Olen lukenut monta juttua siitä, kuinka negatiiviset ihmiset ovat rasittavia. Ja toisia lannistaviakin he ovat jotenkin. Onpa siinä negatiivinen näkemys. Ja toistaalta: minähän en edes ole negatiivinen enkä pessimistinen. Pelkästään realisti. Joskus ehkä inhorealisti. Mutta en missään nimessä suhtaudu kaikkeen kurjasti, vaan aivan sattumanvaraisesti ja yhtä sattumanvaraisesti innostun milloin mistäkin.
Mutta nyt vähän valitusta. Ja hei, hämäisikö hymiö :D
Olen tässä työtä hakiessani törmännyt vahvuusalueiden miettimiseen. Se on vaikeaa. Vahvuudet on joko sellaisia joita kaikilla on hakemuksissaan (reipas... hyvä organisoimaan... innokas oppimaan uutta...) tai semmoisia, joilla ei työelämässä tee paljoakaan (innostun kaikesta hölmöstä... puhun paljon...). Heikkousalueita keksisin helpommin. Missä olen surkea tai mitkä ovat suorastaan hävettäviä juttuja.
Emännöinti. Olin taas lastenjuhlissa keskimmäisen lapsukaiseni kanssa. Meillä on kuulemma jaettu hommat niin, että minä hoidan kaikki lasten synttäriasiat (eli lahjat ja edustamisen). Juhlat olivat oikein hyvät tälläkin kertaa. Ongelma onkin se, että juhlat ovat liian hyviä. Ahdistun. Meilläkin täytyy pitää sellaiset, mutten osaa tehdä tarjoiluja ja tunnen siitä suurta häpeää. Aina ruokaa on liian vähän, se on pahaa tai ankeaa/säälittävää/rumasti esille laitettua. Lastenjuhlissa uskon vielä pärjääväni lapsien silmissä, mutta apua ne vanhemmat! Nekin näkevät sen nolouden. Lahjojen kanssa on ollut ennen sama juttu. Olen hävennyt aina lahjaani. Äitini tapana on vähätellä antamiaan lahjoja jo ennen kun niitä on avattu (jos se on huono sen voi vaihtaa, mä nyt vaan jotain, kun te pyysitte tota...) ehkä olen perinyt tämän häneltä. Onneksi nykyään on monta auttajaa. Pyydän lapsia keksimään lahjan ja kerron sitten jo ovella ensimmäisenä, että kuka lahjan on ideoinut ja näin vastuu siirtyy (4-vuotiaalle, joka pärjää asian kanssa paljon paremmin).
Aikuisten juhlien emännöinti se vasta sitten onkin huippuahdistavaa. Pidän juhlista ja siitä että tapaan ystäviä, mutta tarjoilut ja siivoamisen voisin ulkoistaa. Jo siksi, etten pidä niiden hoitamisesta, mutta ennen kaikkea siksi, etten joutuisi ottamaan vastuuta ja häpeää niistä. Että onpas taas ruokaa liian vähän, se on pahaa tai ankeaa/säälittävää/rumasti esille laitettua. Enkä muista joskus tarjoilla kahvia ollenkaan. Enkä osaa kehoittaa ihmisiä ottamaan ruokaa, kutsumaan heitä pöytään. Miten sekin voi olla vaikeaa? Aikuisten juhlien hommat olenkin aika hyvin saanut diilattua miehelle, hän kun pitää (!) ruuan valmistamisesta. Hän ei voi ymmärtää, ettei joku pidä. Niinkuin ei ymmärrä sitäkään, ettei joku pidä liikunnasta. Tähän sain lastenkutsuilla yhdeltä äidiltä (hoikalta ja fiksulta) tukea. Hän sanoi samaa: ei vaan tunnu koskaan liikunta hyvälle. Ei saa kiksejä, ei tunne euforiaa, ei edes liikunnan jälkeen. Hän muuten kertoi myös tutkimuksesta, jossa todettiin, että miedot alkoholijuomat ovat oikeastaan kalorivapaita, sillä esim lasillinen viiniä nostaa kehon lämpötilaa siinä määrin, että siinä jo kuluu viinin kalorit. Ajatella! Ei niin kurjaa semmoinen ollenkaan.
Toinen heikkousalueeni on kielitaito. Joo-o, kyllä. Ei pitäisi edes tunnustaa. Hävetä vaan pitäisi. Jossain maakellarissa, yksin. Muuttaa sinne. Jos ei kieliä puhu. Tänä päivänä! Nykypäivänä! Kaikkihan puhuu ja kaikkialla sitä kuulee ja matkustetaan ja asutaan ulkomailla ja työkielikin voi olla englanti (Suomessakin! Apua!) ja on paljon kaiken maalaisia ystäviäkin! Perkele. Väitän että äitini läksyjen kuulustelun lannistavan ja vähättelevän tai lähes kauhistelevan (ja pettyneen) asenteen vuoksi en halunnut ala-asteella edes oppia englantia. Yläasteella en sitten enää päässyt mukaan juttuun, enkä usko, että tuolloin oli intoakaan. Ymmärrän kyllä englantia, mutten voi puhua. Häpeän, teen virheitä, ja lausunkokin väärin, onko kielioppi ihan päin helvettiä ja mitä kaikki nyt ajattelee. Ruotsia en edes ymmärrä. Haluaisin tästä ahdistuksesta, haluaisin muuttaa jonnekin ja kielikylpeä. Mutta tässä olen. Ja pian maakellarissa. Yhteiskuntakelvoton juntti.
Siinä pahimmat.
Ja sitten siihen elämäonihanaa-osioon. Siis onhan elämä ihanaa. Moni asia on niin hyvin. Lapset, mies, kilot karisee, housut lököttää, koulussakin on välillä ollut ihan kivoja juttuja ja hyvää opetusta. Haaste etenee osin varsin hyvin. Kävin fysioterapiassa saamassa helpotusta pääkipuihin, pakotan itseni liikkumaan ja syön järkevästi. Melko järkevästi.
Työn hakeminen sen sijaan on kyllä yhä täysin ahterista. Valinta ei tällä kertaa kohdistunut sinuun. Tälläkään kertaa. Et taida helpolla uskoa, ettei meiltä sinulle töitä tipu. Terveisin Helsingin kaupunki.
Teini muuten ehdotti että aloittaisimme lenkkeilyn kesällä yhdessä. Siinäpä oli vaikea hetki. Haluan tietenkin antaa hyvän esimerkin ja kannustaa liikkumaan ja viettää aikaa yhdessä. Ja kun nyt kuitenkin sitten vihaan semmoista juoksentelua. Silmääkään räpäyttämättä sanoin, että kivaa, siitä tulee kiva yhteinen harrastus! Aloitan siis juoksemisen kesällä. Ajatuskin saa kaikki voimat valahtamaan minusta. (Ja teini, jos luet tätä, niin tiedoksi, että oikeasti kyllä mennään!)
Luin jutun naisesta, joka muutamassa vuodessa karisti kamalan kasan kiloja ja voitti nyrkkeily-skabat. Älyttömän hienoa, mutta tuohon fanaattisuuteen minusta ei olisi. Eikä muutenkaan hurahtamiseen. Oikein millään sektorilla. Kaikkea on kiva kokeilla ja montaa juttua voisin harrastaa silloin tällöin (melonta, laskettelu, kiipeily, suunnistus) mutta en osaa olla aktiivi. Miksi jotkut ovat? Siis harrastuksissa, vanhempaintoimikunnassa, kaikkialla. Leipoo ja järjestää kokouksia. Mitä niillä on jossain enemmän ja mitä minulla vähemmän? No ainakin motskua. Minulla motskua on vain rajoitettu määrä. Ei siitä sentään kaikkialle riitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti