Olen lukenut monta juttua siitä, kuinka negatiiviset ihmiset ovat rasittavia. Ja toisia lannistaviakin he ovat jotenkin. Onpa siinä negatiivinen näkemys. Ja toistaalta: minähän en edes ole negatiivinen enkä pessimistinen. Pelkästään realisti. Joskus ehkä inhorealisti. Mutta en missään nimessä suhtaudu kaikkeen kurjasti, vaan aivan sattumanvaraisesti ja yhtä sattumanvaraisesti innostun milloin mistäkin.
Mutta nyt vähän valitusta. Ja hei, hämäisikö hymiö :D
Olen tässä työtä hakiessani törmännyt vahvuusalueiden miettimiseen. Se on vaikeaa. Vahvuudet on joko sellaisia joita kaikilla on hakemuksissaan (reipas... hyvä organisoimaan... innokas oppimaan uutta...) tai semmoisia, joilla ei työelämässä tee paljoakaan (innostun kaikesta hölmöstä... puhun paljon...). Heikkousalueita keksisin helpommin. Missä olen surkea tai mitkä ovat suorastaan hävettäviä juttuja.
Emännöinti. Olin taas lastenjuhlissa keskimmäisen lapsukaiseni kanssa. Meillä on kuulemma jaettu hommat niin, että minä hoidan kaikki lasten synttäriasiat (eli lahjat ja edustamisen). Juhlat olivat oikein hyvät tälläkin kertaa. Ongelma onkin se, että juhlat ovat liian hyviä. Ahdistun. Meilläkin täytyy pitää sellaiset, mutten osaa tehdä tarjoiluja ja tunnen siitä suurta häpeää. Aina ruokaa on liian vähän, se on pahaa tai ankeaa/säälittävää/rumasti esille laitettua. Lastenjuhlissa uskon vielä pärjääväni lapsien silmissä, mutta apua ne vanhemmat! Nekin näkevät sen nolouden. Lahjojen kanssa on ollut ennen sama juttu. Olen hävennyt aina lahjaani. Äitini tapana on vähätellä antamiaan lahjoja jo ennen kun niitä on avattu (jos se on huono sen voi vaihtaa, mä nyt vaan jotain, kun te pyysitte tota...) ehkä olen perinyt tämän häneltä. Onneksi nykyään on monta auttajaa. Pyydän lapsia keksimään lahjan ja kerron sitten jo ovella ensimmäisenä, että kuka lahjan on ideoinut ja näin vastuu siirtyy (4-vuotiaalle, joka pärjää asian kanssa paljon paremmin).
Aikuisten juhlien emännöinti se vasta sitten onkin huippuahdistavaa. Pidän juhlista ja siitä että tapaan ystäviä, mutta tarjoilut ja siivoamisen voisin ulkoistaa. Jo siksi, etten pidä niiden hoitamisesta, mutta ennen kaikkea siksi, etten joutuisi ottamaan vastuuta ja häpeää niistä. Että onpas taas ruokaa liian vähän, se on pahaa tai ankeaa/säälittävää/rumasti esille laitettua. Enkä muista joskus tarjoilla kahvia ollenkaan. Enkä osaa kehoittaa ihmisiä ottamaan ruokaa, kutsumaan heitä pöytään. Miten sekin voi olla vaikeaa? Aikuisten juhlien hommat olenkin aika hyvin saanut diilattua miehelle, hän kun pitää (!) ruuan valmistamisesta. Hän ei voi ymmärtää, ettei joku pidä. Niinkuin ei ymmärrä sitäkään, ettei joku pidä liikunnasta. Tähän sain lastenkutsuilla yhdeltä äidiltä (hoikalta ja fiksulta) tukea. Hän sanoi samaa: ei vaan tunnu koskaan liikunta hyvälle. Ei saa kiksejä, ei tunne euforiaa, ei edes liikunnan jälkeen. Hän muuten kertoi myös tutkimuksesta, jossa todettiin, että miedot alkoholijuomat ovat oikeastaan kalorivapaita, sillä esim lasillinen viiniä nostaa kehon lämpötilaa siinä määrin, että siinä jo kuluu viinin kalorit. Ajatella! Ei niin kurjaa semmoinen ollenkaan.
Toinen heikkousalueeni on kielitaito. Joo-o, kyllä. Ei pitäisi edes tunnustaa. Hävetä vaan pitäisi. Jossain maakellarissa, yksin. Muuttaa sinne. Jos ei kieliä puhu. Tänä päivänä! Nykypäivänä! Kaikkihan puhuu ja kaikkialla sitä kuulee ja matkustetaan ja asutaan ulkomailla ja työkielikin voi olla englanti (Suomessakin! Apua!) ja on paljon kaiken maalaisia ystäviäkin! Perkele. Väitän että äitini läksyjen kuulustelun lannistavan ja vähättelevän tai lähes kauhistelevan (ja pettyneen) asenteen vuoksi en halunnut ala-asteella edes oppia englantia. Yläasteella en sitten enää päässyt mukaan juttuun, enkä usko, että tuolloin oli intoakaan. Ymmärrän kyllä englantia, mutten voi puhua. Häpeän, teen virheitä, ja lausunkokin väärin, onko kielioppi ihan päin helvettiä ja mitä kaikki nyt ajattelee. Ruotsia en edes ymmärrä. Haluaisin tästä ahdistuksesta, haluaisin muuttaa jonnekin ja kielikylpeä. Mutta tässä olen. Ja pian maakellarissa. Yhteiskuntakelvoton juntti.
Siinä pahimmat.
Ja sitten siihen elämäonihanaa-osioon. Siis onhan elämä ihanaa. Moni asia on niin hyvin. Lapset, mies, kilot karisee, housut lököttää, koulussakin on välillä ollut ihan kivoja juttuja ja hyvää opetusta. Haaste etenee osin varsin hyvin. Kävin fysioterapiassa saamassa helpotusta pääkipuihin, pakotan itseni liikkumaan ja syön järkevästi. Melko järkevästi.
Työn hakeminen sen sijaan on kyllä yhä täysin ahterista. Valinta ei tällä kertaa kohdistunut sinuun. Tälläkään kertaa. Et taida helpolla uskoa, ettei meiltä sinulle töitä tipu. Terveisin Helsingin kaupunki.
Teini muuten ehdotti että aloittaisimme lenkkeilyn kesällä yhdessä. Siinäpä oli vaikea hetki. Haluan tietenkin antaa hyvän esimerkin ja kannustaa liikkumaan ja viettää aikaa yhdessä. Ja kun nyt kuitenkin sitten vihaan semmoista juoksentelua. Silmääkään räpäyttämättä sanoin, että kivaa, siitä tulee kiva yhteinen harrastus! Aloitan siis juoksemisen kesällä. Ajatuskin saa kaikki voimat valahtamaan minusta. (Ja teini, jos luet tätä, niin tiedoksi, että oikeasti kyllä mennään!)
Luin jutun naisesta, joka muutamassa vuodessa karisti kamalan kasan kiloja ja voitti nyrkkeily-skabat. Älyttömän hienoa, mutta tuohon fanaattisuuteen minusta ei olisi. Eikä muutenkaan hurahtamiseen. Oikein millään sektorilla. Kaikkea on kiva kokeilla ja montaa juttua voisin harrastaa silloin tällöin (melonta, laskettelu, kiipeily, suunnistus) mutta en osaa olla aktiivi. Miksi jotkut ovat? Siis harrastuksissa, vanhempaintoimikunnassa, kaikkialla. Leipoo ja järjestää kokouksia. Mitä niillä on jossain enemmän ja mitä minulla vähemmän? No ainakin motskua. Minulla motskua on vain rajoitettu määrä. Ei siitä sentään kaikkialle riitä.
keskiviikko 25. helmikuuta 2015
perjantai 20. helmikuuta 2015
Talviloma - oho, miten aktiivista!
Talviloma alkoi sillä, että pakotin miehen kanssani spinningiin. Tämä oli tärkeää, jotta hän tietää mitä käyn läpi ja mitä kauheuksia olen joutunut kokemaan. Taso kolme, mies oli hikinen ja mielestäni ihan lopussa, mutta ei myönnä, että oli kamalaa. Ärsyttävä tyyppi.
Olen muuten ymmärtänyt, miksi jollain sairaalla tavalla pidän spinningistä: kas siksi, kun osaan polkea polkupyörää. Tuntuu, että kaikki urheilulajit on liian vaikeita ja salillakin saatan tehdä vähän miten sattuu, mutta polkea osaan. Jopa seisten!
Syömisissä on ollut rajuja kieltäytymisiä. Seisoin viitisentoista minuuttia Burger Kingissä ja katselin hampurilaisia ja menin Subwayhin. Ostin kaupasta neljälle korvapuustit ja croissantit (meitä on siis viisi). Nyyh. Mutta toisaalta kävin kyllä kerran Mäkissä, söin leivonnaisiakin ja karkkia... En ole siis ihan hätää kärsimässä. Annoskoko on pienentynyt. Tajusin että se on ainoa keinoni. Terveelliseen ruokaan en pysty. Tein tosin yhden kerran hyvän salaatin. Siinä oli paljon fetaa, salamia ja chiliä. Niin ja oli siinä vähän salaattiakin. Toimi.
No niin, jatkoimme aktiivista toimintaa (kyllä!) ja kävimme miehen ja teinin kanssa kiljumassa laskettelumäessä. Vanhat taidot on yllättävän hyvin tallella, vaikkei samaa notkeutta ja nopeutta (ja fyysistä kuntoa ja kauneutta ja nuoruutta) olekaan. Teini harjoitteli koko hommaa ja mies oli selkeästi parempi opettaja. Välillä jouduin laskemaan äkkiä edeltä pois, etten hermostu. Ja hissiin en uskalla todellakaan minkään sählärin kanssa! Laskujen lomassa vetäistiin hampurilaiset ja laskiaispullat, mutta silti laskurini pysyi vihreällä. Epäilyttävää.
Aktiivilomallamme kävimme myös lasten kanssa uimassa ja teatterissa. Teatteri oli jotenkin koskettava. Taas entinen työpaikka ja taas joutui kaipaamaan entistä. Aika kultaa muistot tai sitten olen tosiaan mennyt iiiiihan väärään suuntaan. Teatterin jälkeen kävimme kauppahallissa syömässä leivonnaiset. Posti toi Juicen kokoelman ja elämä tuntui kovin hyvälle, lapset nukkuivat päiväunia ja aikuiset makasivat sohvalla, kuuntelivat Juicea ja söivät Draculoita.
Ja kävin baarissakin! Siis semmoisissa aikuisten iltabileissä, joissa oli bändejä, jalkalasit ja ystävä mukana. Join kuohuviinin ja kaksi valkoviinilasillista (karpalomehussa on enemmän kaloreita!). Kwan esiintyi, ihan kuin viimeksikin, kun olin bileilemässä (vuonna 2000) ja kaikki oli niinkuin ennenkin. Mutta tasan kello kaksitoista oli tuhkimo kotona keittiön pöydän ääressä syömässä meetvurstileipää. Eikä prinssi tullut seuraavana päivänä kyselemään perään.
Loman tai tämän viikon miinuksina on jatkuva pääkipu, muutama et tullut valituksi meili ja tätimäisyys. Tai tätimäisyys on kauhistuttanut jo pidempään. Vanhenen, rypistyn ja harmaannun. Miksi pitää myös pukeutua tätimäisesti ja tummasti. Missä on värit ja nahkahousut? Oikeasti. Mihin ja koska olen hävittänyt ne? Mies toi varastosta vanhojen vaatteideni laatikon. Ihania muistoja, esittelin teinille vaatteita ylpeänä. Teini olisi voinut käyttää barbie-paitaani, mutta kyseli mitä tarkoittaa Barbie is a slut? Tungin päälleni juhlamekon, jota käytin juhlissa parikymmentä vuotta sitten. Mielestäni olin kuuma, mutta mies vain järkyttyneenä päivitteli ja vaikutti siltä, ettei ihan heti mennyt jalat alta kuumuuteni vuoksi. Tytär sanoi, ettei asu näytä juhlamekolta, vaan ennemminkin "rock-bile"-asulta. Heeeei... mitä hän sitten kuvitteli että minun juhlat olivat? Näitä tätien ja mummojen juhlia niinkuin nytkin. Ja siitä takaisin aiheeseen tätimäisyys. Missä on värit ja nahkahousut? Ei ollut siinä laatikossa. Vihaan tekotaiteellisuutta ja erikoisuudentavoittelua, se on väärä tie. Mutta sitä omaa kaipaan. Ja inhoan tätä ei omaa henkistä ja fyysistä tylsyyttä. Kummitätini sanoi joskus (kun vielä olin oma itseni), että juu oli äitisikin tuollainen nuorempana, mutta siitä se sitten tasaantui. Kuvittelin aina, ettei minusta tule kuten äitini. Pahin skenaario. Se on ravisteltava äkkiä pois. Haluan eri tien.
Kaipaan entistä (en vanhaa!) minua, entisiä työpaikkoja, entisiä yömäkiä Messilässä (koko yö mäessä!), entisiä kaikkia.
Olisiko minulla joku ikäkriisi?
Olen muuten ymmärtänyt, miksi jollain sairaalla tavalla pidän spinningistä: kas siksi, kun osaan polkea polkupyörää. Tuntuu, että kaikki urheilulajit on liian vaikeita ja salillakin saatan tehdä vähän miten sattuu, mutta polkea osaan. Jopa seisten!
Syömisissä on ollut rajuja kieltäytymisiä. Seisoin viitisentoista minuuttia Burger Kingissä ja katselin hampurilaisia ja menin Subwayhin. Ostin kaupasta neljälle korvapuustit ja croissantit (meitä on siis viisi). Nyyh. Mutta toisaalta kävin kyllä kerran Mäkissä, söin leivonnaisiakin ja karkkia... En ole siis ihan hätää kärsimässä. Annoskoko on pienentynyt. Tajusin että se on ainoa keinoni. Terveelliseen ruokaan en pysty. Tein tosin yhden kerran hyvän salaatin. Siinä oli paljon fetaa, salamia ja chiliä. Niin ja oli siinä vähän salaattiakin. Toimi.
No niin, jatkoimme aktiivista toimintaa (kyllä!) ja kävimme miehen ja teinin kanssa kiljumassa laskettelumäessä. Vanhat taidot on yllättävän hyvin tallella, vaikkei samaa notkeutta ja nopeutta (ja fyysistä kuntoa ja kauneutta ja nuoruutta) olekaan. Teini harjoitteli koko hommaa ja mies oli selkeästi parempi opettaja. Välillä jouduin laskemaan äkkiä edeltä pois, etten hermostu. Ja hissiin en uskalla todellakaan minkään sählärin kanssa! Laskujen lomassa vetäistiin hampurilaiset ja laskiaispullat, mutta silti laskurini pysyi vihreällä. Epäilyttävää.
Aktiivilomallamme kävimme myös lasten kanssa uimassa ja teatterissa. Teatteri oli jotenkin koskettava. Taas entinen työpaikka ja taas joutui kaipaamaan entistä. Aika kultaa muistot tai sitten olen tosiaan mennyt iiiiihan väärään suuntaan. Teatterin jälkeen kävimme kauppahallissa syömässä leivonnaiset. Posti toi Juicen kokoelman ja elämä tuntui kovin hyvälle, lapset nukkuivat päiväunia ja aikuiset makasivat sohvalla, kuuntelivat Juicea ja söivät Draculoita.
Ja kävin baarissakin! Siis semmoisissa aikuisten iltabileissä, joissa oli bändejä, jalkalasit ja ystävä mukana. Join kuohuviinin ja kaksi valkoviinilasillista (karpalomehussa on enemmän kaloreita!). Kwan esiintyi, ihan kuin viimeksikin, kun olin bileilemässä (vuonna 2000) ja kaikki oli niinkuin ennenkin. Mutta tasan kello kaksitoista oli tuhkimo kotona keittiön pöydän ääressä syömässä meetvurstileipää. Eikä prinssi tullut seuraavana päivänä kyselemään perään.
Loman tai tämän viikon miinuksina on jatkuva pääkipu, muutama et tullut valituksi meili ja tätimäisyys. Tai tätimäisyys on kauhistuttanut jo pidempään. Vanhenen, rypistyn ja harmaannun. Miksi pitää myös pukeutua tätimäisesti ja tummasti. Missä on värit ja nahkahousut? Oikeasti. Mihin ja koska olen hävittänyt ne? Mies toi varastosta vanhojen vaatteideni laatikon. Ihania muistoja, esittelin teinille vaatteita ylpeänä. Teini olisi voinut käyttää barbie-paitaani, mutta kyseli mitä tarkoittaa Barbie is a slut? Tungin päälleni juhlamekon, jota käytin juhlissa parikymmentä vuotta sitten. Mielestäni olin kuuma, mutta mies vain järkyttyneenä päivitteli ja vaikutti siltä, ettei ihan heti mennyt jalat alta kuumuuteni vuoksi. Tytär sanoi, ettei asu näytä juhlamekolta, vaan ennemminkin "rock-bile"-asulta. Heeeei... mitä hän sitten kuvitteli että minun juhlat olivat? Näitä tätien ja mummojen juhlia niinkuin nytkin. Ja siitä takaisin aiheeseen tätimäisyys. Missä on värit ja nahkahousut? Ei ollut siinä laatikossa. Vihaan tekotaiteellisuutta ja erikoisuudentavoittelua, se on väärä tie. Mutta sitä omaa kaipaan. Ja inhoan tätä ei omaa henkistä ja fyysistä tylsyyttä. Kummitätini sanoi joskus (kun vielä olin oma itseni), että juu oli äitisikin tuollainen nuorempana, mutta siitä se sitten tasaantui. Kuvittelin aina, ettei minusta tule kuten äitini. Pahin skenaario. Se on ravisteltava äkkiä pois. Haluan eri tien.
Kaipaan entistä (en vanhaa!) minua, entisiä työpaikkoja, entisiä yömäkiä Messilässä (koko yö mäessä!), entisiä kaikkia.
Olisiko minulla joku ikäkriisi?
tiistai 10. helmikuuta 2015
Terveisiä helvetistä (eli spinningistä)!
Naapurinmuija sanoi että se on ihan kivaa. Päätin siis mennä kuntosalin sijasta virtuaaliseen spinningiin. Tasot ovat 1-3, mutta ykköstason tunteja (mitkä olisivat tämmöiselle nollatasoiselle parhaita) oli todella harvoin (ja nekin aamuyöllä viideltä!) joten sopivimman ajankohdan mukaan valitsin. Taso kolme. Kas. Juoksin saliin viime tipassa, istuin pyörän selkään ja aloin polkemaan ja samalla perehtymään lajiin. Kaikilla oli pyörissä suihkepullot, jotta kuumuuden iskiessä voi hieman suihkutella viilentääkseen itseään. Vaikutti hyvältä. Reitti oli Teneriffalla, ihanaa. Salissa oli seitsemän muutakin ihmistä, paineet olivat kovat. En uskaltanut löysäillä, mutta kerran tai pari jalat eivät kantaneet seisoviltaan polkea. Järkyttävää pumppaamista. Poljimme noin kolmen minuutin jaksoissa, joiden välissä lepäsimme. Mutta emme kuitenkaan oikeasti levänneet. Tuskin lainkaan hölläsimme ja taas jatkoimme! Ensimmäinen lepo oli suuri pettymys. Screenillä pimu kannusti ja välillä myös lauleskeli biisejä epävireisesti, mutta iloisesti.
Teneriffan reitti meni valitettavasti havupuiden lomassa lähes kaiken aikaa. Asfalttitietä ja havupuita. Parikymmentä minuuttia poljettuamme olin täysin lopussa, mutta yli puolet oli vielä jäljellä. Pimu huuteli kuinka tunnette lämmön, tunnette sydämen. Pelkäsin että sydämeni pysähtyy, ahdisti kun pimu siitä useasti muistutteli. Mietin voinko kuolla tähän. Kukaan ei vielä suihkutellut, joten minäkin odotin. Ja me poljimme ja poljimme ja pumppasimme ja pumppasimme, ylös ja alas. Pyöräni stongat kolisivat, en ollut tajunnut että ne olisi pitänyt aluksi säätää, ne olivat alkuasennossa, josta kaikki olivat nostaneet ne itselleen sopivalle korkeudelle ja lukinneet paikoilleen. Vajaan 50 minuutin kuluttua olimme perillä. Se on pitkä aika. Pienet venyttelyt (ehdottomasti paras osuus!) ja sitten suihkupulloilla pestiin/desinfioitiin pyörät. Jep.
Ensi kerralla (toki menen uudelleen, kun oli niin kivaa...) valitsen kyllä tason yksi tai kaksi ja lukitsen sen etustongan ja rukoilen, ettei paikalla olisi muita. Enkä suihkuttele silloinkaan kasvojani desinfiointiaineella.
Teinille oli tulossa ystävä kylään. Laittoi viestin. "Voisitko siivoilla sitä kotii vähän ku tuut." Tiedän kyllä, että meillä vallitsee boheemi kaaos (joku kertoi ystävänsä kodista noilla sanoilla, ja se kuulostaa paljon paremmalta, kuin sotku ja pöly ja vaateröykkiöt ja paperipinot), mutta että teini komentaa siivoamaan! Varmaan puhelimestani katkeaa kohta netti.
Teini kyllä on yllättänyt myös positiivisesti. Nettipaasto (puhelimesta) on jotenkin tehnyt hänestä ehkä säyseämmän. Ja lisäksi: kun tuskailin ryppyjäni (ihan vähän vaan valitin), niin teini huudahti vilpittömän oloisesti "Sä näytät musta tosi nuorelta!" Ihana! Mies pilasi kyllä vähän, väitti että teini sanoi samaa hänestä.
Laitoin facebookiin taas kuvan tumpuista. Neuloin semmoiset kirjavat, jollaiset ensimmäisistäkin piti tulla. Mietin muiden päivityksiä ja omia kuviani ja päivityksiäni. Ei ulkomaanmatkoja, ei edes niiden buukkausta tai muuta fiilistelyä, saati kuvia kohteesta. Ei surffilautoja, Lontoon pubeja, vuoria, suklailuja, eikä viinibaareja. Ei perheen kanssa, ei yksin, ei puolison tai ystävien kanssa. Työttömyys. Meillä se ainakin tarkoittaa sitä, ettei ihan oikeasti voi tehdä juurikaan mitään. Työttömistä puhutaan usein sellaisena intohimottomana, epäaktiivisena, jopa laiskana porukkana. Minä olen todella tyypillinen työtön. Eli ihan erilainen kuin kukaan heistä. Ja niin on jokainen. Mutta uskon, että monilla on joitain näistä minunkin tuntemuksistani: paniikki, huolestuneisuus, kohta-lannistun-ei-tärppää, vitutus rahattomuuteen, tunne ettei kuulu oikeaan väestöön (ei käy edes töissä!) ja kova halu päästä töihin. Lisäksi myös ärsyttää erilaisten töiden arvottaminen. Duunari tai tohtori. Toinen on enemmän ansainnut lomansa - jostain ihmeen syystä aina. Työtön onnekseen lomailee koko ajan. Aah, ihanaa.
Opiskelen tätä ammattia tasan yhdestä syystä: haluan saada töitä. Alan työ ei vaikuta epämiellyttävältä, mutta silloin kun on ollut jo pidempään työtön, niin aika vähän pystyy antamaan myöskään painoarvoa semmoisille kuin intohimo tai haaveet. Valitettavasti.
Harjoittelupaikan siivojakin käy ulkomailla. Teneriffalla ihan lentokoneella, ei virtuaalisesti fillaroiden. Mutta hän onkin töissä, muistutti aviomies. Minä laitan siis kuvia tumpuista.
Ja hei pian on tällä työttömällä/opiskelijalla sitten kuitenkin loma. Talviloma. Välttelen sanomasta hiihtoloma, sillä keskimmäinen lapsi alkaa heti sen kuullessaan huutamaan, että haluaa hiihtämään. Minä en.
Meillä on siis talviloma ensi viikolla. Ihanaa, minä kun vihaan päiväkotiin roudaamista (pakolliset itkut omassa ja päiväkodin eteisessä - ei jaksa lähteä, ollaan jo myöhässä, ette saa kohta siellä aamupalaa, kyllä äidin täytyy nyt mennä) ja vihaan myös päiväkodista hakemista (sinne viimeisenä juoksemista). Kunpa voisinkin olla tämän palkattoman ajan kotona lasten kanssa. Mutta sitten en pääsisi edes lähelle työllistymistä vielä vuosiin.
Ps. Kävin uudestaan polkemassa. Taso kaksi, vähemmän ihmisiä, Ranskan alppien kauniit maisemat, pyöräkään ei kolissut. Mutta yhä ihan kamalaa (mies vähätteli treenin tehoa, jouduin kiihtymään siinäkin sitten - tätä helvettiä ei väheksytä!). Menen pian taas.
Ps2. Kävin naapurinmuijan kanssa vielä uudestaan. Taas Ranskan alpit. Lisähengästystä toi se, että piti ihan koko ajan puhua. Mutta jees, olimme siellä kaksistaan, eikä alushousujen härski läpinäkyminen stressannut.
Ps3. Hain joskus haenihankaikkea-periaatteella myös Kiasmaan postitukseen. "Hakijoita oli kaikkineen 1700 ja heistä on haastateltu noin 70. Uudet työntekijät on nyt valittu. Valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun." TUHATSEITSEMÄNSATAA! POSTITUKSEEN! REPIKÄÄ SIITÄ. Siitä saa hienon kuvan tästä tilanteesta.
Teneriffan reitti meni valitettavasti havupuiden lomassa lähes kaiken aikaa. Asfalttitietä ja havupuita. Parikymmentä minuuttia poljettuamme olin täysin lopussa, mutta yli puolet oli vielä jäljellä. Pimu huuteli kuinka tunnette lämmön, tunnette sydämen. Pelkäsin että sydämeni pysähtyy, ahdisti kun pimu siitä useasti muistutteli. Mietin voinko kuolla tähän. Kukaan ei vielä suihkutellut, joten minäkin odotin. Ja me poljimme ja poljimme ja pumppasimme ja pumppasimme, ylös ja alas. Pyöräni stongat kolisivat, en ollut tajunnut että ne olisi pitänyt aluksi säätää, ne olivat alkuasennossa, josta kaikki olivat nostaneet ne itselleen sopivalle korkeudelle ja lukinneet paikoilleen. Vajaan 50 minuutin kuluttua olimme perillä. Se on pitkä aika. Pienet venyttelyt (ehdottomasti paras osuus!) ja sitten suihkupulloilla pestiin/desinfioitiin pyörät. Jep.
Ensi kerralla (toki menen uudelleen, kun oli niin kivaa...) valitsen kyllä tason yksi tai kaksi ja lukitsen sen etustongan ja rukoilen, ettei paikalla olisi muita. Enkä suihkuttele silloinkaan kasvojani desinfiointiaineella.
Teinille oli tulossa ystävä kylään. Laittoi viestin. "Voisitko siivoilla sitä kotii vähän ku tuut." Tiedän kyllä, että meillä vallitsee boheemi kaaos (joku kertoi ystävänsä kodista noilla sanoilla, ja se kuulostaa paljon paremmalta, kuin sotku ja pöly ja vaateröykkiöt ja paperipinot), mutta että teini komentaa siivoamaan! Varmaan puhelimestani katkeaa kohta netti.
Teini kyllä on yllättänyt myös positiivisesti. Nettipaasto (puhelimesta) on jotenkin tehnyt hänestä ehkä säyseämmän. Ja lisäksi: kun tuskailin ryppyjäni (ihan vähän vaan valitin), niin teini huudahti vilpittömän oloisesti "Sä näytät musta tosi nuorelta!" Ihana! Mies pilasi kyllä vähän, väitti että teini sanoi samaa hänestä.
Laitoin facebookiin taas kuvan tumpuista. Neuloin semmoiset kirjavat, jollaiset ensimmäisistäkin piti tulla. Mietin muiden päivityksiä ja omia kuviani ja päivityksiäni. Ei ulkomaanmatkoja, ei edes niiden buukkausta tai muuta fiilistelyä, saati kuvia kohteesta. Ei surffilautoja, Lontoon pubeja, vuoria, suklailuja, eikä viinibaareja. Ei perheen kanssa, ei yksin, ei puolison tai ystävien kanssa. Työttömyys. Meillä se ainakin tarkoittaa sitä, ettei ihan oikeasti voi tehdä juurikaan mitään. Työttömistä puhutaan usein sellaisena intohimottomana, epäaktiivisena, jopa laiskana porukkana. Minä olen todella tyypillinen työtön. Eli ihan erilainen kuin kukaan heistä. Ja niin on jokainen. Mutta uskon, että monilla on joitain näistä minunkin tuntemuksistani: paniikki, huolestuneisuus, kohta-lannistun-ei-tärppää, vitutus rahattomuuteen, tunne ettei kuulu oikeaan väestöön (ei käy edes töissä!) ja kova halu päästä töihin. Lisäksi myös ärsyttää erilaisten töiden arvottaminen. Duunari tai tohtori. Toinen on enemmän ansainnut lomansa - jostain ihmeen syystä aina. Työtön onnekseen lomailee koko ajan. Aah, ihanaa.
Opiskelen tätä ammattia tasan yhdestä syystä: haluan saada töitä. Alan työ ei vaikuta epämiellyttävältä, mutta silloin kun on ollut jo pidempään työtön, niin aika vähän pystyy antamaan myöskään painoarvoa semmoisille kuin intohimo tai haaveet. Valitettavasti.
Harjoittelupaikan siivojakin käy ulkomailla. Teneriffalla ihan lentokoneella, ei virtuaalisesti fillaroiden. Mutta hän onkin töissä, muistutti aviomies. Minä laitan siis kuvia tumpuista.
Ja hei pian on tällä työttömällä/opiskelijalla sitten kuitenkin loma. Talviloma. Välttelen sanomasta hiihtoloma, sillä keskimmäinen lapsi alkaa heti sen kuullessaan huutamaan, että haluaa hiihtämään. Minä en.
Meillä on siis talviloma ensi viikolla. Ihanaa, minä kun vihaan päiväkotiin roudaamista (pakolliset itkut omassa ja päiväkodin eteisessä - ei jaksa lähteä, ollaan jo myöhässä, ette saa kohta siellä aamupalaa, kyllä äidin täytyy nyt mennä) ja vihaan myös päiväkodista hakemista (sinne viimeisenä juoksemista). Kunpa voisinkin olla tämän palkattoman ajan kotona lasten kanssa. Mutta sitten en pääsisi edes lähelle työllistymistä vielä vuosiin.
Ps. Kävin uudestaan polkemassa. Taso kaksi, vähemmän ihmisiä, Ranskan alppien kauniit maisemat, pyöräkään ei kolissut. Mutta yhä ihan kamalaa (mies vähätteli treenin tehoa, jouduin kiihtymään siinäkin sitten - tätä helvettiä ei väheksytä!). Menen pian taas.
Ps2. Kävin naapurinmuijan kanssa vielä uudestaan. Taas Ranskan alpit. Lisähengästystä toi se, että piti ihan koko ajan puhua. Mutta jees, olimme siellä kaksistaan, eikä alushousujen härski läpinäkyminen stressannut.
Ps3. Hain joskus haenihankaikkea-periaatteella myös Kiasmaan postitukseen. "Hakijoita oli kaikkineen 1700 ja heistä on haastateltu noin 70. Uudet työntekijät on nyt valittu. Valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun." TUHATSEITSEMÄNSATAA! POSTITUKSEEN! REPIKÄÄ SIITÄ. Siitä saa hienon kuvan tästä tilanteesta.
maanantai 2. helmikuuta 2015
4 ja 1/2 kuukautta aikaa jäljellä!
Huomioin jotenkin nämä syntymäpäivät nyt voimallisemmin kuin koskaan. Vähän kuin raskaana: silloin tuntui/näytti että hirveän monet ovat raskaana. Nyt näyttää siltä, että kaikki vanhenevat. Sisareni täytti NELJÄKYMMENTÄNELJÄ! Onnea vaan. Huh huh.
Haaste on edistynyt sinänsä, että olen jo KOKONAISEN VIIKON pysynyt melkein ruodussa (mäkki, kiinalainen, pizza ja salmiakit viikonloppuna tietty...)! Mutta en jaksaisi odotella tuloksia. Kuitenkin tajusin sen, että tämä asia on ainoa, mikä on täysin omissa käsissäni. Eli työpaikan saamiseen vaikuttaa muut hakijat ja valitsijat, teinin käytökseen myös teini itse (vaikka oma reagoimiseni onkin toki avainasemassa) ja no joo, lasten kanssa aktiiviseen puuhaamiseenkin voisin kyllä ihan itse vaikuttaa... Mutta kuitenkin, tässä jos pystyn tsemppaamaan, niin tulokset ovat varmoja. Toisin kuin työpaikan kanssa. Miinus kaksi kiloa.
Taas tuli yksi valinta ei kohdistunut sinuun. Paikan sai nainen, joka googlettamalla vaikutti olevan kaunis, suosittu (79 tykkäystä profiilikuvassa samantien, aivan mieletöntä!), hyvässä duunissa (ympäristöministeriö) ja joka on ottanut upeita valokuvia. Päädyimme ystävän kanssa spekuloimaan, miksi hän edes halusi tuon assarin duunin kaupungilla. Ehkä burnout? Määräaikainen sopimus? Työpaikkakiusaamista? Uusi työpaikka lähempänä kotia? Tai ehkä potkut sopimattomasta käytöksestä :D
Minä joka tapauksessa en tuotakaan työtä saanut. Jotain ominaisuuksia siis puuttui. Ehkä se valokuvaus.
Myös ruokien kyttäys muistuttaa raskausajoista. Nimittäin painajaisten vuoksi. Silloin näin unia, joissa join paljon alkoholia, olin maha pystyssä ympäripäissäni ja kauhistelin itsekin että "ai niin, mähän oon raskaana, en olis saanutkaan juoda!", nyt näen painajaisia, joissa mätän pussi kaupalla karkkia ja sitten tajuan että nyt kalorit paukkuu yli minun laskelmissani. Rankkaa.
Ulkonäön piristämiseen joutuu kohta lisäämään silmäluomien leikkauksen. Väsynyt ilmeeni johtuu paljon siitä!! (Eikä siitä, etten nuku...) Sukurasite, minulla, isälläni, mummillani, Esko Aholla... no joo, mutta Eskonkin luomet leikattiin. Kohuttua kauneuskirurgiaa. Seuraavalla Tallinnan reissulla?
Liikunta on tavallaan vähentynyt, sillä ennen harrastin liikuntaa niin, että asetin karkit muutaman metrin päähän, työpisteeni hyllylle ja liikuin vähän väliä niitä hakemaan. Nyt ei ole niin paljon karkkia, joten tulee istuttua sitten vaan. Kumpihan on pahempi? Karkki vai istuminen? Kulutanko tuossa kahden metrin matkalla kenties juuri sen pari kaloria, jotka (Stevia) Super Salmiakeistani tulee? Vai voisinko tuolla reippailulla jopa syödä salmiakkimanteleita? Apua, Jutta!!?!
Haasteesta sen verran, että tajuan haastaneeni itseni saamaan työpaikan (tai jopa hyvän työpaikan) ja kohentamaan ulkonäköäni (kilot, hiukset jne) ja aktivoitumaan lasten kanssa (miten muut jaksavat raahautua laskettelemaan ja luistinkentälle??), mutten vieläkään ole ymmärtänyt laatimani haasteen kohtaa "tekemään läpimurron jossain superosaamisjutuissani (ei hajuakaan)". Mutta nyt se tuntuu jotenkin jännittävältä silti. Vähän niinkuin ennustus tai horoskooppi. Että vaikkei siihen uskokaan, niin jännä jos niin käykin. Joku mahtava läpimurto. (Ja tämän ennustuksen keksin kuitenkin ihan itse.)
Teinin koulusta tuli sisäilmakysely. Toivottavasti ne huomioivat oppilaan iän tulkitessaan vastauksiani näihin kohtiin:
Haaste on edistynyt sinänsä, että olen jo KOKONAISEN VIIKON pysynyt melkein ruodussa (mäkki, kiinalainen, pizza ja salmiakit viikonloppuna tietty...)! Mutta en jaksaisi odotella tuloksia. Kuitenkin tajusin sen, että tämä asia on ainoa, mikä on täysin omissa käsissäni. Eli työpaikan saamiseen vaikuttaa muut hakijat ja valitsijat, teinin käytökseen myös teini itse (vaikka oma reagoimiseni onkin toki avainasemassa) ja no joo, lasten kanssa aktiiviseen puuhaamiseenkin voisin kyllä ihan itse vaikuttaa... Mutta kuitenkin, tässä jos pystyn tsemppaamaan, niin tulokset ovat varmoja. Toisin kuin työpaikan kanssa. Miinus kaksi kiloa.
Taas tuli yksi valinta ei kohdistunut sinuun. Paikan sai nainen, joka googlettamalla vaikutti olevan kaunis, suosittu (79 tykkäystä profiilikuvassa samantien, aivan mieletöntä!), hyvässä duunissa (ympäristöministeriö) ja joka on ottanut upeita valokuvia. Päädyimme ystävän kanssa spekuloimaan, miksi hän edes halusi tuon assarin duunin kaupungilla. Ehkä burnout? Määräaikainen sopimus? Työpaikkakiusaamista? Uusi työpaikka lähempänä kotia? Tai ehkä potkut sopimattomasta käytöksestä :D
Minä joka tapauksessa en tuotakaan työtä saanut. Jotain ominaisuuksia siis puuttui. Ehkä se valokuvaus.
Myös ruokien kyttäys muistuttaa raskausajoista. Nimittäin painajaisten vuoksi. Silloin näin unia, joissa join paljon alkoholia, olin maha pystyssä ympäripäissäni ja kauhistelin itsekin että "ai niin, mähän oon raskaana, en olis saanutkaan juoda!", nyt näen painajaisia, joissa mätän pussi kaupalla karkkia ja sitten tajuan että nyt kalorit paukkuu yli minun laskelmissani. Rankkaa.
Ulkonäön piristämiseen joutuu kohta lisäämään silmäluomien leikkauksen. Väsynyt ilmeeni johtuu paljon siitä!! (Eikä siitä, etten nuku...) Sukurasite, minulla, isälläni, mummillani, Esko Aholla... no joo, mutta Eskonkin luomet leikattiin. Kohuttua kauneuskirurgiaa. Seuraavalla Tallinnan reissulla?
Liikunta on tavallaan vähentynyt, sillä ennen harrastin liikuntaa niin, että asetin karkit muutaman metrin päähän, työpisteeni hyllylle ja liikuin vähän väliä niitä hakemaan. Nyt ei ole niin paljon karkkia, joten tulee istuttua sitten vaan. Kumpihan on pahempi? Karkki vai istuminen? Kulutanko tuossa kahden metrin matkalla kenties juuri sen pari kaloria, jotka (Stevia) Super Salmiakeistani tulee? Vai voisinko tuolla reippailulla jopa syödä salmiakkimanteleita? Apua, Jutta!!?!
Haasteesta sen verran, että tajuan haastaneeni itseni saamaan työpaikan (tai jopa hyvän työpaikan) ja kohentamaan ulkonäköäni (kilot, hiukset jne) ja aktivoitumaan lasten kanssa (miten muut jaksavat raahautua laskettelemaan ja luistinkentälle??), mutten vieläkään ole ymmärtänyt laatimani haasteen kohtaa "tekemään läpimurron jossain superosaamisjutuissani (ei hajuakaan)". Mutta nyt se tuntuu jotenkin jännittävältä silti. Vähän niinkuin ennustus tai horoskooppi. Että vaikkei siihen uskokaan, niin jännä jos niin käykin. Joku mahtava läpimurto. (Ja tämän ennustuksen keksin kuitenkin ihan itse.)
Teinin koulusta tuli sisäilmakysely. Toivottavasti ne huomioivat oppilaan iän tulkitessaan vastauksiani näihin kohtiin:
| levottomuutta | |||||
| ärtyneisyyttä, kärttyisyyttä | |||||
| keskittymisvaikeuksia | |||||
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)