Mietin sitä iloa millä lapsi lähti kouluun korttiensa kanssa. Mietin sitä ettei hän kelvannut, hänen korttinsa eivät kelvanneet.

Enkä kestä.

Otetaas alusta!

Kahden vuoden ajan söin join ja makasin. Ja vaikka tilanne on nyt lähes katastrofaalinen, niin sanottava on, että nautin tuosta kaikesta.

Luin naistenlehdestä sohvaperunan juoksukoulusta. Viisikymppinen nainen (samaa ikäluokkaaargh), joka ei ollut koskaan liikkunut, vetäisi tuon yksitoista viikkoa kestäneen juoksukoulun. Juoksukoulu tähtää kymmenen kilometrin juoksulenkkiin. Minä tähtään siihen, että jaksan juosta mökillä mäen päälle poikien perässä. Ryhdyin  hommiin!

Eka kerta 

Hävettävän huonon kuntoni vuoksi joudun välttelemään juoksuseuraa ja ihmisten katseita, mutta teinin ja aviomiehen kanssa

 juoksen tai kävelen mielelläni. Molemmille olen lenkeillä avautunut siitä, kuinka en todellakaan haluaisi profiloitua juoksijoihin, joita hipsuttelee eestaas rantapuistossamme. Joilla ei selvästi ole mitään määränpäätä. Jotka näyttävät naurettavilta ja jotenkin suorastaan urheilemistaan ja omaa erinomaisuuttaan mainostavilta. Sporaan voi juosta, kouluun pitää juosta kun kellot soivat, riistan perässäkin on juostu.  Pakoon kannattaa toisinaan juosta.
Mutta lenkkeily!
Miehen mielestä minulle on turhan tärkeitä nämä imago-asiat.
(Baariin ei välttämättä kannata juosta. Hampaat!)

Olen ollut tunnollinen kohta kaksi viikkoa. Välillä juoksupyrähdyksiä, välillä kävelylenkkejä. Ostin jopa rumat juoksukengät!

Keskimmäinen lapsi aloitti koulun ja minä aloin tekemään 80% työaikaa. Ihanaa kun voi olla lasten kanssa enemmän. Kamalaa kun kaikki viennit, haut, harrastukset ja vanhempainillat on kontoillani. Ja tietenkin pieni palkkani on entistäkin pienempi. Olisin mielelläni valinnut kaikesta huolimatta paremman palkan. Mutta minun tärkeysjärjestys meni nyt silti näin. (Missähän se hieno tärkeysjärjestys-liikennemerkki muuten on?!)

Barcelona odottaa loppukuusta teiniä ja minua. Vaikka pelkään. Sanotaan ettei saa antaa pelolle valtaa, mutta minä olen näistä sanoista huolimatta antanut itseni täysin pelolle. Pelkään ahdistuneen näköisiä reppuselkäpoikia busseissa, kauppakeskuksissa ja koulujen liepeillä. Pelkään tummia miehiä. Pelkään oudon hitaasti käveleviä, pelkään oudon nopeasti käveleviä. Pelkään suuria hanhia rantapuistossamme (niin että jalat varpaista reisiin saakka kananlihalla kävelen niiden ohi, ottamatta katsekontaktia). Katsekontaktia ei pidä ottaa myöskään niihin, ketkä huumehia ovat vedelleet.
Saatan lähitulevaisuudessa turvautua johonkin terapiaan. On meinaan paljon muutakin vielä. Olen todella antanut peloille itseni.

Kaipaan yhä entisiä työkavereitani.
Kaipaan suuria muutoksia tai jotain odotettavaa.
Kaipaan maalle.
Ja kuitenkin rakastan Helsinkiä, ystäviä, baareja, keikkoja, kaupunkipyöriä, puistoja ja kaupungin valoja.
Hiuksissa on kasvatusvaihe.



Yritän liittää tähän kaksi Kuukauden Huippukuvaa. 
Olisi myös yksi huippuvideo. Teini luvatta kuvasi. En liitä sitä.

Haaveideni aviomies. Psykiatri, runoilija, jazz-muusikko. Mielestäni onnistunut salakuva elokuvateatterin lippujonosta.

Näin rannassa kuolleen hanhen. Otin miehelle kuvan. Kaukaa, zoomilla. Että jos vaikka elääkin, huolimatta siitä, että on reikä mahassa ja pää vääntynyt luonnottomaan suuntaan. Mutta näkeehän tuon kaiken toki tästä kuvastakin. 

Antakaa mun mennä pyörällä töihin!

Kevätkevätkevät!
Mutta yksi asia vaivaa.

Kun olin lapsi ja nuori, polkupyöräily oli pikkukylässä kätevin tapa päästä kavereiden luo. Kouluun oli iso ylämäki, sitä en viitsinyt pyöräillä. Minulla oli hieno polkupyörä, johon ronguin isältäni käyrät sarvet. Pyörä muutti mukanani lähtiessäni opiskelemaan, mutta sittemmin se varastettiin, muuten kelpaisi käyttöön vieläkin. Tilalle hankin Anttilan halvimman pyörän (kun ei enää isi maksanut), pyörä vaati hitsaamista jo alle kuukauden ikäisenä. Poljin sillä kymmenisen vuotta, eikä kukaan millään ikinä varastanut sitä.
Nyt minulla on ei-hieno-eikä-trendikäs käytettynä ostettu Tunturin tätipyörä.

Vielä muutama vuosi sitten rakastin pyöräilyä, onhan se niin vaivatonta ja melko sukkelaakin! Nyt en voi rakastaa. Tieraivo, liikenneraivo ja yleinen avoin vihamielisyys on vienyt minulta pyöräilyn ilon. Ilon helposta tavasta siirtyä paikasta toiseen. Uskon että syy on myös työmatkapyöräilijöissä ja kaiken maailman teräsmies-kisailijoissa. Heillä on semmoiset erityiset paikasta toiseen siirtymiseen tarkoitetut asut (ja niitä päiväkodin neonväri-liivejä), heidän pyörissään on erityisiä polkimia ja jarruja ja joissain ei edes ole jarruja, mutta polkimet ehkä kuitenkin. He sujahtavat hirmuista vauhtia välistä kuin välistä, kelillä kuin kelillä. Ja sitten kävelijät, pyöräilijät ja autoilijat huutavat toisilleen ja näyttävät käsimerkkejä. Ja minä saan osani. Saan, vaikka teen kaikkeni, että ihmiset ymmärtäisivät että olen tuon kaiken ulkopuolella. Että olen tullut 80-luvulta tänne polkupyörällä, farkut jalassa, mikälie takki niskassa, lastenistuin takana rämisten, etukorissa lapsen kiviä ja monta kassia ja pussia... Ajellen hiljakseen sinne tänne, päämäärättömän näköisesti (vaikka onkin oikeasti aina kiire töihin tai päiväkotiin). Ja silti ne luulevat että olen siinä niiden tyhmässä leikissä mukana.
Ja miten se sitten näkyy.  No ihmiset tiuskii tuolla pyöräteillä ja huutelee perään. Perjantaina ohitin kapeassa kohdassa tädin. Hidastin lähes kävelyvauhtiin ohituksen ajaksi ja silti tuo täti huusi perääni, että olisin voinut odottaa että hän on mennyt. Oli pakko ihan pysähtyä ja kysyä yli-imelällä äänellä, että kävikö rouvalle jotain (ei käynyt). Ja näitä on paljon! Seuraavana päivänä kerroin lounaalla tuosta kohtaamisesta ja työkaverirouva siihen heti toteamaan, että pyöräilijät onkin kyllä ihan kamalia. En ole. Voinko sanoa että kävelijät on ihan kamalia?

Pelkään että joku ajaa tahallaan päälleni tai tönäisee, niinkuin pyöräilevälle ystävälleni tehtiin keskellä katua. En aio osallistua kriittisille pyöräilyille, enkä muihin fillarikokoontumisiin. En hanki erikoisvarusteita, enkä aja lujaa. En ole työmatkapyöräilijä, vaan olen perusmamma joka menee kasseineen tuolla kumit liian tyhjinä ja satula vähän liian korkealla töihin kahden kilometrin matkan. Peace.   Saisinko ilman paheksuntaa käyttää rumaa ruskeaa Tunturiani?

Huomionkipeenä

Kun on plussakelit, laitan valolenkkarit. Pakkasella en uskalla, etteivät katkea, muuten käyttäisin niitä aina. Rakastan valojuttuja. Led-korviksia, valolenkkareita, värivaloin somistettuja Spaissareita, valoja puissa, parvekkeilla ja taivaalla. Mutta on siinä muutakin nyt. Se huomio. Ihan joka sporamatka, jokainen kadunpätkä, päiväkodinpiha, bussipysäkki, kauppareissu, joku kehuu kenkiäni. Sedät ihastuvat ja avoimesti tunnustavat tunteitaan, kahvilanpitäjä ottaa kuvia ja kiittelee kuinka piristin hänen iltaansa, päiväkodinlapset kerääntyvät ympärilleni, teinipojat huutavat superhienot kengät perääni ja narkkari-Juha on pitkästä aikaa innostunut mistään.

Mutta. Joka paikassa toistuu sama kysymys. Mistä noi on ostettu?

Enkä millään haluaisi sanoa. Mutta sanon. Kiinasta tilasin, pari kymppiä maksoivat, kivuttomasti lähipostiin tulivat.

Enkä millään haluaisi kuitenkaan sanoa. Kun pelkään ihan oikeasti, että sitten ne kaikki hankkii samanlaiset, enkä ole enää yhtään uniikki. 

Tietenkin ymmärrän muutaman tosiasian. Vaikkapa sen että kaikki eivät liiku valokenkineen samoilla kaduilla kuin minä. Kaikki eivät halua valokenkiä. Kaikki eivät todellakaan edes pidä valokengistä. Ja toisaalta jos joku muukin sattumoisin saa mukavaa huomiota, voisin (jalomielisesti) suoda sen hänelle. Sillä se tuntuu hyvälle.

Olen aina inhonnut huomionhakuisuutta (voi olla vaikea uskoa minusta, mutta näin  on!), erikoisuudentavoittelua, tekotaiteellisuutta (mitä paskaa!) ja säälinyt niitä itsetunnottomia runkkareita, ketkä salasuhteillaan hakevat itsetunnolleen buustausta ja silti porskuttavat liitoissaan. Että normaaliolosuhteet ei riitä tässä elämässä! 

Ja nyt itse onanoin valokenkieni loisteessa. 

Sitten vielä nämä hiuxetkin! Saan niistäkin palautetta. Päivittäin, aih!

Tietenkin kaikki tämä on pinnallista ja lapsellista ja pitäisi hävetä ja pyrkiä saamaan positiivista palautetta vaikkapa äitiydestä ja työstä. No, kipeästi sitäkin palautetta kaipaisin, mutta ilmiselvästi sen saaminen vaatii hiukan enemmän kuin vilkkulenkkarien lataaminen. En silti ole luovuttanut siinäkään. Enkä luovuta.

Joskus asetin itselleni tavoitteeksi aktiivisuuden (bileet, keikat, leffat, konsertit, teatterit, ystävät etc.) mutta myös sen, että panen paikat kuntoon meidän maalla. Ensimmäinen tavoite on melko hyvin hoidossa, joten tänä viikonloppuna kudon sukat loppuun, luen kirjan ja leikkaan hedelmäpuut. 

Ja hengitän syvään. 

Muita tavoitteitani en jaksa nyt ajatella. Kaikki on kuitenkin ihan hyvin. Tällä hetkellä. 

Tositarinaan perustuvan kirjan - johon tartun -  takakansitekstissä sanotaan: 

Tom ja Karin odottavat esikoislastaan, kun Karinin vointi yhtäkkiä heikkenee ja hänet otetaan sairaalaan. Lapsi syntyy keisarinleikkauksella. Tom kiirehtii edestakaisin sairaalan pitkiä käytäviä, hän kulkee teho-osaston ja vastasyntyneiden osaston väliä; hän kulkee elämän ja kuoleman välillä.

Kun hän palaa sairaalasta vauvan kanssa kotiin, Karinia ei enää ole.

En luovuta ja hengitän syvään. Ja iloitsen mistä iloitsen.

.

Tunteisiin koukussa

Jatkuvat ailahtelut leimaavat vahvasti koko elämääni ja suorastaan tarvitsen suuria tunteita! Tai edes pieniä tunteita, joka tapauksessa, olen todella koukussa siihen, että asiat tuntuvat joltain.

Alkuvuosi on mennyt lievästi sanottuna alakuloisissa tunnelmissa.
Balettitunneilla olen ollut pullea ja huonokuntoinen ja tuntenut, että kaikki muut huomioivat sen joka sekunti. Ehkä jopa häpeävät puolestani. Aikuisballerinathan ovat kaikki (muut) nuoria taiteilijoita. On näyttelyä ja avajaisiin pitää rientää suoraan tunnilta. Esikoisromaani on julkistettu ja uusi työ Ateneumissa skoolattu shamppanjalounaalla. Jalkapöydän tatuointi pilkistää jokaisen balettitossun alta. Ja tanssillekin ollaan omistautuneita, termit osataan siinä missä hypätään. Ja kaikesta huonoudestani lannistuneena lähdin muutama viikko sitten tunnilta ja mietin, että olisinpa mennyt alakerran Mäkkiin tanssin sijasta. En pärjää enää missään. Ja peruutin kevään loput tuntini. Toki jäi vielä muutama (jo maksettu) tunti, ennen nöyryytysvapaata kevättä. Ja äh, sitten: seuraavalla kerralla olikin parempi paita päällä, enkä näyttänyt enää yhtään hassummalta pikku-ballerinalta! Paita. Ja vaikkei hypähtelyt kovin ihmeellisesti menneet, niin huomasin taas, että oikeasti en ollut sen kummoisempi kuin muutkaan, hiuksiakin kehuttiin (vaikkei hyppyjä)! Ja tuli suru siitä, että luovun yhtäkkiä tuosta tärkeästä jutustani. Rakkaastani, josta haaveilin pitkään. (Palaan varmasti syksyllä, tämä ei ole lopullinen ero.)

Ja kas, siinä niitä tunteita tuli taas nautittua.

Toinen juttu.
Syksyllä ja vielä talvellakin ikävöin kovasti entistä työpaikkaani. Uudessa työpaikassa tunsin olevani kovin yksin, hukassa tehtävieni kanssa ja usein jopa tarpeeton. Tapasin ex-työkavereita ja vajosin syvemmälle ikävään. Kirjoittelin ex-työkavereille kaipaavia meilejä, kadehdin heidän yhteishenkeä, ilmaisia lounasseteleitä ja parempaa palkkaa.
Alkuvuodesta sitten ilokseni sain kivan projektin uudessa työpaikassani. Sisälsi vähän graafikon töitäkin. Ja viime viikolla kun palasin töistä kotiin, ajattelinkin, että vihdoin olen löytynyt kadoksista takaisin. Ja tänään sitten soitti ex-pomo ja pyysi palaamaan!!! Tarjolla parempi työnkuva (syy miksi lähdin), parempi palkka ja muut edut, sekä superihanat työkaverit.
Nonni, taas tunteita.
Inhoan tasaista. Kiitos tästä.

Ja kevätkin tulee. Ja hiuksia kehuttiin kaupassa, bileissä ja tanssitunnilla. Ostin uuden vaaleanpunaisen puhelimen. Ja on tulossa ystävien reissu Prahaan. Ehkä hankin liput Ruisrockiinkin. Antaa palaa! Ei haittaa, vaikka askeleeni täällä olisivat yksi eteenpäin, kaksi taaksepäin... kunhan se yksi otetaan taivaisiin syöksyen, ilmassa leijuen, kengät vilkkuen, rehvakkaasti nauraen (ja jotain muita suurien tunteiden kliseitä ja hehkutuksia tähän, nyt en vaan keksi enempää). Itkun aika tulee kumminkin, turha sitä on tässä odotella.

Nousu

Tiedättekö kun flunssa antaa ensioireita, ihan pientä kurkkukipua ja jonkun ajan kuluttua nousee kuume? Vähän sama tämä sisälläni oleva aavistus, semmoinen ettei se vielä ihan edes tunnu. Ihan ei vielä jännitä, vielä ei ole perhosia vatsassa, mutta kuulee ne jo jostain kaukaa.
Kevät. Nousu suureen maniaan, jolloin kaikki on ihanaa.

Muutama viikko enää, uskoisin. 

Pienimmälle nousi kuitenkin ihan se oikea kuume. Viikonlopun ohjelmat mietitään uudelleen. Taitaa minulta jäädä miehen sukujuhlat väliin. Harmi, sillä en tiedä missä muualla voisin käyttää hienostuneen vaaleanpunaista jakkuani. Toisaalta ehkä jakkukaan ei ole kovin hienostunut My Little Pony kampaukseni kanssa... Eikä kyllä olisi sopivia kenkiäkään! (Tässäkin yhteydessä mainittava upeat valolenkkarit, ne voisin laittaa ihan kaikkialle!) Mutta 'jännä' nähdä kuinka saan teinin silti lähtemään juhliin. Vai voisiko ehkä teini hoitaa kotona pienintä (vaikka pieni on kipeä)? Onko se heitteillejättö, jos äiti lähtee edustustamaan, eikä ole jatkuvassa kosketuksessa kuumepotilaan kanssa? Kun ainahan voi laittaa maiharit. 

Ja vielä loppuun joku summaus. 

Kevätkevennys ei oikein lähde. Aloitan taas huomenna! 

Aktiivisuus on käsin kosketeltavaa. On keikkalippua, teatteria, keilaamista, konserttia ja jopa ulkomaan matkoja. 

Mökkiä ja maaseutua kaipaan niin että rintaan sattuu. Vuoden (tähän mennessä) paras hetki on ollut se, kun tein jätefirman kanssa roskien hakemisesta sopimuksen. Saadaan vuokralle oma roskapönttökin! Niinä öinä kun en saa nukuttua, haaveilen ja mietin roskikselle sopivaa paikkaa, josta se on helppoa roska-auton hakea <3

Töissä ihan ok. On ne kuitenkin kivoja ihmisiä. Tämän puolen vuoden aikana moni on sanonut minulle jotain. Osa ei alennu  tervehtimään, mutta suurin osa tervehtiikin. Ja eilen lauloin kahdelle työkaverille laulua Mauno Koivistosta. Eli alan olla oma itseni.

Hiushommat saa minulta viikoittain aikaa lähes yhtä paljon, kuin lapseni, joten valtakunnassani kaikki hyvin.

Hei Manu, vippaa muutama markka, miks sä oot niin nuuka ja tarkka? Vekselin mulle antaa voisit... Hei Manu, pennit pyörimään laita, miks sä oot niin nuuka ja saita...