Loppu häämöttää

Neljä viikkoa armon aikaa. Pian siitä on neljäkymmentä vuotta, kun pyytämättäni tulin tähän maailmaan. Ja mitä olen oppinut? Vanhempieni mielestä luultavasti melko vähän, ja itsestänikin tuntuu usein siltä.
Luin Juicesta kertovan kirjan ja löysin yhtäläisyyksiä. Lyhytpinnainen, ärtyisä, normivastainen, haistattelija... herkkä, tunteellinen,  ystävistään kovasti välittävä/riippuvainen, melko rikkonainen tapaus. Juice. Ja minä. Elin nelisensataa sivua Juicen elämää ja nyt tuntuu tyhjältä.
Juice on kuollut nyt.

Olen pohtinut elämää. Ikääntymisen ja koulusta valmistumisen kynnyksellä tuntuu, että olen yhä liian keskeneräinen kuitenkin. En valmis lainkaan.
Ja koska haen (yhä vaan) töitä, tunnen, että olen muiden silmissä täysin epäkelpo. On määritelty, miten tämä elämä pitää elää. Ei näin. Jossain vaiheessa olemme alkaneet käymään palkkatöissä. Sehän on tavallaan meidän 'keksimä' tapa. Ja tämä perheestä ja suvusta vieroittuminenkin on siinä sivussa tapahtunut! Ennen asuttiin samassa pihapiirissä, ei ollut yksinäisiä vanhuksia (ainakaan tätä määrää!), kun taas nykyään taistellaan laitospaikoista, jotta edes joku viitsisi katsella meidänkin vanhaa äitiä. Tämmöiseksi tämä on muotoutunut. Ei auta minun nyt alkaa tässä piimää kirnuamaan, kun Arla tekee sen puolestani. Ja hyvä että tekee. Tuskin olisin ollut hyvä maatalon emäntäkään. Hoitanut taloa, miestä, lapsia ja suvun vanhuksia. Mutta enpä olisi ollut työtön ja sillä lailla kelvoton.

Olin päiväelokuvissa ystäväni ja salmiakkien kanssa maanantaina.
Eilen oli päiväkodin kevätjuhla-piknik.
Juice kuoli.
Lapset saivat kevään ensimmäiset partsi-jäätelöt. "Viikon päästä meillä on kaikki päivät kotipäiviä, kivaa!!" - suhtaudumme asiaan hieman eri tavalla. Lapsia ei sureta taloudellinen tilanne (paitsi ehkä teiniä, se kun vähentää hänenkin menojaan), eivätkä he mieti työnhakuani, eivätkä näköjään sitäkään, kuinka äidin hermot kestävät ne monet kymmenet kotipäivät.
Viimeinen koulupäivä oli tänään.
Kesä alkaa! Vihdoin se alkaa!

Haasteeni.

Itsestä huolehtimiseen on panostettu: luomukosmetiikkaa. Aprikoosinkiviöljyä iltaisin, DD-voidetta aamuisin, misellivesipuhdistuksia. Käsivoide, jalkavoide, voidevoidevoide. Pari kertaa viikossa kuntosali, päivittäinen ruokakyttääminen (kelatkaa: iltapalana lähes aina ravistettu piimä-mehukeitto-ruislese-kardemumma-juoma!) ja hiuksiakin harjaan niin paljon, että hiuspohjaa pian aristaa.

Lasten kanssa pinnan venyttämisessä on yhä parannettavaa, mutta suunta on hyvä tai parempi. Lasten kanssa aktiivinen puuhaaminen on myös työn alla, mutta koska totteleminen on meillä yhä melko heikkoa, niin en yksin jaksa/uskalla juuri mitään.

Työnhaku. Itkettää.

Neljä viikkoa aikaa.

Dramaattinen vappurepsahdus johti keski-ikäisen naisen väärille poluille

On tapahtunut taas kaikenlaista. Oksennustaudin mentyä seuraava äksidentti oli, kun pienin iski päänsä pöydän kulmaan, suihkusi verta ja on yhä liimat ja laastarit päässään. Kotipäiviä on entistä enemmän. Yritän tosissani keskittyä lasten kanssa hermojeni säilyttämiseen. Siis meillähän  on aivan ihanat lapset. Ovat todella mahtavalla huumorilla varustettuja, viskailevat nasevia kommentteja, halaavat ja pussaavat paljon/usein/joka tilanteessa ja ovat kovin hellyyttäviä muutenkin. Ja usein.
Ongelma on vain se, miten riehakkaita ja tottelemattomia he ovat hellyyttävien hetkiensä väleissä. Todella.
Äsken kauppamatkalla he huutelivat pippelipylly-osaston sanoja ja heittoja sinne sun tänne. "Hei kakka-tyyppi!!" pienempi huusi kovana ohikulkijalle ja isompi nauroi hysteerisesti. Pienempi huusi uudestaan. Kunnes keksi jonkun uuden typeryyden.
Pienemmän huvi on myös kysellä monta kertaa päivässä minulta, että "Tykkäätkö sä, äiti, musta? Entä Nikosta? Entä kakasta? Tykkäätkö pissasta?"... Mikään suhtautuminen ei tepsi. On kokeiltu.
Mutta esimerkiksi tänään olen melko hyvin hallinnut hermoni. Ehkä vain pari, kolme, pientä räjähdystä (pukiessa, EI SUKKIA!, ruokaillessa, PAPRIKAA!! SYLJEN!  ja varsinkin päiväunille yrittäessä, EN NUKU!)  Eli omassa kategoriassani olen vetänyt ihan hyvin. On parannettavaakin, ei hätää, kyllä hommaa riittää.

Sen sijaan tässä omassa haastekimarassani on  ollut hieman enemmänkin turbulenssia. Vappuviikolla söin nipottaen neljä päivää ja mässäillen kolme päivää, ja heti tuli 700g takaisinpäin. En voi uskoa! Että mikään ei riitä! Elämä tulee olemaan todella ankeaa. Syvä huokaus. Miten muut pystyvät tähän? Minä en.

Opinnot ovat finaali-osuudella. Lopputyö palautettu, opintoja enää varsinaisesti vain yhtenä päivänä viikossa, muutaman viikon ajan. Ja työpaikka on yhä haussa. Väsymys meinaa iskeä. Että jos en kuitenkaan onnistu, niin miksi tuhlaan (olematonta) energiaani asiaan. No, yritän vielä. Jatkan ja jatkan.
Ja jatkan.
Ja yritän keksiä jotain.

Ja luen Juicen elämänkertaa. Ehkä muitakin kirjoja taas.

Mutta kylläpä oikeasti ahdistaa tämä ikäasia.  Mies täytti tänään NELJÄKYMMENTÄ. 40. En meinannut saada eilen unta. Vanheneminen, kuolema, rypyt, harmaat hiukset, vanhat vanhemmat, tulevaisuus, menneisyys - kaikki velloi mielessä.
Ostin kasan voiteita luomu-marketista. Se on minun ainoa, kovin pieni ja heppoinen, aseeni vanhenemista vastaan. Kuin risulla huitoisi sotatilanteessa. Ja tämäkin taistelu on turha, aseista riippumatta. Ja silti uhraan sen ajattelemiselle hyvin paljon aikaani.
Mieheni on nelikymppinen.
Voitelin kasvoni aprikoosinkiviöljyllä ja kasvoni alkoivat punottaa. Jätin miehelleni (taas kerran) hyvästejä (alkuun ne perus ootterakkaat-jutut) ja totesin, että jos kasvoni ja hengitystieni turpoavat umpeen, enkä aamulla enää herää, niin hän voi hyvillä mielin miettiä, että enpä joutunut kohtaamaan vanhenemistani, enkä enempiä murheita ja sairauksia. Tietenkin olisi kurjaa, jos vaimon kuolinpäivä olisi omina nelikymppisinä. Muutenkin rankkaa.

No mutta niin, hankin myös uuden paidan salille, vaikka tuntuu, että repsahdus on vienyt voiton. Käyn salilla vähemmän, teen siellä ollessani vähemmän ja sitten taas vastaavasti syön enemmän. Spinning on jäänyt kokonaan (yök). Haasteen se osa, jossa olin hikari, tai ainakin sain jotain  tuloksia, onkin kusahtamassa.
Näyttääkö siltä, etten saavuta yhtäkään haasteeni tavoitteista? Kaikkiin olen panostanut (vaihtelevasti), mutta murskavoiton tuntuu saavan vain kuohari ja Sacher-leivokset jääkaapissa.
Onnea rakas, vanha, aviomieheni! Neljäkymmentä. En voi uskoa. En pääse tästä yli. Vasta olit intissä, juotiin pussikaljaa, luin sinulle runoja puistossa ja selkäsi oli karvaton. Ihan hetki sitten!