"Kevään ja kesän vuoksi pysyn hengissä," totesin duunin kahvipöydässä ja joku sanoi oh-hoh. Mutta se on totta, vaikka kyllä lapset auttavat kivasti tässä myös. Kuitenkin nimenomaan tämä valo ja tänä keväänä myös lämpö, auttaa jaksamaan. Kamalat kesäallergiat ja aamuöiset liian aikaiset heräämiset -valoon- ei pysty pilaamaan tätä asiaa. Syksyn ja talven pimeys painaa ihan kasaan ja elämä on silloin vain sarja erilaisia toimintoja, ilman tunnetta ja henkeä.
Nyt on ollut kohta viikon ajan aivan erityisen lämmintä, maailma kai tässä vaan korvaa sitä, että unohti viime kesän kokonaan välistä. Unohtaminen on toki inhimillistä, mutta joku raja siinäkin.
Itsekin olen kärsinyt muistiongelmista viitisen vuotta (pidemmälle en muista, ehkä jo kauemmin). Tuntuu että tilanne vain pahenee jatkuvasti. Kerron pari esimerkkiä: katsoin työkoneelta lomapäiviäni, mitä olen pitänyt ja mitä on myönnetty. Siinä näkyi myös vanhempia lomia. Sen mukaan minulle oli vuosina 2010-2014 myönnetty montakin lomaa. Luulin että aloitin tuolla vasta muutama kuukausi sitten, mutta ehkä muistan sen väärin. Jos olenkin ollut jo aiemmin. Vaan enkö synnytellyt lapsia juuri 2010 ja 2012? Vai koska ne syntyivät? Varsinaisesti sitä, että systeemi olisi väärässä, en epäillyt hetkeäkään. (Ja yhä asia mietityttää.)
Äsken kävin kaupassa ja huomasin että meidän auto on poissa ruudusta ja pelästyin että minne olen sen jättänyt! Minä ajoin viimeksi! Sitten muistin että mies lähti aamulla sillä työmatkalle.
Laitoin töihin päälle kesäpaidan, jonka viime kesänä ostin. Ja siinähän on rusetti. Viime kesänä ei ollut.
Asetin itselleni tavoitteita ennen kuin täytin neljäkymmentä ja saavutin ne lähes kaikki. Mutta kuinkas sitten kävikään. Liikkuminen jäi pois, kilot tulivat takaisin, aktiivinen puuhastelu väheni, työpaikkakin vaihtui (se tosin on hyvä asia). Ja nyt kaipaan uusia haasteita, uutta ryhtiä ja jotain positiivista muutosta vaihteeksi elämääni, mutta siihen tarvitsisin voimia. Niitä ei ole. Arki ja parisuhde imi kaiken. Ja siinähän sitten olet. Ikuisesti ihan yksin ihan kaiken keskellä. Ei kunnollista turvaverkostoa, eikä auttavia käsiä. Muistan kuinka Neil Hardwick kuvasi masentumista siten, että se on kuin ajaisit suurta, loputonta, moottoritietä ja kaikilla muilla olisi joulu. Minä kuvailisin tätä aikaa niin, että on kuin juoksisin päättymätöntä tietä jalkoja särkien ja kaikilla muilla on perheloma, mummi hoitamassa lapsia ja onnellinen, hyväksyvä, toisiaan tukeva ja kunnioittava parisuhde. (Parisuhteessa ne jakaisi muuten kaiken: huolet, ilot, kotityöt, laskut, rahat ja kaiken, mutta ei pystyis, kun ei niillä olis huolia.)
Yritän kuitenkin. Viritän jonkun tavoitteen ihan pian. Se juoksukoulu, keventyminen ja hyvä fleda. (Ja kirjojen lukeminen, eikä pelkästään lainaaminen ja palauttaminen.)
Ja kun on kesäkesäkesäkin!
Yksin ehkä, mutta taivas on kirkkaan sininen, aurinko paistaa ja yhä vaan jaksan uskoa siihen, että jonain päivänä vielä.
Ja jonain päivänä se elefantti siivet saa selkäänsä
Lentää kauas pois omiensa luo
