Sortuminen. Argh.

Hipsaus suolaa toffeessa. Sairaan hyvää. Piti ottaa messuilta oma toffee-kanki kotiin. Samoin salami-pötkö. Ja juoda viiniä, mättää aasialaista ruokaa, kasata keko nachoja ja kastikkeita saunan päätteeksi... Argh!
Ja vaikka olin seitsemästä päivästä viisi kiltisti, niin kahden päivän retkahdus oli kohtalokas. Painoa oli sata grammaa enemmän, kuin viime viikolla. Yhä toistan kysymyksen: tuleeko koko elämäni, hamaan hautaan saakka, olemaan TÄTÄ?! Miten näin voi elää?? Ettei mitään saa anteeksi.
Ällöttää. Olen vihainen tästä, mutta en tietenkään itselleni, vaan maailmalle. Eihän tässä ole mitään järkeä.


Mietin myös sitä liikuntaa. Olenpa tehnyt muutamia huomioitakin.


Ensin miinukset:
- Olen käynyt kuusi kuukautta (!) salilla kolmesti viikossa. Kunto ei ihan vielä ole kohonnut sitä vertaa, että jaksaisin hengästymättä kivuta salin rappuset. Toinen kerros.
- Spinning ei helpotu kerta kerralta (taso 3 ei  tule olemaan koskaan minulle).
- Salille tulee treenitahtiini nähden liian harvakseltaan naistenlehtiä.
- Todellakin ruokavaliolla on suurempi merkitys, kuin liikunnalla. Todellakin.


Plussat:
+ Jalkaprässillä kykenen muutaman kymmenen kiloa isompiin painoihin, kuin aluksi. Mutta en toisaalta nyt ymmärrä, miksi tämä on plussapuolella. Tai missään. Mitä väliä?
+ Uima-allassormus mahtuu sormeeni (tämä onkin hieno juttu ja lähes ainoa huomattava, tärkeä ja mukava muutos).
+ En keksi muita plussia. Yritin vain olla kerrankin positiivinen.


Ja bonuksena voin kertoa ylimääräisen huomion spinningistä. Se yksi nainen tekee koko treenin niin valtavilla vastuksilla, että ei meinaa saada poljinta alas (on ihan seistävä siinä päällä sitten). Minua ärsyttää se, sillä silloin kun "hölkkäillään" tai mennään tosi nopeaa tahtia, nainen ei ole yhtään messissä. Ja koska olen jo näin kokenut liikkuja, olenkin miettinyt, josko minun pitäisi häntä hieman opastaa. Ja onhan se minullekin todella hankalaa, kun joku ei pysy tahdissa ja joudun häntä kyttäilemään.


Ei tässä muuta. Aika käy vähiin.

Kohta luovutan!

Pienin on oksentanut tänään noin parikymmentä kertaa. On veltto ja kuuma. Keskimmäinen on ollut nyt vuorostaan leikkikaverin perään vonkuja (sisarukset on tärkeitä!). Vanhimman kuulumisista tulee mieleen ilo Hullujen päivien tuotteista (ja ylipäätään kaikesta ostettavasta, kulutettavasta, tuhlattavasta). Kun kaikilla muillakin on. No tuntuu kyllä olevankin. Ihan kaikkea. Apua!

Hermoni ovat kestäneet kuitenkin suht hyvin. Tai en muista. Aktiivista toimintaa en tiedä onko harrastettu. Ehkä. Joku aavistus siitä on.
Liikunta (eli hyvään kuntoon pyrkimykset haasteessa) on ollut äärimmäisen vastenmielistä, enemmän kuin koskaan tämän puolen vuoden aikana. Kuvittelin, että kun hoikistun, niin liikuntakin on kivempaa. Ei ole.
Ulkonäkö mietityttää. Kun kiloja on tippunut, näytän jotenkin kuivemmalta. Ryppyisemmältä. Mutta tosi kivaa on, kun jotkut vanhat vaatteet taas mahtuvat. Siitä tulikin mieleeni maiharit. Haluaisin semmoiset perus-Martensit. Minulla on 20 vuotta vanhat maiharit (tai enemmänkin Pikku Myyn kengät), ei Martensit, kuluneilla pohjilla. Olivat kadoksissa (kuten myös nahkahousut, leikkimekko (eli krapulapäivien pehmeä vaate) ja nyrkkeilysäkki), mutta löysin ne (pelkät maiharit siis) varastosta. Ilahduin, nyöritin jalkaani, otin kuvan ja lähetin sen miehelle, viestinä "löysin mut!". Vaan riemu oli ennenaikaista. Imurin putken napautettua minua päähän, lähdin kuhmu otsassa suutarille hoidattamaan rakkaitani. Tuomio oli tyly: kengissä olisi paljon laittamista, kallis remontti ja suutarin väännellessä kenkiäni, pohjakin irtosi. Suutari uskoi voivansa pelastaa kengät, mutta mietti olisiko 20 vuoden ikä kengilleni jo eläkepäivien paikka. (Eikä kyseessä edes ollut oman alueemme ilkeä suutari.)
Vaikea asia. En tehnyt vielä päätöstä.

Entä opiskelut ja työnhaku. Olen lannistunut. Luovutan.
Opiskelukaverini T ja A ovat saaneet työpaikat.
Kaipaan jotenkin niin kotiin! Omien juttujeni pariin. Tajuamisen ja onnistumisen ja innostumisen luo.

Voisinko joskus avautua positiivisessa hengessä? Enpä usko.
Hyvän tunnelman tuojalla pitäisi olla viisi positiivista mietettä yhtä negatiivista kohti.

Urheilu sucks, rahat lopussa, työttömyys on hanurista (masentaa, lannistaa), lapsi velttona yrjöilee, maiharit hajalla, kuhmu otsassa, suolapähkinät järkyttävän kaloripitoisia (sain ruokalusikallisen!), ikääntyminen, Venäjä, Laura Voutilainen, pääkivut... Ihan nopeasti, noin minuutissa, saan tämän setin kasaan. Ja nyt viisikymmentäviisi positiivista!

Totaaliraahautuja

Vietin viime viikolla kolme päivää kotona sairaiden lasten kanssa. Tiedän, että on pahempiakin nakkeja, mutta tämä tapaus oli tälle äidille ja näille pojille (2v & 4v) tosi kova juttu. Sairas söi vain vähän, eikä jaksanut puhua. Energinen pikkuveli istui vieressä anelemassa, että isompi puhuisi hänelle. Kuume nousi, ruiskautin Panadolit kurkkuun, oksennusreaktio. Pikkuveli oksennuksessa vieressä, sairas itsekin oksennuksessaan, äidin ja isän peitot ja lakanat oksennuksessa. Kaikki pesukoneeseen ja suihkuun ja uusiin vaatteisiin. Ja kas, pienellä onkin yhä leikeissään oksennushousut jalassa. Pelkästään lääkäriin pääseminen oli taistelua (pieni juoksee tielle, äiti juoksee perässä ja kipeä isompi itkee, että odottakaa). Lääkärin ja hoitajan aikojen välissä 1h45min odotusta. Mies tulee joka ilta vähän myöhemmin, kuin ajoissa töistä. Äiti on purkanut ärsytyksensä teiniin ja on syyllisyystuskissa. Kolmantena iltana mies yllättäen jääkin työkavereiden kanssa juhlimaan. Kamelin selkä katkeaa. Pisara liikaa. Taistelu on suuri ja jälkivavahdukset kestää pitkään. Ja kysymys oli kuitenkin kolmesta säälittävästä päivästä! Yhdestä harvinaisesta kerrasta jäädä juhlimaan! Ja toisaalta, empatiankaipuusta...

On tässä ollut muutakin.
Työharjoittelu päättyi. Teen lopputyötä. Aurinko on välillä paistanut. Housut mahtuu paremmin jalkaan. Ostettiin kesälomareissu luottokunnan kanssa. Työhakemuksia on lähetetty. Telakan 150-vuotista ikää juhlittu (ei megakrapulaa, hurraa!). Juhlien jälkeen on syöty suklaata ja hampurilaisia ja sitten taas palattu ruotuun. Spinningissä ja salilla hampaat irvessä ja miehen lounasmestoja kadehtien.
Ja kylläpä muuten ärsyttääkin nyt tämä keventely. Mitään ei saisi ja voisi ja kamala kyttääminen. Ja kun vähän lipsahti, niin heti tuli plussaa ja tätäkö se tulevaisuus sitten aina on? Ja onhan se.

Haasteen tilanne: työnhaku ei etene (ollenkaan, vaikka minkä tekisi), jokaiseen paikkaan on 69 hakijaa. Lasten kanssa hermot muuten ok, mutta kotivankeus vähän romahdutti. Terveyden ja ulkonäön kohennus käynnissä (muttei vielä valmis).

Kevät auttaa lähes kaikkeen. Saatan jopa siivota!