Kohdistuuko valinta minuun ikinä?

Tulostin työharjoittelussa ristipistomalleja (uusin innostus! kaikkea muuta, paitsi sitä mitä pitäisi tehdä...) ja juoksin lujaa printterille, ettei kukaan ehtisi näkemään ristipistokuvioita, joita ei oikein mitenkään voi laivan kuviksi väittää. Ja koska olin juossut sinne (kiire), juoksin myös takaisin (äkkiä laittamaan kuvat eteenpäin!). Ja tungin kuvat laukkuuni. Uskottavuus pitää säilyttää. Tai ehkä ensin se pitäisi saavuttaa.
Tein ristipistotöitä (Demi-lehden toimittaja sanoi minulle, että se on trendikästäkin) ja kudoin kirjavat tumput. Tumpuista tuli aivan erilaiset, kuin mitä näin mielessäni. Se on tylsä puoli minun suunnitelmissani. Usein tulee kuitenkin ihan muuta. Nyt haluaisin painaa verhot pienten huoneeseen. Ja tehdä legoista askarteluja (vaikka tauluja!) ja haluaisin myös tanssia balettia! Ja olla paremmalla tuulella. Ja uskoa itseeni.


Olen saanut muutaman uuden "Valinta ei tällä kertaa kohdistunut sinuun"-meilin. Jatkan kuitenkin sitkeästi työn hakemista. Jos vain työpaikkoja on avoinna. Aika vähän on. Kaipaan televisiotöihin. Tiedän että pystyisin vaikka mihin, mutta kukaan muu ei usko siihen. Ihastuin tässä yksi päivä "Kohti täydellistä elämää"-ohjelmaan (TV2). Se toimittaja tuntui niin omalta. Voisin tehdä sellaistakin! Ja sitä Ääliö ulkomailla-ohjelmaa. Ottakaa minut! Ottakaa! Lupaan purnata ja lupaan kokeilla kaikkea!
Valitsin nämä opintoni ja uuden alan sillä perusteella, että työllistyminen olisi helpompaa. Mutta tuntuu, ettei rakentaminen voi olla ikinä kivaa. Äitini jankutti minulle, ettei aina voi olla kivaa. Mutta kun joskus minulla kuitenkin oli! Niin että voipas olla aina! Voipas!
Nyt viimeisinpänä olen hakenut paikkaa, jossa piirretään karttoja (hei, tein niitä uutisissakin!) eikä onneksi piirretä taloja ja käyttöä olisi myös kuvankäsittely- ja taitto-taidoilla. Sinne voisin haluta tosissani. Ensi kuussa kuitenkin saan sieltäkin "Valinta ei tällä kertaa kohdistunut sinuun"-meilin.


Joku kuntosali lupasi kahdeksassa viikossa parempaan kuntoon. Käyn väärällä salilla siis. Tuolla en ole päässyt yhtään mihinkään ja olen käynyt viisi kuukautta. Ja koska en osaa hillitä ruokailujani itse, liityin Keventäjiin. Pah. Onhan se alkuun jännittävää, laittaa niitä ruokia taulukoihin ja saada kaloreita riviin, mutta en tiedä kuinka kauan pystyn tähän. Tavoitteeni alkaa kuitenkin lähestymään, joten ei voisi lipsua. Ja tiedättekö: eilinen (ensimmäinen päivä) meni hyvin!!!
Voi kyllä olla, että mahassa oli vielä laivan seisovan pöydän mättöjä. Tällä kertaa oli siianmätiäkin, eikä minun tarvinnut tappaa henkilökuntaa. En kestä pettymyksiä, jotka liittyvät mätiin. Join myös muutaman lasin viiniä ja jo ensimmäisen puolivälissä aloin kiroilemaan ja kikattamaan.


Teinin kanssa on vaikeaa. Jatkuva ärsyttäminen saa minut yllättäen ärsyyntyneeksi. Olen pyytänyt (tuhansia kertoja!) ettei kotitöistä tarvitsisi tapella, vaan kukin tekee niitä sovitun määrän. Viikko sitten meni jo täysin hermot, ja sanoin että katkaisen teinin puhelimesta netin. Jos ei hommat kerran suju. En saanut aikaiseksi kuitenkaan, joten annoin uuden mahdollisuuden (taas!) ja kas, sekin kosahti. Eilen teini lirkutteli isältään uutta takkia ja isä lupasi lähteä sen ostamaan samantien, kunhan teini auttaa pyykeissä äitiä sen verran, että hakee ne tiettyyn aikaan pyykkituvalta. Yhden kerran. Kävelee sinne ja tulee kassien kanssa takaisin. Ei tarvinnut viikata, eikä mitään. Mutta hei teini osti takin ja olikin hei syömässä etsä nää kun pyykit piti hakea. "Ai mä hoidan sun pyykkivuoron!"... minulla oli toisessa kädessä sakset, toisessa kaukosäätimet. Laskin sakset pöydälle ja kaukosäätimet heitin seinään. Ja hain pyykit. Ja katkaisin netin.


Viime yönä näin unta, jossa sain syöpä-diagnoosin. Ilmeisesti sellaisen, jossa ei juuri toivoa parantumisesta ollut. Unissa olen usein joitain vuosia jäljessä, ja tuossakaan unessa minulla ei ollut pieniä lapsia, vain vanhin, tytär. Totesin, että elämäni jatkuu hänessä. Ja sisälläni oli valtavan raskas, metallinen möykky, mahasta kurkkuun ylettyvä tunne.
Haluan yhä elää.
Pelkään aika paljon omaa ja varsinkin toisten kuolemaa.
Hilpeitä nämä kirjoitukseni.


(saako tänne laittaa linkkejäkin? olen aika uusi täällä?
http://areena.yle.fi/tv/2153048 )

 

Elämä itsessään on lottovoitto

Onpa.
Serkkuni täyttää tänään 40 vuotta. Olimme pienenä kuin kaksoset, ja puhuimme kuin Tupu, Hupu ja Lupu, jatkoimme toistemme puolittaisia lauseita. Teininä oli ärsyttävää, että serkku oli puoli vuotta minua vanhempi. Tänä päivänä suon sen hänelle. Neljäkymmentä!! Vaikka olimme serkkuni kanssa todella hyviä ystäviä, tunsin siinä(kin) suhteessa olevani jotenkin pienempi (no, olinkin), vähemmän suosittu, enemmän toista ihaileva ja jollain tapaa luuserimpi. Että se perinteinen/minulle tuttu minäsoitanuseammin... Minäainapyydänettänähdään... Nyt tuolla pienemmyydellä ja nuoremmuudella on sentään vähän kivempi kaiku jo. Itsetunnosta en tiedä. Vieläkään. Mitään. Tai sitten olen realisti.
No mutta kuitenkin. Olen ostanut varastoon sellaisia mummoisia kukkakortteja, joissa lukee kultaisella kaunokirjoituksella 40. Lähetän niitä tämän alkuvuoden (aina muistaessani) minua iäkkäämmille.

Olen ehkä alkanut tsemppaamaan. Juon aamuisin mukaterveellisiä smoothieita, vaikka ne jotenkin ärsyttävätkin. Olen juonut niitä ennenkin, mutta nyt sain facebookiin reseptejä, joissa kaikissa oli jotain ällöttävän terveellistä superfood-ainesosaa. Niinkuin niillä kukaan oikeasti miksikään muuttuisi! (Jos ei muuta KAIKKIA muitakin elintapojansa.) Miten minun banaani-jugurtti-smoothieni onkin niiiiin vanhanaikainen, epäterveellinenkin lähes ja epätäydellinen ainakin. Argh!
Lisäksi olen käynyt salilla, olen vähentänyt annoskokoa (ainakin vähän) ja olen laittanut raitoja hiuksiini.

Nyt aloin lukemaan kevyemmäksi välikirjaksi Härkösen kirjaa Kaikki oikein, se kertoo pariskunnasta, joka voittaa 7 miljoonaa lotossa ja tästä innostuneena lottosin nyt itsekin. Mietin voinko tehdä avioehdon vielä sitten, kun olen jo voittanut lotossa. Antaisin toki miehelleni mieluusti puolet, mutta kirjan vuoksi olen alkanut epäilemään, saisinko päättää itse niistä rahoista sitten ollenkaan. Tai menisikö se siihen, että meillä olisi pian kaksi erilaista kesämökkiä, ehkä jopa kotiakin. Lotto-arvonta on tänään. Tässä välissä tuskin ehdin avioehtoa tekemään. Kurja juttu.

Teini koettelee hermoja ja ajattelin sulkea teinin nettiliittymän. Jospa pyykkivuorot kiinnostaisivat sitten enemmän.
Pienin on alkanut huutamaan öisin ja vaikka pysyn kovana (minuahan ei juoksuteta yöllä!), niin mies on lasta kohtaan hellämielisempi. Ja lapsi on tyytyväinen, että saa huutamalla luokseen paijaajan.

Mutta siis haasteen tilanne: syömiset vähän järkevöitetty, koulu ihan tuskaa (opetuksen taso nöyryyttävän huono), lopputyö ei etene, muutamaa työpaikkaa olen taas hakenut (syksystä laskettaessa noin kymmentä), hermot menee melko helpolla yhä, aktiivisempi toiminta lasten kanssa lähinnä suunnitteluasteella ja hiukset vähän paremmat. Onneksi kodin siivous ei kuulunut tähän haasteeseen!

http://m.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/hyva_mieli/ihmissuhteet/mies_laati_listan_taman_takia_yli_40_vuotias_nainen_on_paras

Elossa

Jos ottaisi teemaksi sen, että sisältö ei liity mitenkään otsikkoon. No, olen kuitenkin elossa.
Olen nyt noin viikon ollut "tiukalla ruokavaliolla", mikä tällä viikolla on tarkoittanut sitä, että olen syönyt VÄHEMMÄN suklaata, juustoja (ja vuohenjuusto oli light!) ja ei niin montaa santsausta. Paitsi tortilla-päivänä. Eikä karkkia ole mennyt niin paljon joka päivä, eikä leivonnaisia ollenkaan (no ei niitä ennenkään usein ollut).
Ei voi siis puhua varsinaisesta läpimurrosta vieläkään. Sunnuntaina söin intialaisen ravintolan buffassa järjettömän määrän soosseja ja riisiä ja jälkkäriä (valkosuklaamoussea), mutta enpäs syönyt laskun mukana tullutta konvehtia! Eli tiukkana olen kuitenkin pysynyt. Samaisessa buffassa sain myös haastetta lasten kanssa pinnan venyttämisessä, kun 2-vuotias sikaili ja 4-vuotias huusi/kiljahteli (ihan hyvällä mielellä, mutta todella lujaa "MÄ RAKASTAN JOULUA!" jne).  Mies vaikutti teeskentelevän leppoisaa ja minä yritin samaa.
Toki ostin maailman parhaimpia salmiakkeja sitten jälkkärin jälkeen. Laitan niistä kuvan tänne sitten kun opin. Olisi ensimmäinen kuvani. Vihdoin löysin jotain niin tärkeää, että se ansaitsee kuvan!
Oltiin katselemassa mökkitontteja. Kuutisen tuntia. Niin kauan ei ole edes valoisaa päivittäin.
Kaikkein vaikeinta tällä hetkellä on pitää hermonsa kurissa teinin kanssa. Teinien elämän tarkoitushan on tehdä vanhemmat hulluiksi, tai vielä hullummiksi. Meillä hän on erittäin hyvä hommassaan.
Salilla laitoin vähän isompaa painoa masinoihin, mutta lähtötasoni oli niin alhainen, että ei tämä ihan vielä sikspäkkiä tee. Ja hiukseni ovat yhä jotenkin niin surulliset.

Sain kirjan loppuun (suosittelen, Tikli) ja nyt olen tuuliajolla, kunnes saan taas jonkun kirjan työn alle. Kirjastosta on varauksessa uusin Finlandia-voittaja (jono on pitkä!), uusin Saisio (varma valinta aina) ja joku Toven elämästä kertova, ai niin ja Juicen.
Pitkän joululoman jälkeen oli kamalaa palata kouluun. Opettajat on tyhmiä ja ruoka on pahaa. Se tavallinen juttu siis. Ensimmäinen päivä suorastaan ahdisti ja masensi, mutta sitten onneksi ryhmän muiden opiskelijoiden kanssa oli hyvinkin mukavaa. Joka toinen päivä olen harjoittelussa Helsingin telakalla. Jotenkin hieno paikka: kaurismäkeläinen tunnelma, suuressa ruokasalissa haalaripukuiset duunarit syövät lähes mykkinä, taustalla soi radio, Hopeinen kuu. Kypärät rivissä naulakon päällä, sedät vanhoine mielipiteineen ja merimaisema. Niin ja minun mieheni. Joka tosin on erittäin ärsyyntynyt yllätys-kielareihini hississä. Ihanaa! Miinusta telakalla on se, että työhuoneeni on vähän jemmassa ja harva siksi osaa työllistää minua, mutta enköhän minä jotain opi ja ole avuksikin välillä. Oikeita töitä pitäisi etsiä. Lopputyö on kuitenkin vielä kesken (piirrän miehelle kesämökin - minun ideat eivät ole... Miten sen nyt sanoisi... Millään tavalla kiinnostavia tai ikinä ainakaan hyviä hänen ideoihinsa nähden, mutta ehkä saan edes sitten vierailla mökillä. Ainakin jonkun huoltajan kanssa? Etten pilaa mitään. Ettei joku mene jotenkin väärään paikkaan vaikka. Ja olen niin sotkuinenkin). Mutta keväällä pitäisi valmistua. Se ei riitä haasteeni vaatimaksi menestykseksi.

Uusi vuosi, nyt haasteen pariin, hemmetti!

Olin sopinut itseni kanssa, että 2.1. alkaa kova kunto- ja terveyskuuri. Kun olin ahminut mätileipiä ja sinihomejuustoa, muistin sopimuksen. Siis jälkeenpäin. Siirtyy taas huomiselle. Epäilen, että en pääse vauhtiin ennen toukokuun alkua... Jätän kaiken viime tippaan. Kuvittelen, että parin viimeisen viikon aikana sitten hoidan homman huolella/kerralla himaan. Vaikka tiedän ettei se niin toimi, pelkään silti päätyväni siihen.
Mutta yritän huomenna taas. Kunnolla.

Tämä oli kuitenkin eri syystä paljon tärkeämpi päivä.
Ystävien vuoksi. Tapasin aamupäivästä ystäväperheen ja se oli mukavaa.
Illalla kävelin ystäväni kanssa hänen vauvansa haudalle.
Ystävät ja perhe. Tunnen suurta rakkautta. 

Uusi tavoite, jossa mahdollisuus epäonnistua

Seuraavana päivänä sama juttu. Uskomatonta! Mäkkärin jälkeen kiljaisin miehelle, että apua minunhan piti syödä fiksusti! Mutta toisaalta, oli lauantai ja olin ajatellut lauantain viikon herkkupäiväksi. Eli tsemppauksen piti alkaa perjantaina, mutta mokasin sen ja lauantaina olikin herkkupäivä. Että mitäs tässä.
Sen sijaan, että olisin vielä tsempannut missään, keksin jo uuden panostuksen kohteen. Kun tässä kerran ryhdistäydytään, niin haukataan nyt sitten liian iso pala samantien. Duuniin liittyvä läpimurto (mieletön menestys tai edes joku kuppanen työpaikka, luultavasti jälkimmäinen, jos sekään) ja ulkonäköuudistus (-10kg, ryppyjen minimointi, ilmeen piristys ja hiuksillekin pitää tehdä jotain!) ja nyt uutena se, että pitäisi enemmän jaksaa lasten kanssa. Harrastaa, puuhata, askarrella tai ihan edes raahautua pihalle useammin. Ja olla pidempi pinnaisempi. Edes teeskennellä välillä, ettei ärsytä lasten oikut ja kiljunta. Zen tai mitä se onkaan. 
Ja kas, käytiinkin ennen mäkkäriä uimassa lasten kanssa (harrastamista)! Ja hyvin pystyin olemaan tosi kiva (osinhan se on teeskentelyä, mutta oli ne kyllä söpöjä siinä innossaan) ja jaksoin mennä monta kertaa liukumäestä, kun manguttiin (viitseliäisyyttä ja pitkää pinnaa!). Ja kaikilla oli kivempaa. Kuten totesin miehelle: joutuisin kuitenkin tekemään samat jutut lasten kanssa, niin miksen tee sitä ilon kautta. Yök mikä termi - ilon kautta (oikeasti en käyttänyt sitä puhuessani miehelle)!
En luvannut kyllä muuten yrittää olla erityisen positiivinen. Etten muserru taakan alle. Positiivisuustaakan. Tai ettei ala ällöttämään.

Olen koukussa kirjaan nimeltä Tikli. Ottaisin mieluusti muutaman tunnin omaa rauhaa ja lukisin. Kukaan ei anna.
Tekisi mieli jättää tiskikone tyhjentämättä ja täyttämättä, kuntosali käymättä ja vaan lukea.
Lapset hihkuivat ja liukuivat leikkikentällä aavistamatta ollenkaan, millainen helvetti heitä tulevaisuudessa odotti: ikävystyttävä työ ja järjettömän suuri kiinnelaina ja epäonnistunut avioliitto ja kaljuus ja lonkkanivelleikkaus ja yksin juodut kahvikupilliset tyhjässä talossa ja avannepussi sairaalassa.