Me pystyisimme ihmeen tekemään?

Täytyi lähteä ajelemaan, kun v***tti. Menin katsomaan uutta asuinaluetta, etsimään kotia jollekin.

En tiedä missä on nyt vika. Minussa, maailmassa, parisuhteessa vai missä. Olen tyytymätön. Tai jotenkin tyhjä. Veikkaan itseäni vialliseksi. Nukun siedettävästi, eli diagnoosi ei ole väsymys. Kenties se on uupumus. Yleisuupumus. Vaikkei jotenkin tunnu, että olisi oikeutta edes olla uupunut. Eipä tässä kilpailla siitä, kenellä menee huonoimmin, mutta jos kilpailtaisiin, aina minut joku voittaisi. En elä oikealla tavalla edes ruuhkavuosia, en kuskaa lapsia harrastuksiin, ei ole uralla kovia pyrkimyksiä (kunhan siirtelen tiedostoja kansiosta toiseen), ei rakenneta, remontoida, eikä ole isoa velkaakaan paineita kasaamassa. On vain ne pienet lapset. Ei kohdistu Sipilän leikkaukset erityisesti meille, ei olla myöskään asunnottomia, lapsettomia, sairaita taikka vaikka niitä pakolaisia. Ihan perusmeno. Palkka kyllä sairaanhoitajan peruspalkkaa pienempi, mutta tuskin silläkään huonommuuskisaa voittaisi. Isommat tulot kuin opiskelijoilla tai työttömillä kuitenkin. Minä tiedän.

Laitoin Spotifysta oman soittolistan siinä autoa ajellessa ja sieltä poimin lauseita, joita Kauko ja Samuli minulle lähettelivät.

Samulin sanoma oli se, että nyt tarvitsisin joka tapauksessa vahvaa tukea. Vain yksi elämä! On saatava kiinni jostain. Ja mieluiten yhdessä. Rakkautta ja intohimoa!

Olet todella kaunis, elät vain yhden kerran

Olet todella viisas, elät vain hetken verran

Todella kaunis, elät vain yhden kerran

Todella viisas, elät vain hetken verran

Todella kaunis, elät vain yhden kerran

Todella viisas

Me pystyisimme toisillemme ihmeen tekemään,

jos sinä pystyt niin kuin minä pystyn näkemään

On maailmassakin paljon vialla. Tarvitaan ihmeitä.

Kuten ne pakolaiset. En osaa tehdä oikein mitään. Pitää tosiaan miettiä mitä tekisin auttaakseni. Vein kasan miesten paitoja ja kaulaliinoja keräykseen. Kunpa niiden vuoksi joku tuntisi olonsa edes hiukan lämpimämmäksi.

Jätän pakolaisiin liittyvät keskustelut tästä lähtien lukematta somessa, ne saavat todella ahdistuneeksi. Omaa hölmöyttäni olen lukenut. Usein tuntuu, että äänekkäimpiä ovat ilkeät, itsekkäät ja kovat mielipiteet sekä roskajutut. Tuntuu, että maailma on ihan päin helvettiä. Jos luen (pelkät) uutiset, autan siinä missä pystyn ja elän arkea perheeni kanssa, niin ehkä oma onnekkuus (ja ilokin) taas palautuu mieleen ja tunnelmiin. Kolmevuotiaan hukkumiskuva on kuitenkin syöpynyt verkkokalvoilleni. Se saa silmät vuotamaan.

Ja samalla, kun mietin, mitä voisin muiden hyväksi tehdä, voisin taas myös itseni kanssa ryhdistäytyä. Uusi haaste. Uudet tuulet. Luin naistenlehdestä, että täti-vlogit ovat tuleva buumi. Aion olla aallonharjalla. Vähän vielä on aiheen timantiksi puristuminen kesken, mutta jotain nelikymppisen hommiahan sen on oltava. Tunnen usein itseni todella lapselliseksi ja kenties sen ristiriitaisen tunnelman (vanha <-> ääliö) kanssa voisin painiskella täti-vlogissani. Sen, että en osaa, että sählään, ettei liikunta v#**u vaan huvita ja haluun sipsei ja karkkii ja että sanon ääneen semmoisia asioita, joita todellakin olisi voinut miettiä hetki. Ja sen jälkeen olla sanomatta. Vlogillani on jo tunnarikin. Tunnaribiisi kertoo lajittelemisesta ja siirtelemisestä ja rakentamisesta. Jotkut onnekkaat ovat sen jo kuulleetkin. Kun sen julkaisen, teini joutuu muuttamaan kotoa. Tulee kyllä kova ikävä!

Niin ja se haaste. Viime vuonna tiputin 13 kiloa, joista kesällä keräsin takaisin kolme. Nyt olisi aika saada kahdeksan pois. Olen ajatellut itselleni siitä palkintoakin. Tietenkin hieno palkinto olisi jo se, että chanel-jakkupukuni mahtuisi minulle, mutta jotain muutakin. Punaisista nahkahousuista olen vuosia haaveillut, mutta ovat liian kalliit. Samoin joku ihana reissu. Tatuoinnin voisin siistiä, laittaa jotain kiiltoja tai mitä lie. Naapuri sanoi ettei sille voi mitään tehdä, on suttu ja levinnyt. Takapuolen mukana. Minullahan on ”Barbie perseessä!”, kuten asian ilmaisin häissä, kun osallistuin yllättäen vieraiden keskusteluun tatuoinneista. Voi niitä mielikuvia. Anteeksi.

Pitäisi keksiä jokin muukin palkinto haasteeseen, johon tulee vielä jotain muutakin kuin nuo kilot. Kenties joku harrastus tai käsityö. Teen betonista lamppuja tai langoista rivoja ryijyjä tai ristipistotöitä. Palkintoni pitäisi olla edullinen, sillä vaikka olen yhä töissä, rahaa on kuitenkin aina hirmuisen vähän (no, se pieni palkka). Meillä on perheessä vähän erilaiset kulutustottumukset. Teini ostelee mitä sattuu, halvalla HooÄmmästä ja muotimerkkejä jos löytää kirpparilta, mies tilaa täysin saman näköisiä (mielestäni kalliita) kenkiä ja paitoja Amerikasta ja Lontoosta. Minä en osta juuri mitään. Tai no, ostelen Ebaysta puhelimeeni kuoria eurolla. 
Mietimme asunnon/mökin/talon ostamista tai rakentamista (olemme miettineet jo vuosikausia). Vaikkei minulla ole varaa edes polkupyörään.

Ja Kauko, vanha kunnon Kauko. Pimeässä ajelin rakennustyömaalta kotiin. Itku kuristi kurkkua, koska kaikki vaan on niin huonosti. Ja Kauko otti osaa ikäkriisiini. Ivasikin.

Sä oot niin tyypillinen aikuinen,

itsetunnoton nainen,

sä tarvitset miehen.

Naurat: hullu poika!

Vastaan: hullu ämmä! Pidän sun tyylistäsi paljon.

Mennäänkö naimisiin?

Haluaisin olla sun miehesi,

tyttärelles ilkeä isäpuoli.

Se ei oo koskaan kiinni ajasta.

Mä oisin kuuskyt vuotta vanha

mielummin kuin aikuinen, uskotko sen?

Nonni, en keksi otsikkoa

Fök. Käyn töissä. Eilen pyöräillessäni töistä kotiin, puhisin innoissani (itsekseni, ehkä ääneen) "tänäänkin olin töissä - siellä mä olen ja teen juttuja ja kukaan ei oo vielä sanonut, että 'hei ei sun tääl kuuluis olla!'..." Olen vilpittömän innoissani siitä, että käyn töissä. Mietin totunko tähän joskus. Sitä voisi kuvitella, että totun ja kyllästyn ja turrun ja valitankin jo pian, mutta itse epäilen, etten kuitenkaan. On meinaan vastaavia juttuja, joihin en ole vieläkään tottunut. Esimerkiksi lähes joka kerta, kun autoilen yksin, huudahtelen innosta "mulla on ajokortti!", "mä saan ajaa oikeaa autoa liikenteessä muiden joukossa!", "ihan kuin aikuiset!". Sain kortin kaksikymmentäkaksi vuotta sitten. Aikuisuuden kanssa on muutenkin ymmärtämis/tottumis-ongelmia. Kyselen teiniltä, vaikutanko hänen mielestään aikuiselta. Kauhistelen niitä jotka näyttää/kuulostaa/tuntuu liian aikuisilta (ja on jotain nelkyt!), intoilen sisäisesti, kun ostan kaupasta pelkkää epäterveellistä tuotetta (sipsit, dippi, bisse -setti saa helpoiten sen fiiliksen aikaan) "mä voin päättää mitä ostan, kukaan ei määrää mua!". Mies tosin saattaa paheksua (ellei ole itse tehnyt kyseistä roskaruokatilausta). Näinpä päättelen, etten ehkä totu töissä käymiseenkään. Olen ehkä jäänyt jonnekin murrosiän enkelpaaporukatontyhmiimaailmaonepäreilu-kohtaan ja aina innostun, kun tajuan, ettei asiat tuolla tavalla enää olekaan! Tai no, porukat on vähä tyhmii yhä.

Olen miettinyt nyt muutaman kuukauden puhelimen vaihtoa. Nykyinen ei toimi. Muuten en välitä (enkä tiedä) kauheasti näistä laitteista, mutta sillä pitää voida Facebookia helposti ja ihan jatkuvasti plärätä. Ja kalenteria käytän aktiivisesti/maanisesti ("muista lapsen jumppailmoittautumiset!", "salille!", "hae pojat!"...) eli tarvetta on. En halua iPhonea (ei kiinnostaisi muutenkaan ja teinin hehkutus on saanut aikaan vahvan lisä-vastareaktion). En halua Lumiaa, vaikka pääasiassahan nykyinen on ihan ok ollut. Lopulta päädyin kahteen vaihtoehtoon pitkän vertailun jälkeen. Sama hinta, samat ominaisuudet. Tarkoitus oli vielä lähteä kokeilemaan, millaisia ovat käteen. Eilen puhelimeni pimeni täysin kolmeksi tunniksi, panikoiduin ja tilasin toisen näistä puhelimista siltä istumalta. Ja miksi edes mietin näin kauan? Puhelimien käyttöikä on muutaman vuoden, ei mikään ikuinen juttu. Tuntuu, etten edes aviomiehen valintaa pohtinut näin perinpohjaisesti! Sehän voi toki vielä kostautuakin. No, sitä kokeilin sentään käteen.

Aviomiehestä tuleekin mieleen jouhevasti naimisiinmeno. Häät. Olin pitkästä aikaa häissä. Ihanat häät! Kaunis ja ihana morsian! Hyvää seuraa (tyttökaverit)! Ja kaunis kesäpäivä! Ja kaiken hyvän lisäksi myös uusia hauskoja tuttavuuksia. Yhteen morsiamen ystävään ihastuin täysin, oli niin superhyvä tyyppi! Surullista, jos emme enää tapaa. Harvoin tutustuu niin itselleen sopivaan ihmiseen. Tosin en tiedä oliko ihastuminen molemminpuolinen ja jäikö hänkin kaipaamaan minua. Terkkuja silti jos luet tätä, sä gimma joka olit pukeutunut mustavalkoiseen asuun ja sul oli blondi tukka ja iso hymy. Nimim. Se yx tötteröpää.

Tilanne (painon kanssa) alkaa lipsua niin, että viritän varmasti uuden haasteen ensi kesää varten -  jos löydän yhtään itsekuria. Voisin keksiä haasteeseen vähän muitakin osioita. Luin juuri artikkelin (voiko sanoa artikkeli, kun kyseessä oli roskalehti...) jossa puhuttiin, että mieltä ja aivoja pitäisi myös bodata. Voisin tykätä niiden bodaamisesta kropan bodaamista enemmän. Alkuun kävisin itsenäisesti ruotsin kielen kurssin (jostain syystä pakkomielle! Ehkä se vaivaa, että tytär osaa ja itse en.) Ja sen lisäksi lukisin paljon kirjoja! Sormien bodaus kävisi myös, kunhan keksisin hyvän ristipisto-aiheen. "Voit uskoa itseesi ja olla silti ihan paska!" oli pitkästä aikaa melko passeli mietelause. Rivot kuvat ristipistoin olisivat myös vekkuleita (todellakin!!) mutta en tiedä mille sohvalle semmoisen koristetyynyn asettelisin.
Palataan näihin.

Lähin pomoni muuten on hollantilainen. Meinaan usein unohtaa sen, sillä hän puhuu lähes täydellistä suomea. Muistan sen aina siitä, kun hän kiroaa sähköposteilleen hollannin aksentilla. Fök.

Nelikymppisen tunteet

Nyt on niin paljon kerääntynyt sydämelle, ettei pelkät FB-postailut riitä. On otettava käyttöön blogi.

Mistä aloittaisin.

Kesä ei ollut kesä. Inhoan syksyä, ja tänä vuonna se onkin pitkä (nyt jo kestänyt kaksi kuukautta, eikä lähelläkään loppua!). Inhoan kyllä myös talvea, että ei sillä. Jotenkin pakko vähentää rakastamiani ’lego-värejä’ pukeutumisessa (niin, vaikka niitä juuri nyt tarvitsisi kipeimmin). Hankin viime viikolla harmaan neuletakin, toimikoon panssarinani syksyyn. Naamioidun syksyyn. Ostin myös farkut ja lenkkarit (ei juoksukengät sentään). Missään näissä hankinnoissani ei ole kirkkaita värejä. Huokaus.

Mutta sitten yllätysostos: Chanel-jakkupuku! Liian pieni! Aika kova juttu mielestäni. Enempää en voisi räväyttää. (Paitsi jos alkaisin fanittamaan Laura Voutilaista, Lauri Tähkää tai Tommi Läntistä)! Jakkupuku oli myynnissä fb-kirppiksellä. Se oli juuri sellaista paksua sohvakangasta, jollaista samanlaista oli noin 15 vuotta sitten UFF:n ikkunassa yksi jakkupuku ja silloin pysähdyin, ihastuin, jatkoin matkaa ja kaduin sitä viisitoista vuotta! Tämän jakkupuvun myyjänä oli semmoinen menestyjä-tyttö, asunut paljon ulkomailla, sporttinen, miellyttävä, klassinen, sivistynyt. Myi äitinsä jakkupukua ja koko vaatevarastoa, äiti oli muuttamassa Kiinaan, missä perhe oli ennenkin asunut. Tytön mukaan puku oli kahdensadan arvoinen ja nyt maksoin siitä 30e. Kerran äidin päällä, veljen ylioppilasjuhlissa. Tissini eivät kyseiseen pukuun mahtuneet, hameenkin vetoketju oli revittävä väkivalloin ylös. En voinut istua. Mutta näytin ihan Jackie Kennedyltä! Käytän jakkupukua sitten, kun saan kesällä keräämäni kilot (3kg) ja pari vanhaakin kiloa pois. Sitten käytän sitä. Jossain.

Haasteeni päätyttyä kaikki on mennyt ihan mukavasti (paitsi tämä että on tämä syksy).

Kiloja on tosin alkanut kertyä ja salilla käymiset vähentyneet. Mutta olen yhä töissä! Ja tsemppaan muissa asioissa sitten syksyllä. Lasten kanssa koko ajan. Nyt haaste on pitää saavuttamani tavoitteet ja yhä petrata. Kyllä tässä vielä varaa on.
Mutta olen töissä, menen töihin ja tulen töistä - siellä missä te muutkin. Se tuntuu hyvälle.

No niin, sitten pari mieltäni kuohuttanutta asiaa.

Aloitan rasismista. On ollut paljon puhetta ja mielenosoitusta. Minä en ole rasisti, mutta. Todellakin inhoan tyhmiä ja ärsyttäviä ihmisiä. Väristä riippumatta. Ja näitähän siis löytyy. On pari persua, pari rasistista FB-kaveria, pari whitetrash-fb-kaveria, parvekkeelta lapsille kiroileva setä… Vähän ärsyttää myös ne ihmiset, ketkä antavat lapsilleen ’vääränlaisia’ nimiä (eli sellaisia, joita itse en antaisi). Ihan sillä perusteella saatan luokitella heidät huonolla tavalla junteiksi (on myös hyvä tapa olla juntti). Ärsyttää myös kaikki homojen parjaajat, mamu-huutelijat, mellakoitsijat. Mutta en silti tee asialle mitään tämän kummempaa. En osoita heitä sormellani, en huutele, en lyö tai potki tai kiroa. Kotona saatan miehelle jupista, kuinka paljon ääliöitä onkaan.

Ja kyllä minäkin haluan rikollisuuteen puututtavan. Minkä väristen vain ihmisten typeriin tekoihin. Ja huumeet ne vasta ahdistavatkin. Ymmärrän, että jotain kurjaa on päässyt tapahtumaan, ennen kuin reppanat ovat sille tielleen jääneet, mutta kuitenkin se pistää vihaksi. Enkä silti heitäkään sen kummemmin tuomitse. Ehkä vähän pelkään. Lasteni puolesta varsinkin.

Ilkeys, kiusaaminen, tympeys, typerät rasistiset lässytykset ja varsinkin ääriajattelu missä vain asiassa! Milloin maito on saatanasta, milloin päivähoito tai tuttipullo. Tai ne homot.
Minä vihaan ääliöitä.

Olen tunteideni kanssa kuohunut tällä sektorilla.

”I don’t judge people based on color, race, religion, sexuality, gender, ability or size. I base it on whether or not they’re an asshole.”

Ja toinen mieltäni kuohuttanut asia. Tunteitani syvästi koskettanut.

Löysin vanhat Barbie-ystäväni-kirjat.

Hankin 90-luvun lopussa näitä ystäväni-kirjoja ja täytätytin niitä ystävilläni, ystävien ystävillä ja baaritutuillakin joskus. Siis vuosituhannen vaihteessa. Olimme noin 20-30-vuotiaita.

Oi miten ihania juttuja te kaikki ystäväni olittekaan kirjoittaneet! Hauskoja, noloja, naiiveja, hölmöjä, nokkelia, rakastettavia. Sen kanssa menin naimisiin, kenellä oli se hölmöin kirjoitus! (Ja herttaisin tavallaan.) Monien kanssa olen yhä tekemisissä. Monet ovat yhä hyviä ystäviäni. Jotkut olivat elämäntilanteeseen kytkettyjä ystäviä, nyt vähän etäämpänä. On myös menetettyjä. Jonkun kanssa on tullut perinteinen välirikko (tietenkin syynä miehet – huh, miten väsynyttä! Tai kurjaa.) ja jostain olen joskus ottanut tarkoituksella etäisyyttä. Yksi on kuollut. Hän oli kirjoittanut ’lempikukka’-kohtaan ”sinä, armaani!”

Kuinka järisyttävän suuria tunteita nämä kaikki kirjoitukset herättivätkin. Iloa ja haikeutta. Ja niin paljon ajatuksia. Olitte silloin miettineet mitä haluatte isona tai mitä toivotte minulle. Osa niistä on toteutunut. Ihanaa! Silloin oltiin kaiken tämän kynnyksellä. Työura alkamassa, opinnot lopuillaan, lapsia ei kenelläkään. Kaikki on muuttunut ja toisaalta ei juuri mikään.

Ihanaa ja kiitos teille. Siitä ja tästä.

Neljäkymmentä

Loppuyhteenveto.
Selvisin haasteestani melko hyvin. Tuntuu, että repsahdus on jo alkanut, ehkä asetan uusia tavoitteita ja pidän niistä kirjaa, mutta nyt, nyt olen siinä päivässä, jota elokuusta asti olen odottanut. Täytin neljäkymmentä.
Se ei ole vain sana (neljäkymmentä), se ei ole vain numero (40). Se on ikä, se on keski-ikä, se on merkki siitä, ettemme kukaan ole kuolemattomia, ikuisesti nuoria. Enkä enää koskaan ole vähempää, kuin neljäkymmentä.
Tämä kriisi ei ollut minulle mikään show. Heräsin syntymäpäiväaamuun lähes shokissa. Poljin itkien työpaikalle, esitin koko päivän reipasta ja kauhun sekaisin tuntein, itku silmässä, poljin takaisin kotiin. Neljäkymmentä. Vanha. Ei se helpota. Se ei mee pois.
Mutta.

Tavoite: -10kg; lopputulos: -13kg
Tavoite: työpaikka; lopputulos: työpaikka
Tavoite: lasten kanssa hermojen venyttäminen ja aktiivisuuden lisääminen; lopputulos: kyllä minä yritin

Töistä kotiin päästyäni vaihdoin vaatteet. Lähdin kaupungille. Olin sopinut muutamien ystävieni kanssa tukitapaamisen. Onneksi. Luulen, että se muutti kaiken paremmaksi. Söimme, puhuin liian paljon, liian kovaa, joimme drinkkejä, puhuimme toistemme päälle. Muistelimme. Kaikkea hyvää. Vähän pahaakin. Mutta sekin paransi pahaa, että sillä lailla yhdessä niitä puhuttiin. Join jäävettä paljon, enkä oksennellut. Söin liikaa (toivottavasti en koko kolmeatoista kiloa takaisin). Puhuin tosiaan liikaa.
Ihanaa.

Seuraavan päivän (tämän nyt kuluvan) vietin tunteillen. Luin saamieni korttien tekstejä, itkin. Muistelin nuoruutta, itkin. Muistelin edellistä iltaa, itkin.
Mies ahdistui. Itkeä saa kun asiat on todella huonosti. Miksi itken nyt?
Asiat ovat todella huonosti. Olen vanha, kuolenkin. Nuoruus ei enää koskaan palaa. Ja minulla on kova ikävä kaikkea. Jopa sitä kaikkea, joka ei ihan vielä ole ohi tai mennyt. Ikävä jo etukäteen. Ikävä niin että koskee.

Mutta asiat ovat myös todella hyvin. 

Ehkä jatkan kirjoittamista joskus. Tuntuu ettei tämä suju. Ei ole enää syytä. Ei uusia hetkiä, joihin tarttua.  Mutta joskus. Mistäs sitä tietää.


Tartu kädestä käteen,
laula sielusta sieluun.
Kasta varpaat kylmään veteen,
hyppää täysillä
Joutsenlauluun.
Sillä sinä ja minä,
niin elävinä
pystymme kuulemaan,
jos kuussa alkaa tuulemaan.

Ei helvetti, meinaanko päästä tavoitteisiini!

Tilannehan on se, että valmistuin ja vietän kesälomaa lapsukaisten kanssa. Ehkä jotain tajunnanräjäyttävää unelmatyötä tai jotain "läpimurtoa" ei ole nyt tässä, mutta alkaa näyttämään siltä, että muuten lähes kaikki tavoitteet tulee saavutettua. Vähintäänkin rimaa hipoen tai toinen toistaan eteenpäin tyrkkien.

Tavoitteena oli nelikymppisiin mennessä pudottaa 10 kiloa. Nyt on mennyt 12kg. Maalissa! Vielä voisi 5-10 kg ottaa pois, mutta ei sen niin väliä. Tässäkin on jo hyvä. Ja voiteet on siloittaneet joka rypyn! Olen kuin kymmenvuotias!

Ja tiedättekö: sain ehkä töitä! Kyllä. Oikean työpaikan, vakituisen, alkaa pari päivää ennen kuin täytän 40 vuotta. Aikataulussa siis. Tapanani onkin ollut jättää viime tippaan.
En oikein voi uskoa tätä vielä. Miksi minut valittiin, kuinka huonoja muut hakijat olivat? Pärjäänkö siellä ollenkaan? Annoinko ihan väärän ja epätodellisen kuvan itsestäni?
Työ ei ole välttämättä unelmieni työ (mene ja tiedä, voi ollakin!) ja yhden unelmatyöni olen tainnut kadottaa jo kauan sitten - jos sellaista on edes ollut. Tärkeimpänä pidän hyvää porukkaa (Maikkarilla kyllä oli!) ja siitähän en voi tietää, ennen kuin olen mestoilla. Eli pian.
Ja hei, tämän edellisen haastekohdan toteutuminen auttaa myös olemaan vähemmän hermoheikko ja raivo lasten kanssa: näemmehän niin vähän sitten enää.
Lasten kanssa saatan myös jaksaa heittäytyä aktiiviseksikin, onhan viimeinen viikko yhteistä aikaa alkamassa. Tsemppaan ja olen kaikissa tavoitteissani! Ensi viikolla ainakin ehdittävä Pihlajasaari-piknik, Lintsi ja pari muutakin.

Huh huh.

Sen sijaan asenne liikkumisen ja terveellisen ruokavalion suhteen on yhä aivan perseestä. (Ja kyllä politiikkakin ärsyttää. Idiootit. Ja siivoaminen ärsyttää. Ja huonot ruuanlaittotaidot, Suomen talvi ottaa myös koville, kylmyys ja sateet. Saisin yhä pitkän listan, ihan saman tien.)

Mutta hei, tällä kepeellä tyypillä on työ!! Jostain ihmeen syystä.

Loppu häämöttää

Neljä viikkoa armon aikaa. Pian siitä on neljäkymmentä vuotta, kun pyytämättäni tulin tähän maailmaan. Ja mitä olen oppinut? Vanhempieni mielestä luultavasti melko vähän, ja itsestänikin tuntuu usein siltä.
Luin Juicesta kertovan kirjan ja löysin yhtäläisyyksiä. Lyhytpinnainen, ärtyisä, normivastainen, haistattelija... herkkä, tunteellinen,  ystävistään kovasti välittävä/riippuvainen, melko rikkonainen tapaus. Juice. Ja minä. Elin nelisensataa sivua Juicen elämää ja nyt tuntuu tyhjältä.
Juice on kuollut nyt.

Olen pohtinut elämää. Ikääntymisen ja koulusta valmistumisen kynnyksellä tuntuu, että olen yhä liian keskeneräinen kuitenkin. En valmis lainkaan.
Ja koska haen (yhä vaan) töitä, tunnen, että olen muiden silmissä täysin epäkelpo. On määritelty, miten tämä elämä pitää elää. Ei näin. Jossain vaiheessa olemme alkaneet käymään palkkatöissä. Sehän on tavallaan meidän 'keksimä' tapa. Ja tämä perheestä ja suvusta vieroittuminenkin on siinä sivussa tapahtunut! Ennen asuttiin samassa pihapiirissä, ei ollut yksinäisiä vanhuksia (ainakaan tätä määrää!), kun taas nykyään taistellaan laitospaikoista, jotta edes joku viitsisi katsella meidänkin vanhaa äitiä. Tämmöiseksi tämä on muotoutunut. Ei auta minun nyt alkaa tässä piimää kirnuamaan, kun Arla tekee sen puolestani. Ja hyvä että tekee. Tuskin olisin ollut hyvä maatalon emäntäkään. Hoitanut taloa, miestä, lapsia ja suvun vanhuksia. Mutta enpä olisi ollut työtön ja sillä lailla kelvoton.

Olin päiväelokuvissa ystäväni ja salmiakkien kanssa maanantaina.
Eilen oli päiväkodin kevätjuhla-piknik.
Juice kuoli.
Lapset saivat kevään ensimmäiset partsi-jäätelöt. "Viikon päästä meillä on kaikki päivät kotipäiviä, kivaa!!" - suhtaudumme asiaan hieman eri tavalla. Lapsia ei sureta taloudellinen tilanne (paitsi ehkä teiniä, se kun vähentää hänenkin menojaan), eivätkä he mieti työnhakuani, eivätkä näköjään sitäkään, kuinka äidin hermot kestävät ne monet kymmenet kotipäivät.
Viimeinen koulupäivä oli tänään.
Kesä alkaa! Vihdoin se alkaa!

Haasteeni.

Itsestä huolehtimiseen on panostettu: luomukosmetiikkaa. Aprikoosinkiviöljyä iltaisin, DD-voidetta aamuisin, misellivesipuhdistuksia. Käsivoide, jalkavoide, voidevoidevoide. Pari kertaa viikossa kuntosali, päivittäinen ruokakyttääminen (kelatkaa: iltapalana lähes aina ravistettu piimä-mehukeitto-ruislese-kardemumma-juoma!) ja hiuksiakin harjaan niin paljon, että hiuspohjaa pian aristaa.

Lasten kanssa pinnan venyttämisessä on yhä parannettavaa, mutta suunta on hyvä tai parempi. Lasten kanssa aktiivinen puuhaaminen on myös työn alla, mutta koska totteleminen on meillä yhä melko heikkoa, niin en yksin jaksa/uskalla juuri mitään.

Työnhaku. Itkettää.

Neljä viikkoa aikaa.

Dramaattinen vappurepsahdus johti keski-ikäisen naisen väärille poluille

On tapahtunut taas kaikenlaista. Oksennustaudin mentyä seuraava äksidentti oli, kun pienin iski päänsä pöydän kulmaan, suihkusi verta ja on yhä liimat ja laastarit päässään. Kotipäiviä on entistä enemmän. Yritän tosissani keskittyä lasten kanssa hermojeni säilyttämiseen. Siis meillähän  on aivan ihanat lapset. Ovat todella mahtavalla huumorilla varustettuja, viskailevat nasevia kommentteja, halaavat ja pussaavat paljon/usein/joka tilanteessa ja ovat kovin hellyyttäviä muutenkin. Ja usein.
Ongelma on vain se, miten riehakkaita ja tottelemattomia he ovat hellyyttävien hetkiensä väleissä. Todella.
Äsken kauppamatkalla he huutelivat pippelipylly-osaston sanoja ja heittoja sinne sun tänne. "Hei kakka-tyyppi!!" pienempi huusi kovana ohikulkijalle ja isompi nauroi hysteerisesti. Pienempi huusi uudestaan. Kunnes keksi jonkun uuden typeryyden.
Pienemmän huvi on myös kysellä monta kertaa päivässä minulta, että "Tykkäätkö sä, äiti, musta? Entä Nikosta? Entä kakasta? Tykkäätkö pissasta?"... Mikään suhtautuminen ei tepsi. On kokeiltu.
Mutta esimerkiksi tänään olen melko hyvin hallinnut hermoni. Ehkä vain pari, kolme, pientä räjähdystä (pukiessa, EI SUKKIA!, ruokaillessa, PAPRIKAA!! SYLJEN!  ja varsinkin päiväunille yrittäessä, EN NUKU!)  Eli omassa kategoriassani olen vetänyt ihan hyvin. On parannettavaakin, ei hätää, kyllä hommaa riittää.

Sen sijaan tässä omassa haastekimarassani on  ollut hieman enemmänkin turbulenssia. Vappuviikolla söin nipottaen neljä päivää ja mässäillen kolme päivää, ja heti tuli 700g takaisinpäin. En voi uskoa! Että mikään ei riitä! Elämä tulee olemaan todella ankeaa. Syvä huokaus. Miten muut pystyvät tähän? Minä en.

Opinnot ovat finaali-osuudella. Lopputyö palautettu, opintoja enää varsinaisesti vain yhtenä päivänä viikossa, muutaman viikon ajan. Ja työpaikka on yhä haussa. Väsymys meinaa iskeä. Että jos en kuitenkaan onnistu, niin miksi tuhlaan (olematonta) energiaani asiaan. No, yritän vielä. Jatkan ja jatkan.
Ja jatkan.
Ja yritän keksiä jotain.

Ja luen Juicen elämänkertaa. Ehkä muitakin kirjoja taas.

Mutta kylläpä oikeasti ahdistaa tämä ikäasia.  Mies täytti tänään NELJÄKYMMENTÄ. 40. En meinannut saada eilen unta. Vanheneminen, kuolema, rypyt, harmaat hiukset, vanhat vanhemmat, tulevaisuus, menneisyys - kaikki velloi mielessä.
Ostin kasan voiteita luomu-marketista. Se on minun ainoa, kovin pieni ja heppoinen, aseeni vanhenemista vastaan. Kuin risulla huitoisi sotatilanteessa. Ja tämäkin taistelu on turha, aseista riippumatta. Ja silti uhraan sen ajattelemiselle hyvin paljon aikaani.
Mieheni on nelikymppinen.
Voitelin kasvoni aprikoosinkiviöljyllä ja kasvoni alkoivat punottaa. Jätin miehelleni (taas kerran) hyvästejä (alkuun ne perus ootterakkaat-jutut) ja totesin, että jos kasvoni ja hengitystieni turpoavat umpeen, enkä aamulla enää herää, niin hän voi hyvillä mielin miettiä, että enpä joutunut kohtaamaan vanhenemistani, enkä enempiä murheita ja sairauksia. Tietenkin olisi kurjaa, jos vaimon kuolinpäivä olisi omina nelikymppisinä. Muutenkin rankkaa.

No mutta niin, hankin myös uuden paidan salille, vaikka tuntuu, että repsahdus on vienyt voiton. Käyn salilla vähemmän, teen siellä ollessani vähemmän ja sitten taas vastaavasti syön enemmän. Spinning on jäänyt kokonaan (yök). Haasteen se osa, jossa olin hikari, tai ainakin sain jotain  tuloksia, onkin kusahtamassa.
Näyttääkö siltä, etten saavuta yhtäkään haasteeni tavoitteista? Kaikkiin olen panostanut (vaihtelevasti), mutta murskavoiton tuntuu saavan vain kuohari ja Sacher-leivokset jääkaapissa.
Onnea rakas, vanha, aviomieheni! Neljäkymmentä. En voi uskoa. En pääse tästä yli. Vasta olit intissä, juotiin pussikaljaa, luin sinulle runoja puistossa ja selkäsi oli karvaton. Ihan hetki sitten!

Paljon huutomerkkejä ja hehkutusta!

Törmäsin naapurin rouvaan salilla ja haukuin kotipäivät lasten kanssa alimpaan helvettiin. Hän kertoi, että aikoo syksystä lähtien pitää kaksi kotipäivää kuukaudessa, mutta lapset saavat olla päiväkodissa. Olin yhtä aikaa järkyttynyt ja ihastuksissani. Miten joku voi pitää lapset pahassa pahassa päivähoidossa ja vaan itse lomailla!! Ja miten joku voikin olla noin rohkea, vapaa ja nauttia ainutlaatuisesta elämästään myös itseään hellien!! Itse en pysty. Opiskelukaverini T (lapseton) kuunteli tilitystäni edellisen päivän riidoista (taas) ja ihmetteli miksi pojat olivat viikolla kotona, olivatko kipeinä. Hän ei näemmä tullut ajatelleeksikaan, että haluan olla kaiken mahdollisen vapaa-aikani lasteni kanssa. Itsekään en kyllä ymmärrä tätä haluani.
Naapurin rouva muuten totesi myös, että koska hänen äitinsä hoitaa heidän pieniä tyttöjä niin paljon, niin hänkin tulevaisuudessa, mummona, aikoo auttaa mahdollisimman paljon. Jos lapsenlapset ovat tyttöjä. Poikiahan ei kukaan jaksa hoitaa. Ne hajottaa, huutaa, riehuu ja lyö. Enkä nyt mitenkään halua sukupuolitella tässä mitään. Kunhan totean. Niinkuin totesi naapurikin.


Haaste etenee. JEE!
Löysin vatsasta, omituisten pienien rasvapompuloiden ("selluliittia" totesi mies) alta, jonkun kovan kohdan. Mieskin kokeili ja epäilemme, että ne ovat mahalihakset! Ekaa kertaa ikinä. Minulla on mahassa lihaksia!
Vaikka paino on laskenut ja housut mahtuvat, niin salilla käynti muuttuu aina vain tahmeammaksi. Olen kuitenkin ollut sitkeä. Kuntopyöräilen ja luen naistenlehtiä.
Olen aina vierastanut salitrikoita. Silloin kun viimeksi kävin salilla (vuonna 1995), salimuoti oli erilaista. Muodissa olivat sellaiset ylhäältä löysät, alhaalta kapeat ja kirjavat housut (sellaiset, joita käytetään nyt korkkareiden kanssa!). Nyt muotia vaikuttaa olevan kirjavat, kasarikuvioiset, trikoot. Siis tiukat. Nilkkaan asti. Jokainen muoto piirtyy selvästi (se taitaa olla suorastaan se tarkoituskin). Mutta nyt vasta tajusin miksi niitä oikeasti käytetään: ei jakseta ajaa säärikarvoja! EN hei minäkään jaksa. Taidan hankkia trikoot. Voihan aina olla joku (kirjava) turvapaita siinä päällä. Onhan ne karseat kuosit nyt sentään parempi, kuin nämä tummat ja paksut jalkakarvat - tai epilaattori (menee väristykset pelkästä ajatuksesta).


Sitten ihan muihin asioihin.
Hehkuttaminen. Se on suosittua, varsinkin Facebookissa. Itse en muista ihan joka tilanteessa, että olisi taas mahdollisuus kehittää hehkutus tästäkin hetkestä. Ja sitten kadehdin toisten elämää, kun heillä on aina niin loisteliasta tai ihania ruokia tai herttaista tai hauskaa tai todella ahkeraa tai voittoisaa. Niitä toisten kuvia katsoessa en muista, että kyllä minäkin olisin silloin tällöin saanut brunssihehkutuksen tai jopa kuvan, jossa näkyy kuohuviinilasi (tämähän on se vakiokuva, joka laitetaan välissä kuin välissä, niin että kun vaan saa näköpiiriinsä kuohuviinilasin, niin pitäisi aina muistaa napata kuva). Laitan tähän nyt hehkutuksia, jotka olisin voinut julkaista, mutta en ajallaan tajunnut. Tilanteet olivat todella arkisia, joskus jopa tylsiä, mutta kyllä ne saa muotoiltua facebook-tyyliin:


"Kirppistelyä ja juustokakkua <3 "
"Aurinko ja ulkoilu lapsosten kanssa <3 "
"Kävelylenkki ja kirjastohengailua tyttären kanssa <3 "
"Polkupyöräretki ja eväät <3 "
"Tytär leipoi ihanan persikkapiirakan <3 "
"Keväinen Helsinki <3 " (tätä näkee paljon ja tätähän voi käyttää nyt!)
"Lopputyö lähenee loppuaan :) "
"Löysin uuden, ihanan, smoothie-reseptin - mustikkaa ja ruislesettä, mmmmmm..."

(Kotitöistä, leipomuksista ja muista sellaisista aktiivisuuksista en pysty edes keksimällä keksimään hehkutusta. En vaan niinkun tee.)


No niin.

Onpa pari hehkutusta ihan akuutistikin mielessä. Löysin meinaan pari vuotta etsittyäni, vihdoin, kivat perusmalliset lappuhaalarit vitosella kirppisryhmästä! Ja kivat lenkkarit, Karhun, Suomessa tehdyt. Ja keltaiset kumpparit (ihan samanlaiset, kuin ystävälläni, ketä ihailen)!! Ja sekin olisi hehkutuksen arvoista, että rakastan fillarointia. Minulla ei ole uutta/hienoa/tuunattua polkupyörää, vaan kaikista säälittävin vaihtoehto: 15 vuotta vanha, Anttilan halvin maastopyörä, jota on pitänyt jo heti alkuun hitsailla kasaan ja joka on aivan ruosteessa. Enkä polje kovaa, eikä koulu- tai työmatkani ole kuin muutaman kilometrin. Eli olen aivan eri sarjaa, kuin muut fb-polkupyöräily-kaverini, mutta voi kuinka fillarointi onkin kivaa, halpaa, helppoa ja näillä matkoilla paljon nopeampaakin, kuin julkiset liikennevälineet (tai auto).


Että pus pus vaan kaikille!!!
(Ryhdyn valmistelemaan Lego-aiheisia 5v. synttäreitä, kuulette niistä varmasti vielä...)


KEVÄT <3

Hermoheikko ja vähän epätoivoinen

No niin. Kevät on siinä vaiheessa, että opintoja on vain vähän jäljellä ja viikottain voimme pitää muutaman ihanan kotipäivän pikkupoikien kanssa. Alkaen tästä viikosta. Eilen eka, tänään toka. Eilinen meni leppoisasti tapellessa (en pue, en halua lenkkareita, en halua talvikenkiä, olisin halunnut lenkkarit, en tuo pikkuveljen rattaita vaan ajan niillä pitkin hooämmää, ei mennä ulos, ei mennä sisään, ei kävellä, ei hattua) ja illalla sukulaisissa sorruinkin heti herkuilla itseäni hellimään rankan päivän päätteeksi.
Tänään järjestin lapsille elokuvanteatterin, pillimehut ja popparit ja sain kovasti kehuja, mutta sitten. En pue, ei mennä ulos, en pyydä anteeksi, en tottele, en tule, ei mennä sisään, ei mennä päiväunille, heitetäänpäs sohvatyynyjä. Ja kas, söin jättimäisen kasan ruokaa. Koko päivän annoksen, näppärästi yhdellä kerralla. Sohva on kuin kalju, kun äiti vei sohvatyynyt parvekkeelle. Uhkauksia, joita olen näiden päivien aikana esittänyt, en edes pysty muistamaan. Perutaanko nämä kotipäivät??!! Kysynpä vaan!!!
Ja koska lapset ovat olleet kotona, he ovat saaneet myös hyvää, laadukasta ja monipuolista kotiruokaa. Eilen Atrian pinaattilettuja, tänään pastaa ja pestoa. Olen siis pitänyt huolta, se on tärkeää, että lapset syövät myös paljon vihreää.

Työrintamalla on hiljaista, mutta olen keksinyt lempityöpaikkani. Selvitin, että Suomen Kansallisoopperassa on tekninen piirtäjä. Yksi. Odotan, että hän jää eläkkeelle. Sitten piirrän lavasteita, nautin ilmapiiristä, rakastan elämääni. Sitten kun.
Otin toki jo yhteyttä Oopperaan ja he olivat ihania (tietenkin!), mutta pahoittelivat, ettei heille oikein saa ketään palkata.
Minä odotan. Sitten kun.

Liikunnasta ja ruokavaliosta en halua edes puhua. Nyt on pastakasan jäljiltä niin täysi ja huono olo, etten oikeastikaan halua edes miettiä ruokia. Paitsi suussani liukenevaa Hopeatoffeeta (että kestä oikein kauan siellä suussa, kestä, kestä!).

Deadline lähestyy. Tavoite ei ole saavutettu, mutta jollain sektorilla kuitenkin jo mahdollinen. Eli paino/kuntoilu/järkevämpi syöminen (järkevämpi, ei järkevä kuitenkaan). Työpuolen kanssa tosiaan aika niukat saavutukset. Lasten kanssa... No, en itke nyt. Eikä kukaan muukaan. Ovat päiväunilla.
Olen saanut taas muutaman kutsun nelikymppisille. Omia (miehen ja minun yhteisiä) olen suunnitellut kaksi tai kolme vuotta. Oli vaihtoehtoja: isot naamiaiset (asutkin jo mietitty, melkein tilattu) tai jos löydetäänkin hyvä mökkitontti, niin festarit loppukesästä, paljon ystäviä, telttoja, kavereiden bändejä. Sitten todellisuus oli pakko ottaa suunnitelmiin mukaan: tonttia ei löydy, juhlatilat ovat liian kalliita, enkä halua mitään vieraille maksullisia juhlia. Siispä pikkujuhlat kotona. Muutama ystävä (miehen ja omat), naamiaiset tai perusbileet. Tein vieraslistaa, joka oli aika niukka, sillä eihän meille mahdu kuin muutama ihminen. Mies ratkaisi tilanteen sillä, että ilmoitti, ettei halua juhlia. Hups, ei tarvitse niitäkään enää suunnitella. Ei tule krapulaa, ei tarvitse ystäviä tavata. Ja siivoaminen! Ja stressi siitä, viihtyykö kaikki! Ja se tarjoilu ja emännöinti, joissa en kyllä yhtään pärjää. Kaikki selvisi noin helposti! Ja minä kun niistä jo ehdin huolestumaan.

Olen nelikymppinen ja minulla on lapsia. Tajusin sen kantaessani painavia kauppakasseja Prisman parkkihallissa autolle. Olin ostanut myös kerhotossut lapselle. Minulla on lapsia! Elämääni kuuluu kerhotossuja! Minä olen tuulipukuinen täti! Tämä voi käydä kenelle vaan. Olkaa varuillanne. En olisi minustakaan uskonut. Joku päivä itsekin saatatte havahtua sieltä, jonne ette ikinä olisi uskoneet menevänne.

Olen todella pettynyt, etten pysty tässä haasteessa nyt paremmin saamaan lapsiasiaa kuntoon. Miksei lapseni tottele? En voi viedä heitä kevään ja kesän ihanille retkille, joita suunnittelin. Voisin olla aktiivinen (sekin oli haasteessani!), mutta kun en voi. Me emme sovi yhteen jotenkin. Minun suunnitelmat ja nämä pienet ihmiset, jotka huiskivat toisiaan turpaan.
Laitoin lapset nukkumaan. Isompi sanoi hyvien päiväunien jälkeen vielä tykkään susta. Kaikki kunnia kotiäideille. Viharakkausriehuntasylittely-sykli vaatii näissä hommissa todella kovaa henkistä kuntoa.

Sortuminen. Argh.

Hipsaus suolaa toffeessa. Sairaan hyvää. Piti ottaa messuilta oma toffee-kanki kotiin. Samoin salami-pötkö. Ja juoda viiniä, mättää aasialaista ruokaa, kasata keko nachoja ja kastikkeita saunan päätteeksi... Argh!
Ja vaikka olin seitsemästä päivästä viisi kiltisti, niin kahden päivän retkahdus oli kohtalokas. Painoa oli sata grammaa enemmän, kuin viime viikolla. Yhä toistan kysymyksen: tuleeko koko elämäni, hamaan hautaan saakka, olemaan TÄTÄ?! Miten näin voi elää?? Ettei mitään saa anteeksi.
Ällöttää. Olen vihainen tästä, mutta en tietenkään itselleni, vaan maailmalle. Eihän tässä ole mitään järkeä.


Mietin myös sitä liikuntaa. Olenpa tehnyt muutamia huomioitakin.


Ensin miinukset:
- Olen käynyt kuusi kuukautta (!) salilla kolmesti viikossa. Kunto ei ihan vielä ole kohonnut sitä vertaa, että jaksaisin hengästymättä kivuta salin rappuset. Toinen kerros.
- Spinning ei helpotu kerta kerralta (taso 3 ei  tule olemaan koskaan minulle).
- Salille tulee treenitahtiini nähden liian harvakseltaan naistenlehtiä.
- Todellakin ruokavaliolla on suurempi merkitys, kuin liikunnalla. Todellakin.


Plussat:
+ Jalkaprässillä kykenen muutaman kymmenen kiloa isompiin painoihin, kuin aluksi. Mutta en toisaalta nyt ymmärrä, miksi tämä on plussapuolella. Tai missään. Mitä väliä?
+ Uima-allassormus mahtuu sormeeni (tämä onkin hieno juttu ja lähes ainoa huomattava, tärkeä ja mukava muutos).
+ En keksi muita plussia. Yritin vain olla kerrankin positiivinen.


Ja bonuksena voin kertoa ylimääräisen huomion spinningistä. Se yksi nainen tekee koko treenin niin valtavilla vastuksilla, että ei meinaa saada poljinta alas (on ihan seistävä siinä päällä sitten). Minua ärsyttää se, sillä silloin kun "hölkkäillään" tai mennään tosi nopeaa tahtia, nainen ei ole yhtään messissä. Ja koska olen jo näin kokenut liikkuja, olenkin miettinyt, josko minun pitäisi häntä hieman opastaa. Ja onhan se minullekin todella hankalaa, kun joku ei pysy tahdissa ja joudun häntä kyttäilemään.


Ei tässä muuta. Aika käy vähiin.

Kohta luovutan!

Pienin on oksentanut tänään noin parikymmentä kertaa. On veltto ja kuuma. Keskimmäinen on ollut nyt vuorostaan leikkikaverin perään vonkuja (sisarukset on tärkeitä!). Vanhimman kuulumisista tulee mieleen ilo Hullujen päivien tuotteista (ja ylipäätään kaikesta ostettavasta, kulutettavasta, tuhlattavasta). Kun kaikilla muillakin on. No tuntuu kyllä olevankin. Ihan kaikkea. Apua!

Hermoni ovat kestäneet kuitenkin suht hyvin. Tai en muista. Aktiivista toimintaa en tiedä onko harrastettu. Ehkä. Joku aavistus siitä on.
Liikunta (eli hyvään kuntoon pyrkimykset haasteessa) on ollut äärimmäisen vastenmielistä, enemmän kuin koskaan tämän puolen vuoden aikana. Kuvittelin, että kun hoikistun, niin liikuntakin on kivempaa. Ei ole.
Ulkonäkö mietityttää. Kun kiloja on tippunut, näytän jotenkin kuivemmalta. Ryppyisemmältä. Mutta tosi kivaa on, kun jotkut vanhat vaatteet taas mahtuvat. Siitä tulikin mieleeni maiharit. Haluaisin semmoiset perus-Martensit. Minulla on 20 vuotta vanhat maiharit (tai enemmänkin Pikku Myyn kengät), ei Martensit, kuluneilla pohjilla. Olivat kadoksissa (kuten myös nahkahousut, leikkimekko (eli krapulapäivien pehmeä vaate) ja nyrkkeilysäkki), mutta löysin ne (pelkät maiharit siis) varastosta. Ilahduin, nyöritin jalkaani, otin kuvan ja lähetin sen miehelle, viestinä "löysin mut!". Vaan riemu oli ennenaikaista. Imurin putken napautettua minua päähän, lähdin kuhmu otsassa suutarille hoidattamaan rakkaitani. Tuomio oli tyly: kengissä olisi paljon laittamista, kallis remontti ja suutarin väännellessä kenkiäni, pohjakin irtosi. Suutari uskoi voivansa pelastaa kengät, mutta mietti olisiko 20 vuoden ikä kengilleni jo eläkepäivien paikka. (Eikä kyseessä edes ollut oman alueemme ilkeä suutari.)
Vaikea asia. En tehnyt vielä päätöstä.

Entä opiskelut ja työnhaku. Olen lannistunut. Luovutan.
Opiskelukaverini T ja A ovat saaneet työpaikat.
Kaipaan jotenkin niin kotiin! Omien juttujeni pariin. Tajuamisen ja onnistumisen ja innostumisen luo.

Voisinko joskus avautua positiivisessa hengessä? Enpä usko.
Hyvän tunnelman tuojalla pitäisi olla viisi positiivista mietettä yhtä negatiivista kohti.

Urheilu sucks, rahat lopussa, työttömyys on hanurista (masentaa, lannistaa), lapsi velttona yrjöilee, maiharit hajalla, kuhmu otsassa, suolapähkinät järkyttävän kaloripitoisia (sain ruokalusikallisen!), ikääntyminen, Venäjä, Laura Voutilainen, pääkivut... Ihan nopeasti, noin minuutissa, saan tämän setin kasaan. Ja nyt viisikymmentäviisi positiivista!

Totaaliraahautuja

Vietin viime viikolla kolme päivää kotona sairaiden lasten kanssa. Tiedän, että on pahempiakin nakkeja, mutta tämä tapaus oli tälle äidille ja näille pojille (2v & 4v) tosi kova juttu. Sairas söi vain vähän, eikä jaksanut puhua. Energinen pikkuveli istui vieressä anelemassa, että isompi puhuisi hänelle. Kuume nousi, ruiskautin Panadolit kurkkuun, oksennusreaktio. Pikkuveli oksennuksessa vieressä, sairas itsekin oksennuksessaan, äidin ja isän peitot ja lakanat oksennuksessa. Kaikki pesukoneeseen ja suihkuun ja uusiin vaatteisiin. Ja kas, pienellä onkin yhä leikeissään oksennushousut jalassa. Pelkästään lääkäriin pääseminen oli taistelua (pieni juoksee tielle, äiti juoksee perässä ja kipeä isompi itkee, että odottakaa). Lääkärin ja hoitajan aikojen välissä 1h45min odotusta. Mies tulee joka ilta vähän myöhemmin, kuin ajoissa töistä. Äiti on purkanut ärsytyksensä teiniin ja on syyllisyystuskissa. Kolmantena iltana mies yllättäen jääkin työkavereiden kanssa juhlimaan. Kamelin selkä katkeaa. Pisara liikaa. Taistelu on suuri ja jälkivavahdukset kestää pitkään. Ja kysymys oli kuitenkin kolmesta säälittävästä päivästä! Yhdestä harvinaisesta kerrasta jäädä juhlimaan! Ja toisaalta, empatiankaipuusta...

On tässä ollut muutakin.
Työharjoittelu päättyi. Teen lopputyötä. Aurinko on välillä paistanut. Housut mahtuu paremmin jalkaan. Ostettiin kesälomareissu luottokunnan kanssa. Työhakemuksia on lähetetty. Telakan 150-vuotista ikää juhlittu (ei megakrapulaa, hurraa!). Juhlien jälkeen on syöty suklaata ja hampurilaisia ja sitten taas palattu ruotuun. Spinningissä ja salilla hampaat irvessä ja miehen lounasmestoja kadehtien.
Ja kylläpä muuten ärsyttääkin nyt tämä keventely. Mitään ei saisi ja voisi ja kamala kyttääminen. Ja kun vähän lipsahti, niin heti tuli plussaa ja tätäkö se tulevaisuus sitten aina on? Ja onhan se.

Haasteen tilanne: työnhaku ei etene (ollenkaan, vaikka minkä tekisi), jokaiseen paikkaan on 69 hakijaa. Lasten kanssa hermot muuten ok, mutta kotivankeus vähän romahdutti. Terveyden ja ulkonäön kohennus käynnissä (muttei vielä valmis).

Kevät auttaa lähes kaikkeen. Saatan jopa siivota!

Emännöinti ja muut heikkousalueet

Olen lukenut monta juttua siitä, kuinka negatiiviset ihmiset ovat rasittavia. Ja toisia lannistaviakin he ovat jotenkin. Onpa siinä negatiivinen näkemys. Ja toistaalta: minähän en edes ole negatiivinen enkä pessimistinen. Pelkästään realisti. Joskus ehkä inhorealisti. Mutta en missään nimessä suhtaudu kaikkeen kurjasti, vaan aivan sattumanvaraisesti ja yhtä sattumanvaraisesti innostun milloin mistäkin.


Mutta nyt vähän valitusta. Ja hei, hämäisikö hymiö :D


Olen tässä työtä hakiessani törmännyt vahvuusalueiden miettimiseen. Se on vaikeaa. Vahvuudet on joko sellaisia joita kaikilla on hakemuksissaan (reipas... hyvä organisoimaan... innokas oppimaan uutta...) tai semmoisia, joilla ei työelämässä tee paljoakaan (innostun kaikesta hölmöstä... puhun paljon...). Heikkousalueita keksisin helpommin. Missä olen surkea tai mitkä ovat suorastaan hävettäviä juttuja.
Emännöinti. Olin taas lastenjuhlissa keskimmäisen lapsukaiseni kanssa. Meillä on kuulemma jaettu hommat niin, että minä hoidan kaikki lasten synttäriasiat (eli lahjat ja edustamisen). Juhlat olivat oikein hyvät tälläkin kertaa. Ongelma onkin se, että juhlat ovat liian hyviä. Ahdistun. Meilläkin täytyy pitää sellaiset, mutten osaa tehdä tarjoiluja ja tunnen siitä suurta häpeää. Aina ruokaa on liian vähän, se on pahaa tai ankeaa/säälittävää/rumasti esille laitettua. Lastenjuhlissa uskon vielä pärjääväni lapsien silmissä, mutta apua ne vanhemmat! Nekin näkevät sen nolouden. Lahjojen kanssa on ollut ennen sama juttu. Olen hävennyt aina lahjaani. Äitini tapana on vähätellä antamiaan lahjoja jo ennen kun niitä on avattu (jos se on huono sen voi vaihtaa, mä nyt vaan jotain, kun te pyysitte tota...) ehkä olen perinyt tämän häneltä. Onneksi nykyään on monta auttajaa. Pyydän lapsia keksimään lahjan ja kerron sitten jo ovella ensimmäisenä, että kuka lahjan on ideoinut ja näin vastuu siirtyy (4-vuotiaalle, joka pärjää asian kanssa paljon paremmin).
Aikuisten juhlien emännöinti se vasta sitten onkin huippuahdistavaa. Pidän juhlista ja siitä että tapaan ystäviä, mutta tarjoilut ja siivoamisen voisin ulkoistaa. Jo siksi, etten pidä niiden hoitamisesta, mutta ennen kaikkea siksi, etten joutuisi ottamaan vastuuta ja häpeää niistä. Että onpas taas ruokaa liian vähän, se on pahaa tai ankeaa/säälittävää/rumasti esille laitettua. Enkä muista joskus tarjoilla kahvia ollenkaan. Enkä osaa kehoittaa ihmisiä ottamaan ruokaa, kutsumaan heitä pöytään. Miten sekin voi olla vaikeaa? Aikuisten juhlien hommat olenkin aika hyvin saanut diilattua miehelle, hän kun pitää (!) ruuan valmistamisesta. Hän ei voi ymmärtää, ettei joku pidä. Niinkuin ei ymmärrä sitäkään, ettei joku pidä liikunnasta. Tähän sain lastenkutsuilla yhdeltä äidiltä (hoikalta ja fiksulta) tukea. Hän sanoi samaa: ei vaan tunnu koskaan liikunta hyvälle. Ei saa kiksejä, ei tunne euforiaa, ei edes liikunnan jälkeen. Hän muuten kertoi myös tutkimuksesta, jossa todettiin, että miedot alkoholijuomat ovat oikeastaan kalorivapaita, sillä esim lasillinen viiniä nostaa kehon lämpötilaa siinä määrin, että siinä jo kuluu viinin kalorit. Ajatella! Ei niin kurjaa semmoinen ollenkaan.
Toinen heikkousalueeni on kielitaito. Joo-o, kyllä. Ei pitäisi edes tunnustaa. Hävetä vaan pitäisi. Jossain maakellarissa, yksin. Muuttaa sinne. Jos ei kieliä puhu. Tänä päivänä! Nykypäivänä! Kaikkihan puhuu ja kaikkialla sitä kuulee ja matkustetaan ja asutaan ulkomailla ja työkielikin voi olla englanti (Suomessakin! Apua!) ja on paljon kaiken maalaisia ystäviäkin! Perkele. Väitän että äitini läksyjen kuulustelun lannistavan ja vähättelevän tai lähes kauhistelevan (ja pettyneen) asenteen vuoksi en halunnut ala-asteella edes oppia englantia. Yläasteella en sitten enää päässyt mukaan juttuun, enkä usko, että tuolloin oli intoakaan. Ymmärrän kyllä englantia, mutten voi puhua. Häpeän, teen virheitä, ja lausunkokin väärin, onko kielioppi ihan päin helvettiä ja mitä kaikki nyt ajattelee. Ruotsia en edes ymmärrä. Haluaisin tästä ahdistuksesta, haluaisin muuttaa jonnekin ja kielikylpeä. Mutta tässä olen. Ja pian maakellarissa. Yhteiskuntakelvoton juntti.
Siinä pahimmat.


Ja sitten siihen elämäonihanaa-osioon. Siis onhan elämä ihanaa. Moni asia on niin hyvin. Lapset, mies, kilot karisee, housut lököttää, koulussakin on välillä ollut ihan kivoja juttuja ja hyvää opetusta. Haaste etenee osin varsin hyvin. Kävin fysioterapiassa saamassa helpotusta pääkipuihin, pakotan itseni liikkumaan ja syön järkevästi. Melko järkevästi.
Työn hakeminen sen sijaan on kyllä yhä täysin ahterista. Valinta ei tällä kertaa kohdistunut sinuun. Tälläkään kertaa. Et taida helpolla uskoa, ettei meiltä sinulle töitä tipu. Terveisin Helsingin kaupunki.


Teini muuten ehdotti että aloittaisimme lenkkeilyn kesällä yhdessä. Siinäpä oli vaikea hetki. Haluan tietenkin antaa hyvän esimerkin ja kannustaa liikkumaan ja viettää aikaa yhdessä. Ja kun nyt kuitenkin sitten vihaan semmoista juoksentelua. Silmääkään räpäyttämättä sanoin, että kivaa, siitä tulee kiva yhteinen harrastus! Aloitan siis juoksemisen kesällä. Ajatuskin saa kaikki voimat valahtamaan minusta. (Ja teini, jos luet tätä, niin tiedoksi, että oikeasti kyllä mennään!)


Luin jutun naisesta,  joka muutamassa vuodessa karisti kamalan kasan kiloja ja voitti nyrkkeily-skabat. Älyttömän hienoa, mutta tuohon fanaattisuuteen minusta ei olisi. Eikä muutenkaan hurahtamiseen. Oikein millään sektorilla. Kaikkea on kiva kokeilla ja montaa juttua voisin harrastaa silloin tällöin (melonta, laskettelu, kiipeily, suunnistus) mutta en osaa olla aktiivi. Miksi jotkut ovat? Siis harrastuksissa, vanhempaintoimikunnassa, kaikkialla. Leipoo ja järjestää kokouksia. Mitä niillä on jossain enemmän ja mitä minulla vähemmän? No ainakin motskua. Minulla motskua on vain rajoitettu määrä. Ei siitä sentään kaikkialle riitä.

Talviloma - oho, miten aktiivista!

Talviloma alkoi sillä, että pakotin miehen kanssani spinningiin. Tämä oli tärkeää, jotta hän tietää mitä käyn läpi ja mitä kauheuksia olen joutunut kokemaan. Taso kolme, mies oli hikinen ja mielestäni ihan lopussa, mutta ei  myönnä, että oli kamalaa. Ärsyttävä tyyppi.
Olen muuten ymmärtänyt, miksi jollain sairaalla tavalla pidän spinningistä: kas siksi, kun osaan polkea polkupyörää. Tuntuu, että kaikki urheilulajit on liian vaikeita ja salillakin saatan tehdä vähän miten sattuu, mutta polkea osaan. Jopa seisten!
Syömisissä on ollut rajuja kieltäytymisiä. Seisoin viitisentoista minuuttia Burger Kingissä ja katselin hampurilaisia ja menin Subwayhin. Ostin kaupasta neljälle korvapuustit ja croissantit (meitä on siis viisi). Nyyh. Mutta toisaalta kävin kyllä kerran Mäkissä, söin leivonnaisiakin ja karkkia... En ole siis ihan hätää kärsimässä. Annoskoko on pienentynyt. Tajusin että se on ainoa keinoni. Terveelliseen ruokaan en pysty. Tein tosin yhden kerran hyvän salaatin. Siinä oli paljon fetaa, salamia ja chiliä. Niin ja oli siinä vähän salaattiakin. Toimi.

No niin, jatkoimme aktiivista toimintaa (kyllä!) ja kävimme miehen ja teinin kanssa kiljumassa laskettelumäessä. Vanhat taidot on yllättävän hyvin tallella, vaikkei samaa notkeutta ja nopeutta (ja fyysistä kuntoa ja kauneutta ja nuoruutta) olekaan. Teini harjoitteli koko hommaa ja mies oli selkeästi parempi opettaja. Välillä jouduin laskemaan äkkiä edeltä pois, etten hermostu. Ja hissiin en uskalla todellakaan minkään sählärin kanssa! Laskujen lomassa vetäistiin hampurilaiset ja laskiaispullat, mutta silti laskurini pysyi vihreällä. Epäilyttävää.

Aktiivilomallamme kävimme myös lasten kanssa uimassa ja teatterissa. Teatteri oli jotenkin koskettava. Taas entinen työpaikka ja taas joutui kaipaamaan entistä. Aika kultaa muistot tai sitten olen tosiaan mennyt iiiiihan väärään suuntaan. Teatterin jälkeen kävimme kauppahallissa syömässä leivonnaiset. Posti toi Juicen kokoelman ja elämä tuntui kovin hyvälle, lapset nukkuivat päiväunia ja aikuiset makasivat sohvalla, kuuntelivat Juicea ja söivät Draculoita.
Ja kävin baarissakin! Siis semmoisissa aikuisten iltabileissä, joissa oli bändejä, jalkalasit ja ystävä mukana. Join kuohuviinin ja kaksi valkoviinilasillista (karpalomehussa on enemmän kaloreita!). Kwan esiintyi, ihan kuin viimeksikin, kun olin bileilemässä (vuonna 2000) ja kaikki oli niinkuin ennenkin. Mutta tasan kello kaksitoista oli tuhkimo kotona keittiön pöydän ääressä syömässä meetvurstileipää. Eikä prinssi tullut seuraavana päivänä kyselemään perään.

Loman tai tämän viikon miinuksina on jatkuva pääkipu, muutama et tullut valituksi meili ja tätimäisyys. Tai tätimäisyys on kauhistuttanut jo pidempään. Vanhenen, rypistyn ja harmaannun. Miksi pitää myös pukeutua tätimäisesti ja tummasti. Missä on värit ja nahkahousut? Oikeasti. Mihin ja koska olen hävittänyt ne? Mies toi varastosta vanhojen vaatteideni laatikon. Ihania muistoja, esittelin teinille vaatteita ylpeänä. Teini olisi voinut käyttää barbie-paitaani, mutta kyseli mitä tarkoittaa Barbie is a slut? Tungin päälleni juhlamekon, jota käytin juhlissa parikymmentä vuotta sitten. Mielestäni olin kuuma, mutta mies vain järkyttyneenä päivitteli ja vaikutti siltä, ettei ihan heti mennyt jalat alta kuumuuteni vuoksi. Tytär sanoi, ettei asu näytä juhlamekolta, vaan ennemminkin "rock-bile"-asulta. Heeeei... mitä hän sitten kuvitteli että minun juhlat olivat? Näitä tätien ja mummojen juhlia niinkuin nytkin. Ja siitä takaisin aiheeseen tätimäisyys. Missä on värit ja nahkahousut? Ei ollut siinä laatikossa. Vihaan tekotaiteellisuutta ja erikoisuudentavoittelua, se on väärä tie. Mutta sitä omaa kaipaan. Ja inhoan tätä ei omaa henkistä ja fyysistä tylsyyttä. Kummitätini sanoi joskus (kun vielä olin oma itseni), että juu oli äitisikin tuollainen nuorempana, mutta siitä se sitten tasaantui. Kuvittelin aina, ettei minusta tule kuten äitini. Pahin skenaario. Se on ravisteltava äkkiä pois. Haluan eri tien.
Kaipaan entistä (en vanhaa!) minua, entisiä työpaikkoja, entisiä yömäkiä Messilässä (koko yö mäessä!), entisiä kaikkia.

Olisiko minulla joku ikäkriisi?

Terveisiä helvetistä (eli spinningistä)!

Naapurinmuija sanoi että se on ihan kivaa. Päätin siis mennä kuntosalin sijasta virtuaaliseen spinningiin. Tasot ovat 1-3, mutta ykköstason tunteja (mitkä olisivat tämmöiselle nollatasoiselle parhaita) oli todella harvoin (ja nekin aamuyöllä viideltä!) joten  sopivimman ajankohdan mukaan valitsin. Taso kolme. Kas. Juoksin saliin viime tipassa, istuin pyörän selkään ja aloin polkemaan ja samalla perehtymään lajiin. Kaikilla oli pyörissä suihkepullot, jotta kuumuuden iskiessä voi hieman suihkutella viilentääkseen itseään. Vaikutti hyvältä. Reitti oli Teneriffalla, ihanaa. Salissa oli seitsemän muutakin ihmistä,  paineet olivat kovat. En uskaltanut löysäillä, mutta kerran tai pari jalat eivät kantaneet seisoviltaan polkea. Järkyttävää pumppaamista. Poljimme noin kolmen minuutin jaksoissa, joiden välissä lepäsimme. Mutta emme kuitenkaan oikeasti levänneet. Tuskin lainkaan hölläsimme ja taas jatkoimme! Ensimmäinen lepo oli suuri pettymys. Screenillä pimu kannusti ja välillä myös lauleskeli biisejä epävireisesti, mutta iloisesti.
Teneriffan reitti meni valitettavasti havupuiden lomassa lähes kaiken aikaa. Asfalttitietä ja havupuita. Parikymmentä minuuttia poljettuamme olin täysin lopussa, mutta yli puolet oli vielä jäljellä. Pimu huuteli kuinka tunnette lämmön, tunnette sydämen. Pelkäsin että sydämeni pysähtyy, ahdisti kun pimu siitä useasti muistutteli. Mietin voinko kuolla tähän. Kukaan ei vielä suihkutellut, joten minäkin odotin. Ja me poljimme ja poljimme ja pumppasimme ja pumppasimme, ylös ja alas. Pyöräni stongat kolisivat, en ollut tajunnut että ne olisi pitänyt aluksi säätää, ne olivat  alkuasennossa, josta kaikki olivat nostaneet ne itselleen sopivalle korkeudelle ja lukinneet paikoilleen. Vajaan 50 minuutin kuluttua olimme perillä. Se on pitkä aika. Pienet venyttelyt (ehdottomasti paras osuus!) ja sitten suihkupulloilla pestiin/desinfioitiin pyörät. Jep.
Ensi kerralla (toki menen uudelleen, kun oli niin kivaa...) valitsen kyllä tason yksi tai kaksi ja lukitsen sen etustongan ja rukoilen, ettei paikalla olisi muita. Enkä suihkuttele silloinkaan kasvojani desinfiointiaineella.



Teinille oli tulossa ystävä kylään. Laittoi viestin. "Voisitko siivoilla sitä kotii vähän ku tuut." Tiedän kyllä, että meillä vallitsee boheemi kaaos (joku kertoi ystävänsä kodista noilla sanoilla, ja se kuulostaa paljon paremmalta, kuin sotku ja pöly ja vaateröykkiöt ja paperipinot), mutta että teini komentaa siivoamaan! Varmaan puhelimestani katkeaa kohta netti.


Teini kyllä on yllättänyt myös positiivisesti. Nettipaasto (puhelimesta) on jotenkin tehnyt hänestä ehkä säyseämmän. Ja lisäksi: kun tuskailin ryppyjäni (ihan vähän vaan valitin), niin teini huudahti vilpittömän oloisesti "Sä näytät musta tosi nuorelta!" Ihana! Mies pilasi kyllä vähän, väitti että teini sanoi samaa hänestä.


Laitoin facebookiin taas kuvan tumpuista. Neuloin semmoiset kirjavat, jollaiset ensimmäisistäkin piti tulla. Mietin muiden päivityksiä ja omia kuviani ja päivityksiäni. Ei ulkomaanmatkoja, ei edes niiden buukkausta tai muuta fiilistelyä, saati kuvia kohteesta. Ei surffilautoja, Lontoon pubeja, vuoria, suklailuja, eikä viinibaareja. Ei perheen kanssa, ei yksin, ei puolison tai ystävien kanssa. Työttömyys. Meillä se ainakin tarkoittaa sitä, ettei ihan oikeasti voi tehdä juurikaan mitään. Työttömistä puhutaan usein sellaisena intohimottomana, epäaktiivisena, jopa laiskana porukkana. Minä olen todella tyypillinen työtön. Eli ihan erilainen kuin kukaan heistä. Ja niin on jokainen. Mutta uskon, että monilla on joitain näistä minunkin tuntemuksistani: paniikki, huolestuneisuus, kohta-lannistun-ei-tärppää, vitutus rahattomuuteen, tunne ettei kuulu oikeaan väestöön (ei käy edes töissä!) ja kova halu päästä töihin. Lisäksi myös ärsyttää erilaisten töiden arvottaminen. Duunari tai tohtori. Toinen on enemmän ansainnut lomansa - jostain ihmeen syystä aina. Työtön onnekseen lomailee koko ajan. Aah, ihanaa.
Opiskelen tätä ammattia tasan yhdestä syystä: haluan saada töitä. Alan työ ei vaikuta epämiellyttävältä, mutta silloin kun on ollut jo pidempään työtön, niin aika vähän pystyy antamaan myöskään painoarvoa semmoisille kuin intohimo tai haaveet. Valitettavasti.
Harjoittelupaikan siivojakin käy ulkomailla. Teneriffalla ihan lentokoneella, ei virtuaalisesti fillaroiden. Mutta hän onkin töissä, muistutti aviomies. Minä laitan siis kuvia tumpuista.


Ja hei pian on tällä työttömällä/opiskelijalla sitten kuitenkin loma. Talviloma. Välttelen sanomasta hiihtoloma, sillä keskimmäinen lapsi alkaa heti sen kuullessaan huutamaan, että haluaa hiihtämään. Minä en.
Meillä on siis talviloma ensi viikolla. Ihanaa, minä kun vihaan päiväkotiin roudaamista (pakolliset itkut omassa ja päiväkodin eteisessä - ei jaksa lähteä, ollaan jo myöhässä, ette saa kohta siellä aamupalaa, kyllä äidin täytyy nyt mennä) ja vihaan myös päiväkodista hakemista (sinne viimeisenä juoksemista). Kunpa voisinkin olla tämän palkattoman ajan kotona lasten kanssa. Mutta sitten en pääsisi edes lähelle työllistymistä vielä vuosiin.





Ps. Kävin uudestaan polkemassa. Taso kaksi, vähemmän ihmisiä, Ranskan alppien kauniit maisemat, pyöräkään ei kolissut. Mutta yhä ihan kamalaa (mies vähätteli treenin tehoa, jouduin kiihtymään siinäkin sitten - tätä helvettiä ei väheksytä!). Menen pian taas.


Ps2. Kävin naapurinmuijan kanssa vielä uudestaan. Taas Ranskan alpit. Lisähengästystä toi se, että piti ihan koko ajan puhua. Mutta jees, olimme siellä kaksistaan, eikä alushousujen härski läpinäkyminen stressannut.


Ps3. Hain joskus haenihankaikkea-periaatteella myös Kiasmaan postitukseen. "Hakijoita oli kaikkineen 1700 ja heistä on haastateltu noin 70. Uudet työntekijät on nyt valittu. Valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun." TUHATSEITSEMÄNSATAA! POSTITUKSEEN! REPIKÄÄ SIITÄ. Siitä saa hienon kuvan tästä tilanteesta.

4 ja 1/2 kuukautta aikaa jäljellä!

Huomioin jotenkin nämä syntymäpäivät nyt voimallisemmin kuin koskaan. Vähän kuin raskaana: silloin tuntui/näytti että hirveän monet ovat raskaana. Nyt näyttää siltä, että kaikki vanhenevat. Sisareni täytti NELJÄKYMMENTÄNELJÄ! Onnea vaan. Huh huh.


Haaste on edistynyt sinänsä, että olen jo KOKONAISEN VIIKON pysynyt melkein ruodussa (mäkki, kiinalainen, pizza ja salmiakit viikonloppuna tietty...)! Mutta en jaksaisi odotella tuloksia. Kuitenkin tajusin sen, että tämä asia on ainoa, mikä on täysin omissa käsissäni. Eli työpaikan saamiseen vaikuttaa muut hakijat ja valitsijat, teinin käytökseen myös teini itse (vaikka oma reagoimiseni onkin toki avainasemassa) ja no joo, lasten kanssa aktiiviseen puuhaamiseenkin voisin kyllä ihan itse vaikuttaa... Mutta kuitenkin, tässä jos pystyn tsemppaamaan, niin tulokset ovat varmoja. Toisin kuin työpaikan kanssa. Miinus kaksi kiloa.
Taas tuli yksi valinta ei kohdistunut sinuun. Paikan sai nainen, joka googlettamalla vaikutti olevan kaunis, suosittu (79 tykkäystä profiilikuvassa samantien, aivan mieletöntä!), hyvässä duunissa (ympäristöministeriö) ja joka on ottanut upeita valokuvia. Päädyimme ystävän kanssa spekuloimaan, miksi hän edes halusi tuon assarin duunin kaupungilla. Ehkä burnout? Määräaikainen sopimus? Työpaikkakiusaamista? Uusi työpaikka lähempänä kotia? Tai ehkä potkut sopimattomasta käytöksestä :D
Minä joka tapauksessa en tuotakaan työtä saanut. Jotain ominaisuuksia siis puuttui. Ehkä se valokuvaus.


Myös ruokien kyttäys muistuttaa raskausajoista. Nimittäin painajaisten vuoksi. Silloin näin unia, joissa join paljon alkoholia, olin maha pystyssä ympäripäissäni ja kauhistelin itsekin että "ai niin, mähän oon raskaana, en olis saanutkaan juoda!", nyt näen painajaisia, joissa mätän pussi kaupalla karkkia ja sitten tajuan että nyt kalorit paukkuu yli minun laskelmissani. Rankkaa.
Ulkonäön piristämiseen joutuu kohta lisäämään silmäluomien leikkauksen. Väsynyt ilmeeni johtuu paljon siitä!! (Eikä siitä, etten nuku...) Sukurasite, minulla, isälläni, mummillani, Esko Aholla... no joo, mutta Eskonkin luomet leikattiin. Kohuttua kauneuskirurgiaa. Seuraavalla Tallinnan reissulla?
Liikunta on tavallaan vähentynyt, sillä ennen harrastin liikuntaa niin, että asetin karkit muutaman metrin päähän, työpisteeni hyllylle ja liikuin vähän väliä niitä hakemaan. Nyt ei ole niin paljon karkkia, joten tulee istuttua sitten vaan. Kumpihan on pahempi? Karkki vai istuminen? Kulutanko tuossa kahden metrin matkalla kenties juuri sen pari kaloria, jotka (Stevia) Super Salmiakeistani tulee? Vai voisinko tuolla reippailulla jopa syödä salmiakkimanteleita? Apua, Jutta!!?!


Haasteesta sen verran, että tajuan haastaneeni itseni saamaan työpaikan (tai jopa hyvän työpaikan) ja kohentamaan ulkonäköäni (kilot, hiukset jne) ja aktivoitumaan lasten kanssa (miten muut jaksavat raahautua laskettelemaan ja luistinkentälle??), mutten vieläkään ole ymmärtänyt laatimani haasteen kohtaa "tekemään läpimurron jossain superosaamisjutuissani (ei hajuakaan)". Mutta nyt se tuntuu jotenkin jännittävältä silti. Vähän niinkuin ennustus tai horoskooppi. Että vaikkei siihen uskokaan, niin jännä jos niin käykin. Joku mahtava läpimurto. (Ja tämän ennustuksen keksin kuitenkin ihan itse.)


Teinin koulusta tuli sisäilmakysely. Toivottavasti ne huomioivat oppilaan iän tulkitessaan vastauksiani näihin kohtiin:

levottomuutta
ärtyneisyyttä, kärttyisyyttä
keskittymisvaikeuksia

Kohdistuuko valinta minuun ikinä?

Tulostin työharjoittelussa ristipistomalleja (uusin innostus! kaikkea muuta, paitsi sitä mitä pitäisi tehdä...) ja juoksin lujaa printterille, ettei kukaan ehtisi näkemään ristipistokuvioita, joita ei oikein mitenkään voi laivan kuviksi väittää. Ja koska olin juossut sinne (kiire), juoksin myös takaisin (äkkiä laittamaan kuvat eteenpäin!). Ja tungin kuvat laukkuuni. Uskottavuus pitää säilyttää. Tai ehkä ensin se pitäisi saavuttaa.
Tein ristipistotöitä (Demi-lehden toimittaja sanoi minulle, että se on trendikästäkin) ja kudoin kirjavat tumput. Tumpuista tuli aivan erilaiset, kuin mitä näin mielessäni. Se on tylsä puoli minun suunnitelmissani. Usein tulee kuitenkin ihan muuta. Nyt haluaisin painaa verhot pienten huoneeseen. Ja tehdä legoista askarteluja (vaikka tauluja!) ja haluaisin myös tanssia balettia! Ja olla paremmalla tuulella. Ja uskoa itseeni.


Olen saanut muutaman uuden "Valinta ei tällä kertaa kohdistunut sinuun"-meilin. Jatkan kuitenkin sitkeästi työn hakemista. Jos vain työpaikkoja on avoinna. Aika vähän on. Kaipaan televisiotöihin. Tiedän että pystyisin vaikka mihin, mutta kukaan muu ei usko siihen. Ihastuin tässä yksi päivä "Kohti täydellistä elämää"-ohjelmaan (TV2). Se toimittaja tuntui niin omalta. Voisin tehdä sellaistakin! Ja sitä Ääliö ulkomailla-ohjelmaa. Ottakaa minut! Ottakaa! Lupaan purnata ja lupaan kokeilla kaikkea!
Valitsin nämä opintoni ja uuden alan sillä perusteella, että työllistyminen olisi helpompaa. Mutta tuntuu, ettei rakentaminen voi olla ikinä kivaa. Äitini jankutti minulle, ettei aina voi olla kivaa. Mutta kun joskus minulla kuitenkin oli! Niin että voipas olla aina! Voipas!
Nyt viimeisinpänä olen hakenut paikkaa, jossa piirretään karttoja (hei, tein niitä uutisissakin!) eikä onneksi piirretä taloja ja käyttöä olisi myös kuvankäsittely- ja taitto-taidoilla. Sinne voisin haluta tosissani. Ensi kuussa kuitenkin saan sieltäkin "Valinta ei tällä kertaa kohdistunut sinuun"-meilin.


Joku kuntosali lupasi kahdeksassa viikossa parempaan kuntoon. Käyn väärällä salilla siis. Tuolla en ole päässyt yhtään mihinkään ja olen käynyt viisi kuukautta. Ja koska en osaa hillitä ruokailujani itse, liityin Keventäjiin. Pah. Onhan se alkuun jännittävää, laittaa niitä ruokia taulukoihin ja saada kaloreita riviin, mutta en tiedä kuinka kauan pystyn tähän. Tavoitteeni alkaa kuitenkin lähestymään, joten ei voisi lipsua. Ja tiedättekö: eilinen (ensimmäinen päivä) meni hyvin!!!
Voi kyllä olla, että mahassa oli vielä laivan seisovan pöydän mättöjä. Tällä kertaa oli siianmätiäkin, eikä minun tarvinnut tappaa henkilökuntaa. En kestä pettymyksiä, jotka liittyvät mätiin. Join myös muutaman lasin viiniä ja jo ensimmäisen puolivälissä aloin kiroilemaan ja kikattamaan.


Teinin kanssa on vaikeaa. Jatkuva ärsyttäminen saa minut yllättäen ärsyyntyneeksi. Olen pyytänyt (tuhansia kertoja!) ettei kotitöistä tarvitsisi tapella, vaan kukin tekee niitä sovitun määrän. Viikko sitten meni jo täysin hermot, ja sanoin että katkaisen teinin puhelimesta netin. Jos ei hommat kerran suju. En saanut aikaiseksi kuitenkaan, joten annoin uuden mahdollisuuden (taas!) ja kas, sekin kosahti. Eilen teini lirkutteli isältään uutta takkia ja isä lupasi lähteä sen ostamaan samantien, kunhan teini auttaa pyykeissä äitiä sen verran, että hakee ne tiettyyn aikaan pyykkituvalta. Yhden kerran. Kävelee sinne ja tulee kassien kanssa takaisin. Ei tarvinnut viikata, eikä mitään. Mutta hei teini osti takin ja olikin hei syömässä etsä nää kun pyykit piti hakea. "Ai mä hoidan sun pyykkivuoron!"... minulla oli toisessa kädessä sakset, toisessa kaukosäätimet. Laskin sakset pöydälle ja kaukosäätimet heitin seinään. Ja hain pyykit. Ja katkaisin netin.


Viime yönä näin unta, jossa sain syöpä-diagnoosin. Ilmeisesti sellaisen, jossa ei juuri toivoa parantumisesta ollut. Unissa olen usein joitain vuosia jäljessä, ja tuossakaan unessa minulla ei ollut pieniä lapsia, vain vanhin, tytär. Totesin, että elämäni jatkuu hänessä. Ja sisälläni oli valtavan raskas, metallinen möykky, mahasta kurkkuun ylettyvä tunne.
Haluan yhä elää.
Pelkään aika paljon omaa ja varsinkin toisten kuolemaa.
Hilpeitä nämä kirjoitukseni.


(saako tänne laittaa linkkejäkin? olen aika uusi täällä?
http://areena.yle.fi/tv/2153048 )

 

Elämä itsessään on lottovoitto

Onpa.
Serkkuni täyttää tänään 40 vuotta. Olimme pienenä kuin kaksoset, ja puhuimme kuin Tupu, Hupu ja Lupu, jatkoimme toistemme puolittaisia lauseita. Teininä oli ärsyttävää, että serkku oli puoli vuotta minua vanhempi. Tänä päivänä suon sen hänelle. Neljäkymmentä!! Vaikka olimme serkkuni kanssa todella hyviä ystäviä, tunsin siinä(kin) suhteessa olevani jotenkin pienempi (no, olinkin), vähemmän suosittu, enemmän toista ihaileva ja jollain tapaa luuserimpi. Että se perinteinen/minulle tuttu minäsoitanuseammin... Minäainapyydänettänähdään... Nyt tuolla pienemmyydellä ja nuoremmuudella on sentään vähän kivempi kaiku jo. Itsetunnosta en tiedä. Vieläkään. Mitään. Tai sitten olen realisti.
No mutta kuitenkin. Olen ostanut varastoon sellaisia mummoisia kukkakortteja, joissa lukee kultaisella kaunokirjoituksella 40. Lähetän niitä tämän alkuvuoden (aina muistaessani) minua iäkkäämmille.

Olen ehkä alkanut tsemppaamaan. Juon aamuisin mukaterveellisiä smoothieita, vaikka ne jotenkin ärsyttävätkin. Olen juonut niitä ennenkin, mutta nyt sain facebookiin reseptejä, joissa kaikissa oli jotain ällöttävän terveellistä superfood-ainesosaa. Niinkuin niillä kukaan oikeasti miksikään muuttuisi! (Jos ei muuta KAIKKIA muitakin elintapojansa.) Miten minun banaani-jugurtti-smoothieni onkin niiiiin vanhanaikainen, epäterveellinenkin lähes ja epätäydellinen ainakin. Argh!
Lisäksi olen käynyt salilla, olen vähentänyt annoskokoa (ainakin vähän) ja olen laittanut raitoja hiuksiini.

Nyt aloin lukemaan kevyemmäksi välikirjaksi Härkösen kirjaa Kaikki oikein, se kertoo pariskunnasta, joka voittaa 7 miljoonaa lotossa ja tästä innostuneena lottosin nyt itsekin. Mietin voinko tehdä avioehdon vielä sitten, kun olen jo voittanut lotossa. Antaisin toki miehelleni mieluusti puolet, mutta kirjan vuoksi olen alkanut epäilemään, saisinko päättää itse niistä rahoista sitten ollenkaan. Tai menisikö se siihen, että meillä olisi pian kaksi erilaista kesämökkiä, ehkä jopa kotiakin. Lotto-arvonta on tänään. Tässä välissä tuskin ehdin avioehtoa tekemään. Kurja juttu.

Teini koettelee hermoja ja ajattelin sulkea teinin nettiliittymän. Jospa pyykkivuorot kiinnostaisivat sitten enemmän.
Pienin on alkanut huutamaan öisin ja vaikka pysyn kovana (minuahan ei juoksuteta yöllä!), niin mies on lasta kohtaan hellämielisempi. Ja lapsi on tyytyväinen, että saa huutamalla luokseen paijaajan.

Mutta siis haasteen tilanne: syömiset vähän järkevöitetty, koulu ihan tuskaa (opetuksen taso nöyryyttävän huono), lopputyö ei etene, muutamaa työpaikkaa olen taas hakenut (syksystä laskettaessa noin kymmentä), hermot menee melko helpolla yhä, aktiivisempi toiminta lasten kanssa lähinnä suunnitteluasteella ja hiukset vähän paremmat. Onneksi kodin siivous ei kuulunut tähän haasteeseen!

http://m.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/hyva_mieli/ihmissuhteet/mies_laati_listan_taman_takia_yli_40_vuotias_nainen_on_paras

Elossa

Jos ottaisi teemaksi sen, että sisältö ei liity mitenkään otsikkoon. No, olen kuitenkin elossa.
Olen nyt noin viikon ollut "tiukalla ruokavaliolla", mikä tällä viikolla on tarkoittanut sitä, että olen syönyt VÄHEMMÄN suklaata, juustoja (ja vuohenjuusto oli light!) ja ei niin montaa santsausta. Paitsi tortilla-päivänä. Eikä karkkia ole mennyt niin paljon joka päivä, eikä leivonnaisia ollenkaan (no ei niitä ennenkään usein ollut).
Ei voi siis puhua varsinaisesta läpimurrosta vieläkään. Sunnuntaina söin intialaisen ravintolan buffassa järjettömän määrän soosseja ja riisiä ja jälkkäriä (valkosuklaamoussea), mutta enpäs syönyt laskun mukana tullutta konvehtia! Eli tiukkana olen kuitenkin pysynyt. Samaisessa buffassa sain myös haastetta lasten kanssa pinnan venyttämisessä, kun 2-vuotias sikaili ja 4-vuotias huusi/kiljahteli (ihan hyvällä mielellä, mutta todella lujaa "MÄ RAKASTAN JOULUA!" jne).  Mies vaikutti teeskentelevän leppoisaa ja minä yritin samaa.
Toki ostin maailman parhaimpia salmiakkeja sitten jälkkärin jälkeen. Laitan niistä kuvan tänne sitten kun opin. Olisi ensimmäinen kuvani. Vihdoin löysin jotain niin tärkeää, että se ansaitsee kuvan!
Oltiin katselemassa mökkitontteja. Kuutisen tuntia. Niin kauan ei ole edes valoisaa päivittäin.
Kaikkein vaikeinta tällä hetkellä on pitää hermonsa kurissa teinin kanssa. Teinien elämän tarkoitushan on tehdä vanhemmat hulluiksi, tai vielä hullummiksi. Meillä hän on erittäin hyvä hommassaan.
Salilla laitoin vähän isompaa painoa masinoihin, mutta lähtötasoni oli niin alhainen, että ei tämä ihan vielä sikspäkkiä tee. Ja hiukseni ovat yhä jotenkin niin surulliset.

Sain kirjan loppuun (suosittelen, Tikli) ja nyt olen tuuliajolla, kunnes saan taas jonkun kirjan työn alle. Kirjastosta on varauksessa uusin Finlandia-voittaja (jono on pitkä!), uusin Saisio (varma valinta aina) ja joku Toven elämästä kertova, ai niin ja Juicen.
Pitkän joululoman jälkeen oli kamalaa palata kouluun. Opettajat on tyhmiä ja ruoka on pahaa. Se tavallinen juttu siis. Ensimmäinen päivä suorastaan ahdisti ja masensi, mutta sitten onneksi ryhmän muiden opiskelijoiden kanssa oli hyvinkin mukavaa. Joka toinen päivä olen harjoittelussa Helsingin telakalla. Jotenkin hieno paikka: kaurismäkeläinen tunnelma, suuressa ruokasalissa haalaripukuiset duunarit syövät lähes mykkinä, taustalla soi radio, Hopeinen kuu. Kypärät rivissä naulakon päällä, sedät vanhoine mielipiteineen ja merimaisema. Niin ja minun mieheni. Joka tosin on erittäin ärsyyntynyt yllätys-kielareihini hississä. Ihanaa! Miinusta telakalla on se, että työhuoneeni on vähän jemmassa ja harva siksi osaa työllistää minua, mutta enköhän minä jotain opi ja ole avuksikin välillä. Oikeita töitä pitäisi etsiä. Lopputyö on kuitenkin vielä kesken (piirrän miehelle kesämökin - minun ideat eivät ole... Miten sen nyt sanoisi... Millään tavalla kiinnostavia tai ikinä ainakaan hyviä hänen ideoihinsa nähden, mutta ehkä saan edes sitten vierailla mökillä. Ainakin jonkun huoltajan kanssa? Etten pilaa mitään. Ettei joku mene jotenkin väärään paikkaan vaikka. Ja olen niin sotkuinenkin). Mutta keväällä pitäisi valmistua. Se ei riitä haasteeni vaatimaksi menestykseksi.

Uusi vuosi, nyt haasteen pariin, hemmetti!

Olin sopinut itseni kanssa, että 2.1. alkaa kova kunto- ja terveyskuuri. Kun olin ahminut mätileipiä ja sinihomejuustoa, muistin sopimuksen. Siis jälkeenpäin. Siirtyy taas huomiselle. Epäilen, että en pääse vauhtiin ennen toukokuun alkua... Jätän kaiken viime tippaan. Kuvittelen, että parin viimeisen viikon aikana sitten hoidan homman huolella/kerralla himaan. Vaikka tiedän ettei se niin toimi, pelkään silti päätyväni siihen.
Mutta yritän huomenna taas. Kunnolla.

Tämä oli kuitenkin eri syystä paljon tärkeämpi päivä.
Ystävien vuoksi. Tapasin aamupäivästä ystäväperheen ja se oli mukavaa.
Illalla kävelin ystäväni kanssa hänen vauvansa haudalle.
Ystävät ja perhe. Tunnen suurta rakkautta. 

Uusi tavoite, jossa mahdollisuus epäonnistua

Seuraavana päivänä sama juttu. Uskomatonta! Mäkkärin jälkeen kiljaisin miehelle, että apua minunhan piti syödä fiksusti! Mutta toisaalta, oli lauantai ja olin ajatellut lauantain viikon herkkupäiväksi. Eli tsemppauksen piti alkaa perjantaina, mutta mokasin sen ja lauantaina olikin herkkupäivä. Että mitäs tässä.
Sen sijaan, että olisin vielä tsempannut missään, keksin jo uuden panostuksen kohteen. Kun tässä kerran ryhdistäydytään, niin haukataan nyt sitten liian iso pala samantien. Duuniin liittyvä läpimurto (mieletön menestys tai edes joku kuppanen työpaikka, luultavasti jälkimmäinen, jos sekään) ja ulkonäköuudistus (-10kg, ryppyjen minimointi, ilmeen piristys ja hiuksillekin pitää tehdä jotain!) ja nyt uutena se, että pitäisi enemmän jaksaa lasten kanssa. Harrastaa, puuhata, askarrella tai ihan edes raahautua pihalle useammin. Ja olla pidempi pinnaisempi. Edes teeskennellä välillä, ettei ärsytä lasten oikut ja kiljunta. Zen tai mitä se onkaan. 
Ja kas, käytiinkin ennen mäkkäriä uimassa lasten kanssa (harrastamista)! Ja hyvin pystyin olemaan tosi kiva (osinhan se on teeskentelyä, mutta oli ne kyllä söpöjä siinä innossaan) ja jaksoin mennä monta kertaa liukumäestä, kun manguttiin (viitseliäisyyttä ja pitkää pinnaa!). Ja kaikilla oli kivempaa. Kuten totesin miehelle: joutuisin kuitenkin tekemään samat jutut lasten kanssa, niin miksen tee sitä ilon kautta. Yök mikä termi - ilon kautta (oikeasti en käyttänyt sitä puhuessani miehelle)!
En luvannut kyllä muuten yrittää olla erityisen positiivinen. Etten muserru taakan alle. Positiivisuustaakan. Tai ettei ala ällöttämään.

Olen koukussa kirjaan nimeltä Tikli. Ottaisin mieluusti muutaman tunnin omaa rauhaa ja lukisin. Kukaan ei anna.
Tekisi mieli jättää tiskikone tyhjentämättä ja täyttämättä, kuntosali käymättä ja vaan lukea.
Lapset hihkuivat ja liukuivat leikkikentällä aavistamatta ollenkaan, millainen helvetti heitä tulevaisuudessa odotti: ikävystyttävä työ ja järjettömän suuri kiinnelaina ja epäonnistunut avioliitto ja kaljuus ja lonkkanivelleikkaus ja yksin juodut kahvikupilliset tyhjässä talossa ja avannepussi sairaalassa.