Ma'Sis

Sitä ei saa sanoa, eikä olla olemassa.
Tosiasia kuitenkin on se, ettei minulla nyt niin huono asenne ole, vaan jotain vähän muutakin.

Uusi työpaikka tuntuu yhä vieraalta. Syitä on monia. Yksi syy on se,  etten ole kovasti päässyt tekemään töitä ja tunnen siitä vähän syyllisyyttä ja pelkoa (ettei töitä ehkä olekaan). Lisäksi avokonttori (halli) pakottaa ihmiset minimoimaan kommunikointinsa (ja silti siellä on vaikeaa keskittyä). Olen kuitenkin saanut ystäväni ohella pariin muuhunkin ihmiseen heiveröisen kontaktin. Mutta minulla on lisäksi kylmä koko ajan! Vieressä irtopatteri, jaloissa villasukat, käsissä extravillahihat. Jotain perää lienee siinäkin, mitä ex-työkaverini sanoi "Yrittäsit edes integroitua!"... En ole tainnut kovin ponnekkaasti yrittää. Ikävöin mieluusti entisiä.

Mutta enpä nyt viihdy kovin kummoisesti ylipäätään elämässäni. Vuosi sitten, tänä samana päivänä, olin kaivannut pimeyteeni valokynän sijaan valomiekkaa. Se aika vuodesta?

Tämä kuitenkin on se asia, josta ei kannattaisi puhua. Masennus. Ei pelkkä paska asenne.
Itken ja väsyn näihin aikoihin kovin helposti. Ja on hirvittävää huomata, että kaipaisi ihmisiä ja tukea, mutta ei voi sanoa kuitenkaan mitään. Juuri kenellekään. Perhe kärsii tiuskivasta ja ärsyyntyvästä äidistä (sieltä on sitten turha odottaa myötätuntoa). Muiden seurassa tsemppaan, eikä kukaan huomaa mitään. Paitsi joskus.
Oli meinaan outo tilanne muutama päivä sitten. Kävelin päiväkodille ja vastaan tuli lapseni hoitaja, ihana, nuorehko, miesopettaja. Kysyi mitä minulle kuuluu. "Kun näin sut yks päivä kun kävelit ja olit tosi murheellisen näköinen ja mietin onko kaikki ok?". Sopersin jotain, silmässä jo kimmelsi varoittavat vedet. En voinut sanoa, että olen masentunut! Pystyisinkö silloin edes pitämään huolta lapsistani tai tekemään (vähäisiä) töitäni? Juoruttaisiinko sitten, sääliteltäisiin, kauhisteltaisiin, valittaisiin puhelimen pikavalinnasta huostaanotto?
Äh. Koko elämäni jatkunut krooninen tila, joka toki vaihtelee olosuhteiden, tilanteiden ja pimeyden mukaan ja kuitenkin yhä vaan semmoinen asia, jota ei saisi olla. Pilaa vielä aviomiehenkin maineen, vaikeuttaa omaa työn saamista, ihmisten asenteita, normaalia suhtautumista, luontevuutta?

Miksi oikeasti siitä ei voi puhua? Miten te suhtautuisitte? Vai onko täysin epäkiinnostava asia? On tässä omassakin elämässä tekemistä?

Niin ja lisäksi: onhan minulla vitutuskin. Välillä eroa on lähes mahdotonta nähdä.

Joten hilpeää marraskuun jälkeistä 'elämää' kaikille! Kevääseen on vielä aikaa.





Diggasin tästä jutusta. Löysin joitain yhteneväisyyksiäkin. Jos aihe kiinnostaa, lue:

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/11/22/bipolaarinen-aiti-lapset-tietavat-etta-valilla-mennaan-lujaa-ja-valilla-aiti

Miks

Miksi on niin harvinaista, että molempien tennarien nauhat ovat samalla kireydellä? Ja miksi se vaivaa niin paljon, kun eivät ole?

Miksi punaisissa valoissa jätän auton vaihteen aina valmiiksi ykköselle, mutta silti lähtiessäni valoista vaihdan vielä vapaan kautta ykköselle?

Ovatko kaikki laatikkoviinien ostajat alkoholisteja? (Juhlien järjestäjät ovat eri juttu.)

Ketkä työpaikallani ovat minua vanhempia? Onko kukaan? Kuka elää parisuhteessa? Onko lapsia? Entä kenen avioliitto on päättynyt eroon? Ketkä ovat homoja? Onko esimiehelläni huumorintajua? Voinko olla puhumatta ulkomaalaisille olematta epäkohtelias? Voiko joku kertoa heille, että olen händikäp?

Mistä saa aikuisille hauskoja sukkahousuja? Tai leggingsejä? Onko leggingsit ihan oikea sana?

Voiko aikuisbalettiryhmämme ärsyttävä huippuoppilas edes yhdellä kerralla olla sanomatta "viikon paras päivä!" vaikka pääseekin tanssimaan ja loistamaan?

Onko muillakin koko ajan ikävä jotain mitä ei edes ole? (Pave Maijasen ja minun lisäksi.)

Miten muut pystyvät olemaan puhumatta lakkaamatta ja koko aikaa? Oikeasti! Mikseivät he halua pohtia yhdessä ääneen jokaista asiaa ja ajatusta ja näkemäänsä juttua?

Mitä on ääretön plus tuhatsataneljäkymmentä?

On ollut omituisia aikoja.
Olen tosiaan aloittanut uudessa työssä (vähänkö jankkaan tätä), ja siellä ei juurikaan jutella ja minulla on vain yksi ystävä siellä (yhä joo). Ja koska en halua tukahduttaa Ainoaa ystävääni minulla (pidän hänestä ja haluan säilyttää ystävyytemme), niin puhun hänelle vain noin kolme prosenttia siitä, mikä oikeasti olisi minulle tarpeeksi.
Se on huh huh!


Ja miksi, miksi olen täällä?



Ei muuta nyt.

Syyskuu, syyskuu, minne hänet veit...

Näin on syysmasennus tosiaan sitten laskeutunut ylleni. Kaikki on vähän huonosti. On vaikka mitä vaivaa, kolotusta ja paksuutta. Rumaa vaatetta ja naamaa. En osaa töitäni, lounastunneilla olen miltei vaiti, työmatkoilla meinaan vähän väliä törmätä pyörällä auton kanssa, lapsi heittää kaveria lelulla ja itketään, itse itken isomman lapsen kasvatuskeskustelussa (ilman syytä ja yllättäen), miesopettaja katselee vaivaantuneena. Itken myös töissä, kun saan puhelun, ettei minua valittu yhteen työpaikkaan - ei auta, että kahteen valittiin. Kaikkien ja kenen tahansa seurassa olen vain yksinäinen.
Mies ei nuku, enkä sitten minäkään.
Rahat lopussa, koti sotkussa ja maailma ihan vinossa.

Odotan edes tilapäistä pelastusta viikonlopun mökkeilyltä. Meidän maalla puut notkuvat pihlajanmarjoista ja traktorit kynivät pellot sängelle. Toisaalta sekin on jotenkin surullinen näky. Ei voi mitään, mikään ei pelasta. On syksy ja minussa se tuntuu.

41 vee ja vihdoin löytyi sopiva sektori, jolla olla haluttu

Ollessani graafisen alan tyyppi, hain kymmeniin (satoihin!) työpaikkoihin, pääsemättä edes haastatteluihin. Ikinä. Miehen ideasta lähdin opiskelemaan teknistä piirtämistä. Tekninen ala on ollut aina mielestäni eniten tylsää kuin mikään. Mutta opiskelin, sillä halusin kovasti työllistyä, vaikkei kukaan enää työllistymiseeni uskonutkaan.
Koulun jälkeen en ollut ensimmäisten joukossa, kuka sai töitä, mutta sain kuitenkin! Juuri ennen, kun täytin 40 vuotta. Kolme päivää ennen. Täysin aikataulussa.
Työ oli kuitenkin yllättäen aivan muuta, kuin piirtämistä ja siksi hainkin tänä kesänä muita paikkoja.

Viittä paikkaa :

R****** Kivan kuuloinen työnkuva, sijainti kaukana - pääsin haastatteluun ja tulin valituksi

S*** Paniikissa sitä olisi voinut mallintaa ja piirtää siltojen tai minkä lie rakenteitakin - pääsin haastatteluun, en mennyt

K** Kiinnostava työnkuva, hyvät edut, hyvä palkka (etu tietty sekin), hyvä sijainti - pääsin haastatteluun, jatko ei ole vielä selvinnyt

P************* Hauskan kuuloinen työnkuva, yksi ihana työkaveri, huippusijainti, vähän pienempi palkka, ahdistus etten pärjää - pääsin haastatteluun ja tulin valituksi

H** Työnkuva vaikuttaa kiinnostavalta, sijainti tosi hyvä - ja nyt pääsin sinnekin haastatteluun, unohdin edes hakeneeni, menen ehkä huomenna

Siis miksi ne ovat kiinnostuneita minusta? Kuinka huonoja muut hakijat ovat?  Onko tämä (tekninen ala ja assarihomma) nyt sitten se leveli, jolla jopa minä olen haluttua tavaraa? Mahtavaa! Ehkä.

Ps. Olin pari päivää sitten gaalassa, missä 2000-luvun alun ex-työkaverini seisoi vieressäni ja jopa kommentoi minulle (kun huudahdin rakastavani Marzia), mutta ei tunnistanut minua. Sovin varmaan paremmin tekniselle alalle, siellä on meitä tappavan tylsiä, ketkä eivät jää mieleen.

Heippa hei, niinku Väisäsen Riittakin sanois!

Kroatia oli ihana paikka, huokailin sitä koko loman ajan. Teini hymähteli "Joo joo, kaikki kujat on susta ihanii..." mies ei sanonut oikein mitään. Ehkä olisi pitänyt käyttää miehen lentolipun hinta parempaan hotelliin. Kaikki olisivat nauttineet. Tai ne ketkä nyt ylipäätään nautti muutenkaan. Mutta ostin lennot miehelle lahjaksi, ajattelin että virkistää. Ei hajuakaan kävikö niin.
Dubrovnikista tunnin matkan päässä oli pieni kylä, "Siellä on pakko syödä seafoodia" sanoi taksikuski ja autovuokraamomies. Eivät sanoneet kuitenkaan, että älkää menkö ensimmäiseen paikkaan (niistä neljästä). Sen lisäksi, että ravintola oli huonoimmalla paikalla ja siellä oli tympein palvelu, sieltä sai myös ruokamyrkytyksen. Minä sanon nyt, älkää menkö, vaikka mies ja teini olisivat kärttyisiä ja vaatisivat ensimmäistä ravintolaa joka vastaan tulee, tai menkää, jos itsensä päälle oksentaminen lentokoneessa on just se teidän juttu.

Viikko meni varvasoperaation ja työhommien parissa. Perehdytin tilalleni kahta tyyppiä. Hyvin oppivat (copy-pastea ja tiedostojen siirtelyä päämäärättömästi ja holtittomasti) - ja niin tässä vaihdettiin yksi sekava nelikymppinen, kahteen pätevään ja näpsäkkään kolmekymppiseen! Jotkut työkaverit voivat luopua migreenilääkkeistään ja aikoivat kuulemma porukalla olla ainakin parin viikon ajan kahvitunneilla ihan vaan hiljaa. Kuunnella hiljaisuutta.

Hain tavallaan neljää työpaikkaa, jokaiseen sain kutsun haastatteluun. (Ja lopuksikin oli vielä valinnanvaraa.) Ensi viikolla aloitan työt arkkitehtitoimistossa. Pelkään että siellä kaikki inhoavat minua ja olen pettymys.



Huh huh, kun oli vaikeaa lähteä työporukasta, jonka kanssa on hengaillut reilut 30 tuntia joka viikko. Viimeinen pisara oli se, kun vanhempi arkkitehtiherra sanoi "Tee niille uudessa paikassa sama minkä teit täällä. Silmänräpäyksessä koko ilmapiiri muuttui täysin, kun tulit. Pelottaa että se luisuu takaisin entiseen."
Tai jotain sinnepäin, en muista, kun aloin pillaamaan. Eikä itkusta meinaa tulla loppua.

Kiitos kuitenkin.

Maailma muuttuu

Heipat lentokoneesta. Kerta kaikkiaan mahtavaa, ettei tarvitse nykyään enää edes lentokoneessa seurustella, vaan voi rämpätä aateekoota.
Matkustan nykyään noin kerran viidessä vuodessa ja tänään on se päivä. Pikkupojat (4v ja 6v) jäivät kotiin/yöhoitoon ensimmäistä kertaa ilman äitiä tai isää. Ahdistaa. Kun kone ammutaan alas tai katoaa tutkasta ikiajoiksi, niin orpoja, pieniä ihmisiä tulee kyllä surku. Nyt heitä hoitaa mummit. Sanoin että minulle on periaatteessa ihan sama, vaikka söisivät viisi päivää pelkkää suklaata, kunhan pysyvät hengissä.
Harmillista, etteivät ole saaneet tottua näihin mummien hoitojuttuihin. Se on surettanut ennenkin.
Mutta nyt, ainakin viisi vuorokautta morjens.
Reissun jälkeen vain muutamia työpäiviä ja sitten pieni mökkiloma ja uusi duuni! En meinannut uskaltaa irtisanoa itseäni. Tein siitä(kin) kamalan numeron ja sitten vähän itku silmässä vein irtisanomisilmoituksen. Toinenkin osapuoli näytti siltä, kuin silmät kostuisivat, pomot pitivät ystävällisen puhuttelun minulle ja toivottivat tervetulleeksi uudelleen. Voikohan läkisiäiskahvitilaisuuden kakun sijasta olla juustoja ja hilloja? Voisin itse ostaa kuoharit.
Nyt on paljon kaikenlaista. Ihan isoin juttu tämä lyhyt hiusmallikin! Ja uusi työ. Reissu. Ero pojista. Ja vähän tsemppaan syömisen kanssa myös (vaikken tod nyt reissussa). On tulossa bileitä, keikkoja ja mökkeilyä. Kaikkea ihanaa, ihanaa, jännää ja hauskaa! No, vastapainoksi luen kirjaa lasten pahoista henkisistä ongelmista.

Terkut Budapestin taivaalta. Kukaan ei ole ampunut vielä meitä alas!

Plussat ja miinukset

Olen väärässä työssä. Työpaikka on oikea, mutta työt joita kuvittelin tekeväni, ovat vääriä. Siirtelen kansioita ja copypastean. Siitä maksetaan (pientä) palkkaa. Sekin on oikeaa työtä. Jollekin muulle.
Hain siispä uusia töitä. Kahta paikkaa ja sain molemmat (vaikken toisessa haastattelussa edes ollut työhaastattelu-onnen-paidassa). En tiedä kumman paikan otan.

Paikka 1:
Arkkitehtitoimisto (sisustus..)
Plussat
+ Piirtämistä. Varmasti kiva työnkuva (ystävä mallintaa täällä lentoasemien vessanpönttöjä paikoilleen ja pöntöt jos mitkä minä tunnen)
+ Läheinen sijainti (pienet lapset, päiväkoti jne jne)
+ Se ystävä <3
Miinukset
- Ensivilkaisulla näytti, että ihmiset ovat vähän olevinaan. Eikä kukaan puhunut mitään! Ystävä sanoi, että aamuisin vaihtavat muutaman sanan! Minäkö pystyisin semmoiseen?!
- Pelkään, että tuntisin siellä alemmuutta. En osaa. Olen pettymys. Odottivat enemmän. En puhu kieliäkään (herranjestas kun töissä en taas ymmärtänyt sanaakaan, mitä L sanoi!) ja pitäisi. Ja että jos vähän tekisin tiedottamistakin - kun olin kahden kuukauden ajan, kymmenen vuotta sitten, tiedottajana!

Paikka 2:
Suuri firma, insinööritoimisto, katujen suunnittelua, kaavoja, hauskoja havainnekuvia
Plussat
+ Kiva työnkuva, piirtäjä
+ Ihmiset vaikuttivat mukavilta
+ Toimiva systeemi, henkilöstön edut, reissut etc.
Miinukset
- Pitkä työmatka

Lisäksi painoa kuusi kiloa plussaa, tavoite kahdeksan miinusta. Ei ole alkanut hyvin. Neljästä päivästä kahtena olen repsahtanut.

"Niin paljon minä kärsinyt ooooolen..."

Tänään oli mieletön päivä. Oikeasti kamala. Mutta kun aurinko paistoi ja oli lämmin, niin ei ole oikeutta sanoa siitä niin kovin pahasti.

Noin vuosi sitten päätin yhdet opintoni ja sain työpaikan. Istuin samassa huoneessa hollantilaisen esimieheni kanssa. Hän tiuskahteli sähköposteilleen ("Fök!") ja alkuun minullekin.
Tänään oli toinen päivä sen jälkeen, kun hollantilainen oli poissa. Kuudentoista vuoden jälkeen hän vaihtoi työpaikkaa. Tämän vuoden aikana on useampikin hyvä tyyppi lähtenyt. (Tuskin kuitenkaan minun takiani, niin suureksi en koe merkitystäni, edes negatiivisessa mielessä. Olen kuulkaa jopa saanut kavereita, joku saattaa ehkä pitääkin minusta! Eräskin yrittää järjestää minulle kivempaa työnkuvaa, ihana.)
Mutta niin, niistä lähtijöistä. Sota ei yhtä miestä kaipaa, mutta tuo pieni firma tulee kaipaamaan näitä ammattilaisia. Ja minähän kaipaan heitä jo! Eilen en vielä kerta kaikkiaan ehtinyt kaivata, mutta yhden päivän se vain vei!
Kas, tänään sain entistä tyhmempiä töitä ja kivat lakaistiin sivuun, kohtasin uuden tylyttäjän ja monta kyselijää, joille minulla ei ollut mitään vastauksia. Kuin olisin aloittanut uudessa (paljon kamalammassa!) työpaikassa. Itkin naistenvessassa. Itkin suuressa työhuoneessani. Itkuraivo. Ihmiset tulivat halailemaan vaivaantuneina minua. Aikuinen nainen itkee töissä. Ja vielä toimistolla, ei missään teatterilla (voi kunpa olisinkin teatterilla!!).

Teinin koulusta tuli wilmassa hyvä-merkintä, ja kiitin viestillä teiniä ainoasta valosta surkeaan päivääni. Teini vastasi, että hänen päivään valoa toisi, jos antaisin rahaa uuteen meikkivoiteeseen. Rakastettava muruseni!

Mies ei reagoinut itkuisiin vessaviesteihini ollenkaan.  Tuntui todella lyödyltä.

Illalla katsoimme Armanin ohjelmaa vanhusten hoidosta. Huomasin kuinka sinnikkäästi puolisot tukivat toisiaan. Tai vain istuivat vanhainkodissa koko päivän käsi kädessä. Toivottavasti mieheni elää noihin päiviin saakka ja hänellä sitten on aikaa pitää minua kädestä.

No, yritän vähän tähän loppuun jotain naminamia.

Jestas meinaan miten kuitenkin on ihanaa, että on kevät. Ehkä jopa kesää parempaa, kesällä kun joutuu menettämään joka ilta yhden kesäpäivän. Nyt ne ovat kaikki vielä edessä!

Illalla taas maalasin kerrossänkyä mökille. Kovaan ääneen lauloin parvekkeella:

Kevät toi, kevät toi muurarin, kevät toi, kevät toi maalarin, kevät toi rakennuksille hanslankarin ja rannoille hampparin. 

Niin paljon minä kärsinyt olen, monta kyyneltä vuodattanut, niin montaa minä lempinyt olen, mutta yhtä vain rakastanut.

Ja tarkoitin joka sanaa.

En pääse tavoitteisiini, syön sohvalla lasten vanukkaita

Ei mitään kuria ruokailujen suhteen.
Ei reipasta ja toimeliasta asennetta.
Menoja sen sijaan on ollut tarpeeksi. Ja pääkipua.

Joku on sanonut, että menestyminen on sitä, että saa mitä haluaa ja onnellisuus sitä, että haluaa sen mitä saa. Meidän perheestä menestystä tai onnea on aika lailla kaiveltava, eikä usein tapaa näitä sittenkään. Teineillä toki kuuluukin olla vaikeaa, samoin uhmaikäisillä ja miksei hieman spessummalla tempperamentilla varustetulla 6-vuotiaallakin. Mutta eikö nelikymppisenä jo voisi helpottaa? Voisi katsella seesteisenä ympärilleen, nähdä se kaikki hyvä ja tietenkin vielä Voimaantuakin siitä. Voisi osata asettaa asiat mittasuhteisiin, voisi uskoa itseensä. Olla vahva, vapaa odotuksista (omista ja muiden) ja onnellinen. Niinkuin Kaija Kookin, hän kyllä on myös rietas.
Tässä palataan siihen, mistä joskus kirjoitin: asiat voi nähdä ja kertoakin kahdella tapaa, olematta yhtään epärehellinen. Kaikkeahan ei  koskaan kerrota, kukaan ei jaksa puhuakaan niin paljon. (Olen yrittänyt. Kukaan ei jaksa kuunnellakaan).
Eli siis voi valita kertooko/ajatteleeko, että meillä on vihdoin semmoinen ihana paikka maalla, kevät tulee, aurinko on jo nähty, sen voimalla jaksaa arjen kaupungissakin! Vai mietinkö sitä, että meidän auto on hajalla eikä päästä ikinä maalle remontoimaan ja jos joku joskus pääseekin, niin tuskin minä (lastenvahti), ja remppa ei kuitenkaan ikinä tule valmiiksi ja tulee varmaan liian pahoja mutkia matkaan.
Voi myös sanoa, että minulla on vakituinen työ, kivat työkaverit ja näppärä työmatka tai että minulla on pieni palkka ja älykääpiön työnkuva.
Ja oikeastaan kun asiaa tarkemmin miettii, niin tuskin sillä on mitään väliä, mitä minä sanon.
Mutta sen lisäksi että olisi hyvä nähdä asioiden hyvätkin puolet, niin asioille voisi myös tehdä jotain. Tämän kodin voisi siivota, jos jättäisi sohvan nurkassa vanukkaiden syömisen ja nousisi ylös. Mutta tuskin tänäänkään.
Onneksi on kotipäivä. Mokailen mielummin kotona. Töissä se onkin ahkerin osa-alueeni.

Maalasin parvekkeella kerrossänkyä mökille. Tietenkin tiesin, mitä mies oli mökiltä ja rempalta tai rakentamiselta toivonut, mutta nyt tunsin sen itsekin. Sisustusmielessäkin halusin valkoiset kerrossängyt, vaan olisi ne voinut jättää puun värisiksikin, mökillä olisi välttänyt. Mutta tuo kallis maalipurkki on minun harrastusmaksuni! Ihana harrastus! Paikalle tuli pari kundia. Kehuivat, että teen siistiä jälkeä ja kuitenkin nopeasti. Onkohan Jorma Piisisellä faneja.

Olemme aloittaneet pyöräretkikauden. Täällä on ihan mielettömät mestat naapurissa... Annalan hepat, Vanhankaupunginkoski ja Viikin metsätiet ja pellot. Kaunista (vaikka kauneutta tärkeämpää on hyvät eväät)! Ehkä vien pienimmän tänäänkin. Keskimmäinen on kipeä. Koko ajan joku on.

Meidän pikkupojat ovat antaneet meille kaikille perheenjäsenille meitä kuvaavat nimet. Esimerkiksi teini on puhelimen rämppääjä, äiti on enkeli (!) ja koska pienin on kovasti herkkujen perään, hän on herkkupeppu.
Viime viikolla keskimmäinen kysyi iltapalalla, että jos voi sanoa herkkupeppu, voiko sanoa yhtä lailla herkkupippeli? Niinpä, miksei. Miettikää nyt hetki - herkkupippeli.

En oo koskaan omistanut juoksukenkiä

Minulla on monta "en oo koskaan "-juttua. Saisin siinä pelissä hyvin pisteitä, jos joku vielä pelaisi semmoista. Nykyään pelataan vaan niitä atk-pelejä. En oo koskaan pelannut atk-pelejä (mutta tein kyllä semmoisen optikon näkötestin aateekoolla, jossa liikuttiin niillä nuolinäppäimillä!). Enkä oo koskaan omistanut oikein mitään. Autoa, asuntoa tai pienempiä: tabletteja, pleikkoja, maksukanavia. En oo koskaan juonut kupillista kahvia tai limsaa. Enkä omistanut juoksukenkiä. En ikinä. Sain äidin vanhat aerobic-tossut viisitoista vuotta sitten. Äiti ei ollut käyttänyt niitä juurikaan (ehkä väärää kokoa, hän on muuten kyllä erittäin aktiivinen). Viime vuoteen saakka hoidin niillä kaikki urheiluni, kunnes lopulta siirsin ne kierrätykseen. Lähes käyttämättöminä yhä (rumuuden vuoksi kierrätin)! Ja nyt hankin ensimmäiset juoksukenkäni. Tarjouksesta, muutamalla kympillä. Luulen että riittävät hyvin tällä liikuntamäärällä.
Ennen olisin saanut pelistä pisteitä enemmän, mutta olen tehnyt paljon uusia asioita muutaman viime vuoden aikana. Olen istuttanut siemeniä multaan, olen kasvattanut marjapensaita parvekkeella ja korjannut niistä satoa (30 viinimarjaa). Olen tehnyt kaalilaatikkoa, leiponut leipää, opiskellut tekniikan alaa, tehnyt maatilasta tarjouksen ja kaupat. Ja nyt omistan omat kottikärryt, vaahteran ja kalliota jonka päällä siellä täällä on sammalta. Ensimmäistä kertaa elämässäni omistan jotain tärkeää, vaikken koskaan ajatellut, että minkään omistaminen olisi kovinkaan tärkeää.

Mutta sopivaa mustaa nahkalaukkua en omista! Ja sitä kaipaan.
Joskus nuorenpana minulla oli juuri sellainen laukku mitä nyt etsin, joten aloitin etsinnät kotoa. Ei löytynyt. Laukku oli juuri sopivan kokoinen, sinne mahtui vesipullo, lompakko ja puhelin. Nyt on vain liian suuria tai liian pieniä. Tuon kadottamani laukun olen saanut Remulta eräällä Porvoon reissulla. Olen lukenut lehdistä monista julkkisnaisista, ja siitä kuinka Remu on antanut heille nahkatakin, mekon tai muita vaatteita ja tiedän myös sen lopun tarinan, joka on jäänyt lehdissä kertomatta.
Minä sain mekon, paidan ja nahkalaukun. Ja nyt se laukku on kadonnut. Ehkä annoin sen pois. En muista. Holkkitupakan ja liian korkeat korkokengät sen sijaan muistan hyvin.

Muisti ei oikein muutenkaan toimi toivomallani tavalla. Töissä siitä on murhetta. Olen useammassa projektissa projektin hallinnassa, enkä hallitse sitä. Liian monta pikkuseikkaa pitäisi muistaa, kaikissa ihan pikkuisen eri tavalla. Tuntuu, että unohtelen paljon ja mokaan usein. Työnkuva ei muutenkaan ole ehkä sopivin mahdollinen minulle.

Ja siitä päästään toiseen minulle sopimattomaan asiaan, alkoholiin. Vietimme työpaikan pikkujouluja poolpartyina, joissa ohjelmana oli myös coctailkoulu. Moni joi minunkin puolestani, mutta minä oksensin heidän puolestaan. Olen jo toipunut siitä fyysisesti, mutta henkisesti en. Eilen kävimme ystävien kanssa parilla oluella ja nachoilla. Kahdesta oluestani toisen jätin vähän keskenkin. Sain silti krapulan.
Haasteeni lisäosa onkin kolme kuukautta (tai loppuelämä!) ilman alkoholia.
Pääkipu (ja niskakipu!) tuskin kuitenkaan hellittää. Se on viikottainen ongelma, jota uusi työpaikan kuntosali saattoi vain pahentaa. Mutta olin kuitenkin salilla! Jee minä!
Ruokailu sen sijaan on ihan lipsunut käsistä. Täytyy ryhdistäytyä.

Positiivista haasteessa on se, että olen ollut aktiivinen. Ostanut ja saanut lippuja vaikka minne! Tavannut ystäviä! Tanssinut pöydillä ja tanssinut balettia! (Pakko mainita, että olen löytänyt paremman tunnin ja ryhmän... Vaikka tanssisali onkin kauempana, niin se tuntuu paremmalta. Ja saan käydä keskustassa! Leikkiä hetken kuuluvani sinne valojen ja ihmisten keskelle. Saatan vaihtaa kokonaan sinne. Niillä tunneilla koen enemmän onnistumisen iloa, eikä kukaan siellä kuvittele olevansa ketään kummoisempi.)
En muista (tietenkään), että päätinkö myös lukea enemmän kirjoja. Varmaan päätin. Siinä tuli sitten epäonnistuminen. En saanut Oneironia luettua, palautin sen ja yhden Itkosen lukemattomina kirjastoon. Ajattelin että myöhemmin sitten, joskus on parempi aika lukea. Palauttessani kirjat, ja sakkoja maksellessani, kirjaston täti ojensi kolme kirjaa minulle, varaukseni olivat tulleet. Apua!

Olen innoissani siitä, että haasteen mökkiremontti etenee, vaikka oma osuuteni onkin ollut lastenhoidollinen. Toivon, että minäkin pääsen vielä remontoimaan ja osallistumaan suunnitteluun. Listoja olen laatinut (tarvitaan jääkaappi, mikro, kerrossänky.... Olisiko ylimääräisenä?) ja tapettejakin olen etsinyt.

Olen myös puuhastellut suurten kampausten parissa. Mitä huomiota herättävämpi hius, sitä huomaamattomammat rypyt, kuvittelen. Teini on ymmärtänyt, että ei kannata sanoa hiuksiani/vaatteitani/mitään rumiksi tai oudoiksi, siitä en välitä. Teini sanookin: "ei millään pahalla, mutta toi jotenkin saa sut näyttämään vanhemmalta". Muuta sitten ei tarvitakaan.
En ylettynyt teinin jälkeen ottamaan suihkua käteeni sieltä ylhäältä telineestä. En voi uskoa.

Näytin työkaverilleni kuvaa uusista frotee-pöksyistäni ja hän haukkui ne (varmuudeksi moneen kertaan) vauvojen housuiksi. "Äiskä on ihana tipu", sanoi lapseni, kun puin nuo keltaiset froteet jalkaani.

Kevät. Se pitää joka kerta mainita.

Älkää tappako kulttuuria, en kaipaa jääaikaa!

Tilanne on jännittävä. Olen yksin kotona koko yön. Ja toisenkin.

Perhe lähti talvilomareissulle mummolaan ja risteilylle. Lähettivät ihania kuvia ja tilitystä ensimmäisestä riidasta. Eivät olleet vielä edes perillä.

Itse olin hieman pidempään töissä ja lähdin kaupungille. Ja siis kuulkaa, minä rakastan kulttuuria! Ja meitä on muitakin! Älkää perkele poliitikot viekö meiltä sitä kaikkea ihanaa! Kaikki eivät kaipaa jääaikaa. Kaikkia liikunta tai tietokonepelit eivät tee onnellisiksi. Monet ihan tosiaan rakastaa kulttuuria. 

Perheen pienin on Helsingin kaupunginorkesterin kummilapsi. Hän saa kahdesti vuodessa kutsun Musiikkitaloon. Aiemmin muusikot ja Satu Sopanen ovat pitäneet muskaria ja musiikkiteatteria, mutta tällä kertaa vuorossa on Linnanjuhlat suuressa Konserttisalissa. Ritarit, neitoset, prinsessat ja prinssit tulivat kutsutuiksi. Enkestä. Niin ihanaa, tulen vaan niin onnelliseksi näistä! Hain liput Musiikkitalolta ja rakastin ohi mennessäni myös Kiasmaa. (Tämän jälkeen ostin voiteita Ruohonjuuresta ja rakastin luonnonkosmetiikkaa. Ja menin balettitunnille ja tietenkin rakastin balettiakin.)

Ja kaiken lisäksi sain eilen kutsun ystäväni elokuvan ensi-iltaan! Se on taas itseoikeutetusti maailman paras elokuva ja olen järisyttävän ylpeä jo etukäteen. Ville! Onnenonkija! 

Sain myös uudet liput lastenteatteriin jonka mokasin (lähdin kai sitten viime tipassa, äiti siitä muutaman kerran ehti kivasti huomauttamaankin ja eksyin, minkä äitini tosiaan oli arvannutkin) ja söimme kauppakeskuksessa mummin ja lasten kanssa hampurilaiset. Mikään ei onnistu minulta, en edes teatteriin löydä, olen maailman säälittävin olento. Avauduin myös teatterille surkeasta kohtalostamme ja teatteri hellämielisenä tarjosi uudet liput. Itseruoskinta pois! 

Ostinpa lastenelokuvaankin liput koko perheelle. Ja sovin duunin jälkeen bisset ystävän kanssa. Ja huomenna juhlin pikkujouluja (coctailkoulun ja uima-allasbileiden merkeissä)!

Aktiivisuus-osio haasteesta sujuu. Ystäviä, kulttuuria ja kaikkea ihanaa! 

Tämä lässynlää ihanaa ihanaa juttu on sietämätöntä (ällöttävää). En itse lukisi tämmöistä. Mutta kuvittelen, että muiden ihana-hehkutukset ovat enemmän ylimakeita ja paljon teennäisempiä kuin omani. 

Selitin töissä mökkiremontista, jonka lattiaan löysin remppa-kirjasta hienon ratkaisun. Työkaveri totesi, että "onneksi et oo yhtään innoissas tosta." Menin ehkä taas vähän yli. Mutta täällä kotona me tavallaan täydennämme toisiamme. Keskiarvolta olemme tavallisen intoutuvia, kun toinen ei reagoi mihinkään mitenkään ja toinen riehuu.

Piti siivoilla ja lukea kirjaa tanssitunnin jälkeen. Katsoin televisiota ja lakkasin kynsiä.

Käyn nukkumaan. Katsotaan saanko unta yksin. Toivottavasti laivat pysyvät pinnalla.

Who wants to live forever

There's no time for us
There's no place for us
What is this thing that builds our dreams, yet slips away from us

Who wants to live forever
Who wants to live forever
Oh ooo oh
There's no chance for us
It's all decided for us
This world has only one sweet moment set aside for us

Who wants to live forever
Who wants to live forever
Ooh
Who dares to love forever
Oh oo woh, when love must die

But touch my tears with your lips
Touch my world with your fingertips
And we can have forever
And we can love forever
Forever is our today

Who wants to live forever
Who wants to live forever
Forever is our today
Who waits forever anyway?




Kyllä tässä on pohdittavaa. Kaikessa. Kokonaisuudessa.
Miten tämän elämän elää. Intohimotta vai suurien tunteiden ristitulessa. Vai jotakin siltä väliltä. Onko sekin mahdollista?

Helvetin huono esapaino!

Baletissa opettaja oppi vihdoin minun nimeni. Ei yhtään hyvä juttu. Hän osasi sanoa sen sitten tosi  moneen kertaan, koko nimen, väliviivalla ihan. Nyt kaikki muutkin muistavat. "...toinen jalka!" ... "korkeamalle!"... "toinen käsi!"...
Ja tällä tunnilla minä sitten opin, että minulla on maailman surkein esapaino (esikoiseni sana kymmenen vuoden takaa). En kerta kaikkiaan pysy pystyssä, rojahdan. Opin myös että en näytä höyhenenkevyeltä kun hyppään. Enkä enää veny spagaattiin.
Sitä en vielä oppinut, kumpi on vasen ja kumpi oikea. (Lapsesta asti tämä ongelma on vaikeuttanut asioita. Mutta sen olen jo oppinut, että Armi oli nainen, Danny mies. Danny! Varsinainen miehisyysnimi onkin! Herraisä!)
Edellisellä kerralla baletissa tunsin olevani hyvinkin kelvollinen. Mutta väärin luulin! Puhisin miehelle kotona, että "Teki mieli huutaa niille hoikille, kepeille, tyttösille, että MÄ OON NELKYT JA MULLA ON KOLME LASTA!" - mies kysyi: "Mitä se olisi auttanut, ajatteletko että ne luulee, että oot kakskymppinen?"

No tosissaan lohduttamaan mies kuitenkin joutui illalla vielä. Kerroin lukemastani lehtijutusta, naisesta (perheestä), jolta oli vuosi sitten kuollut mies ja 9-vuotias lapsi. Eikä itkustani meinannut tulla loppua. Sängyssä yhä nyyhkytin ja nikottelin. Että miks oon joutunut tämmöiseen leikkiin, missä kaikki kuolee? Että kuoleminen ei ole mikään 'harvinaista ja huonoa onnea'-juttu, vaan ihan kaikki kuolee. Kaikki. Asia vaivaa minua paljon. Jotenkin tuntuu että olen nyt vasta ymmärtänyt koko jutun. Vähän niinkuin synnytyslaitoksella rajujen supistusten iskiessä tajusin, että jos olen raskaana ja haluan vauvan, minun täytyy oikeastikin synnyttää se.
Ahdistaa. Ken leikkiin ryhtyy, mutta ryhdyinkö nyt varsinaisesti tähän leikkiin? Pyysinkö päästä tänne?

Mutta kas aamulla paistoi taas aurinko. Ihana valo.
Otin töihin kevyet ja säälittävät eväät ja sorruin nepalilaisen mättämiseen.

Joku outo haikeus on jäänyt leijumaan sisälleni. Tekee mieli sulkea silmät ja pysäyttää aika. Vaikka olisi kuinka elämän nälkä, niin uskallanko katsoa mitä kaikkea on tulossa? Onko tämä sen arvoista, kun mitään ei lopulta kuitenkaan jää? Ja onko kuitenkaan muuta mahdollisuutta kuin olla ja jäädä?
Esapaino on huono sielulla ja ruumiilla.
Mietimme ystäväni kanssa millaisesta puutarhasta pitäisimme. Runsaista, askeettisista, viidakkomaisista... Ystäväni sanoi että minulle sopisi sellainen japanilaistyyppinen puutarha jossa olisi joku sieluntasapaino-osa. Epäili että kuitenkin voisin aina nopeasti kävellä sen ohi.

Maijan laulu kuvaa tunnelmiani.
Ehkä ikäkriisiä juuri. Sitä kaikkea mitä minulla on ja mitä on ollut.
Tuntuu että sain tavallaan ihan kaiken. Jotain jo menetinkin. Enkä uskalla nauttia. Koska sen kaiken joku voi minulta viedä. Ja viekin. Ja sitten tulee pimeämpää.


Kun tuli viimeinen laulu niin siin oli viimeisen haikeus
Mä halusin että se kaikesta kertoa vois
Et siin olis raivo ja nauru ja riemu ja haikeus
Se hellisi vielä kun kulkisin jonnekin pois
Mut sitten kun se soi niin mä mietin vaan
Kesiä joita ei tullutkaan
Tietä joka muuttuu, kaventuu
Unelmia, mä luulin ne toteutuu
Sitten kun se soi mä vaan aattelin
Sitä miten mä riehuin, mä uhosin
Enkä tiennyt että voisi näin väsyttää
Kun tulee pimeämpää

Kun tuli viimeinen laulu mä mietin jo nytkö on aika
Juurihan parfyymin kaulalle suihkuttelin
Oi miten toivoin, et saataisi taas nyt se taika
Kipeä höyry ees peittäisi suudelmin
Mut sitten kun se soi niin mä mietin vaan
Kesiä joita ei tullutkaan
Tietä joka muuttuu, kaventuu
Unelmia, mä luulin ne toteutuu
Sitten kun se soi mä vaan aattelin
Sitä miten mä riehuin, mä uhosin
Enkä tiennyt että voisi näin väsyttää
Kun tulee pimeämpää


ps. Teini kertoi, että lukee minun kirjoituksia "kerran puolessa vuodessa, ehkä kesällä sit taas". Jos lukisi tämän, en kestäisi. Lukee ne ääneen, todella dramaattisilla äänenpainoilla. Ei tajua, että enhän tossissani... Pilkkaa, nauraa dramattisuudelleni. Saattaa muuten lukea tämän, kun otsikossa on kirosana (kielenkäyttööni kiinnittää huomiota ja saarnaa siitä) ja vielä hänen omaan suloiseen lapsuudensanaansa yhdistettynä. Voi apua. No, häpeän sitten taas.

Barbapapaa ja taivasskannausta

Täällä hoitsu morjens. Tältä hoitajalta Sipilä ei vie vuorolisiä, tämä on täällä jo yötä päivää lisittä. Perushoitajan töitä - kuvittelen - eli pesen, syötän, puen, nostan ja pissatankin. Pienimmän vesirokko ei ollut mitään tämän rinnalla. Tämä pikkumies ei unohda hetkeksikään näppylöitään. Kädet niin vesikelloilla, ettei suostu koskemaan mihinkään. Ja se jatkuva nyyhke! Mutta ei siinä mitään, voin minä hoitaa. Toki stressaa olla poissa töistä uudestaan useampi päivä, mutta minkäs teet, kun mies on tärkeämpi. (Myös työelämässä.) Oli silloinkin, kun olin lasten kanssa kotihoidontuella tai kun opiskelin. Asia ei ole muuttunut.

Meillä on perheessä sellainen tilanne ollut (sekin jo vuosia), ettei matkustamiseen ole ollenkaan varaa. Viime vuoden säästin ja mies lainasi luottokorttiaan ja silloin pääsimme Tanskaan. Se on ainoa kerta, kun perheemme matkusti. Ja mahdollisimman halvalla silloinkin.
Unelmoin ja puhun kuitenkin usein matkoista. Mies ärsyyntyy. Etten jankuttaisi, kun ei vaan ole varaa. Aina on joku tilanne, miksi ei, varsinkaan nyt.
Viime viikolla sitten päätin, että ostan halpamatkan meille aikuisille ja teinille. Kolmelle on halvempi kuin viidelle, tiesittekin ehkä. Eurooppaan, pidennetty viikonloppu. Ostan sen syntymäpäivälahjaksi, lahjoista ei ole kohteliasta valittaa. Samalla nostan synttärilahjat uudelle levelille ja voin ehkä itsekin odottaa saavani jotain lahjaksi.
Jee! Pari päivää tässä kuumensin Skyscanneria (kohteena "kaikkialle") ja valkkasin sopivimmat. Teini halusi lämpöä, merta ja palmujakin, mies taas pitää muusta kuin perusturisti-kohteista. Elokuussa sitten mennään! Halpalennolla Euroopan kuppasimpaan hotelliin! Olen niin onnellinen! (Vaikka itseäni en tietenkään ajatellut tässä, ihan lahjaksi vaan.)
Pikkupojat pääsevät matkalle sitten, kun tajuavat, että kavereista kaikki muut matkustavat ja he eivät. Alan säästämään siihen.

Haaste ei etene. Toisin sanoen hampurilaiset ja halva on maistunut.
Mutta baletti (aktiivisuus!) sujuu. Ne kolme minua huonompaa eivät olleet tällä viikolla tunneilla, mutta tein muita huomioita: eivät ne muutkaan niin kummoisia ole! Nuoria ja hoikkia kyllä, mutta kuulkaa kyllä minun asennot ovat sulokkaampia. Häh hää! Ja ihanaa.

Kohta on kevät. Tätä jaksan toistella. Ja pian alkaa rempat maalla. En malta odottaa. Siellä ollaan sitten koko ajan!
Jotenkin tunnen itseni niin aikuiseksi, kun omistan puita, nurmikkoa ja kalliota. Että nyt minullakin on jotenkin oikea elämä. Ja tämmöisessä elämässä me vaan käydään maalla ja puuhastellaan yltiöpäisesti (vaikka itse aionkin oikeasti panostaa hyvän paikan löytämiseen riippumatolle).

Pusui ja nami namii kaikille!
Me jatketaan Transformerseja, Barbapapoja ja nyyhkimistä. Teini tuo kaupasta sipsejä (mies on rajuna bilettämässä)!

Kipeitä muttei sairaita

Vesirokko, kuume, yskänuhatärinäsärky, oksennustauti... mitä vaan löytyy tältä perheeltä. Viime viikon vietin vankina lasten kanssa kotona, tällä viikolla on miesten vuoro. (Pääsisikin nyt saunaan!)
Kun aikaa oli, tuli villasukatkin tehtyä kahteen kertaan (yhdet ja samat sukat, sillä ensin niistä tuli niin suuret, että olisi tarvinnut olla kipsi jalassa tai siis molemmissa jaloissa ja kun ei nykyään niitä paksuja kipsejä edes saa, niin sukat olivat vaan kertakaikkisen isot). Lukea en ole jaksanut ja myöhemmin sitten kun olisin jaksanut, en ole ehtinyt. Sain juuri kirjastosta Oneironin ja mietin jopa että jättäisin yhden yön nukkumatta, niin saisin hoideltua sen. Pitää vielä miettiä. Nyt päätä särkee niin, ettei kyseessä voi olla ainakaan ensi yö.

Mutta jee tiedättekö, eilen baletissa oli kolme minuakin naurettavampaa (huonompaa, säälittävämpää) joutsenprinsessaa. Vihdoin. Paino nousi sydämeltä (jalat toki tuntuvat yhä vaan painavilta). Toivottavasti he tulevat ensi kerrallakin, eivätkä vähästä luovuta. Mikä helpotus! Enää en kiinnitä porukan huomiota sekopäisimmän näköisenä (kättä ja jalkaa ja tissiä ja ihan väärässä paikassa). Nyt on helpompi sulautua joukkoon ja vaan nauttia. Heti tuli ojennuksiin semmoista tiukkaa määrätietoisuutta, että tässä minä joaikakokenut annan mennä vaan.

Minulla on toinenkin uusi harrastus, mutta sitä yritän lopetella. Ainakin vähentää. Seuraan meinaan facebookissa kotiseutuni ryhmää, jossa juntit kivittää toisiaan ja komppaa jokaista joka osaa kirjoittaa, että matut vittuun täältä. Ei millään pahalla, mutta vaikken itse ole erityisen älykäs, niin kyllä huomaan, että he ovat idiootteja. Tai imbesillejä. Sisareni käytti lapsuudessani paljon tuota sanaa. Minusta kai pääasiassa. Googlasin sen, kun tuo Googlekin on nyt keksitty ja sainkin 25 vuoden jälkeen vihdoin tietää, että älykkyysosamääräni on 35-49. Ei siihen mitään testejä tarvita.
En julkaise paikkakunnan nimeä, jottei ne kylän kolme fiksua ja hyväsydämistä asukasta kärsi enempää tämän asian tiimoilta. Heillä kun on jo riesanaan katupartiot ja ne kaikki muut ihmiset. Tsemppiä vaan sinne!
Olen siis koukussa tuohon ryhmään, luen sitä monta kertaa päivässä. Jotenkin haluan järkyttyä ja huvittua. Välillä kommentoinkin, mutta pääasiassa en enää jaksa. Säälin vain. Ja annan heidän olla.

Haasteen kanssa on ollut vähän hiljaista.
Kovin touhukas en ole voinut sairaana ja sairaiden lasten kanssa olla. Mutta yhteistä aikaa on riittänyt.
Maalla ei olla näin talvella saatu rosesseja käyntiin.
Ruokailussa on tullut lipsumisia ja muutenkin on ollut vähän vaisua. Hiusten uudet raidatkin ovat pliisummat kuin mitä odotin.

Meillä on tulossa työpaikan pikkujoulut. Olen mukana järjestämässä näitä juhlia ja tunnen suurta ahdistusta jo etukäteen siitä, tulevatko kaikki ja viihtyvätkö sitten ne ketkä tulevat (vanha tuttu olen-surkea-emännöimään-juhlia ongelma). Lisästressiä tuo se, että bileissä on uima-allas. Itse intoilin asiasta suunnitteluvaiheessa, mutta mietinköhän taas ihan loppuun. No, tilasin sovitukseen neljä uimapukua. Yhden kelpuutin. Se on perusnätti, mutta vähän tylsä, en olisi tylsää halunnut, mutta perhe äänesti uikkarin voittoon aistikkaan  uimapukukierrokseni päätteeksi.
Ehkä tylsä on ok. (Taas lainaus siskoltani: "Pitääkö näyttää oudolta, eikö riitä, että on outo?" Jotkut diggaa tylsää. Hiusmallia, uimapukua tai elämää.)

Palataan asiaan murut! Päivissä on jo valoa. Kyllä tää tästä!

Elämän nälkä ja mielialan vaihtelut

Kerta kaikkiaan!
Tämä murrosikä, tai joku muu myrsky, ei väisty minusta koskaan. Mieliala heittelee. Ahdistaa, pelottaa läheisten kuolema, koko maailma on paha, kukaan ei ymmärrä, mikään ei onnistu, olen väärässä paikassa, väärällä tavalla ja vielä kaiken lisäksi tyhmä ja ruma, kuten ihastuttava kolmevuotiaani tiesi kertoa. Ja sitten taas. Intona, noloja ysärihittejä laulaen ja tanssien, liikaa puhuen, suunnitellen ja jotenkin malttamattomana. Todella ärsyttävänä. Kuin vastarakastunut tai joku kuka odottaa jotakin suurta juhlaa.
Suurta juhlaa tai kuolemaa, ei välimuotoja.

Niin.
Kudon valtavalla intohimolla sukkia.
Teen suurella sydämellä battement tendut, ronde de jambe par terret ja echappéet.
Pussaan lapsia huulet jatkuvalla törröllä.
Meson, intoilen, järjestän.
Innostun ihmisistä.

Mutta masennun, kun en saa kotia siistiksi.
Häpeän, kun grand jeté näyttää naurettavalta, tissejä ja jalkoja on liikaa, koordinaatiokykyä, tasapainoa ja kepeyttä ei yhtään.
Hermostun riehuville lapsille ja karjun unohtelevalle teinille.
Joudun keskittymään valtavasti, että töissä muistaisin mitä minut on otettu sinne tekemään. (Ja kuulkaa, näin on, vaikkei Touch me soisikaan.)
Ärsyynnyn ihmisistä.

Muuten haasteet ja tavoitteet etenevät mukavasti. Vaikken muista mitä ne oli.
Ööö... Ruokailut on järkevöityneet. Ja. Oikeasti en muista.

Ja niin reippaus! Menevä tybä. Ostettiin yhdet liput Tavastialle. Siitä on hyvä aloittaa, vaikkei määränpäänä olisikaan ihan se sama menevyys, kuin joskus ennen.

Jouduin lukemaan edellistä päiväkirjamerkintääni, jotta muistin nämä hurjat tavoitteeni. Menevyys sekä maatilan kohennus. Sopivan ääripäät minulle. Voin olla vuorotellen bilehile ja maaseudun rauhasta nauttiva puunhalaaja.

Tilasin muuten neljä uimapukua. Ehkä niillä katkeaa tämä hieman maaninen kausi ja meininki. Sovitellessa.

Mutta kun kohta on kevät!!

Baletti

Nyt ollaan kuulkaa vereslihalla ja epämukavuusalueella. Sydän karrella. Henkisesti ja fyysisesti maitohapoilla.

Miten voikaan ihminen kokea jotain ehkä  tuhat myllertävää tunnetta, ääripäistä, sikin sokin, lähes samaan aikaan. Ja olla kuin lapsi ja kuin vanhus. Lapsellinen ja rupsahtanut.

Jännitti mennä. Kolmevuotias
kannusti. Häntäkin oli jännittänyt varahoitopaikkaan meno. Kyllä se siitä.

Pukukopissa ehdin epäröimään laitanko balettitossut jalkaan, käytetäänkö niitä vielä, vaihdanko jo vaatteet vai odotanko, laitanko hiukset kiinni...

Salissa. Jokainen liike on tuttu, muistan ne. Ne ovat kauniita liikkeitä. Paitsi minun tekeminä. Miten tissini näyttävätkään niin suurilta, liikkuvat niin holtittomasti, ollaan kuitenkin baletissa, tehdään niitä kauniita liikkeitä.

Tunnen itseni suureksi. Valtavaksi jättinorsuksi. Olen toki myös vanhin. Kukaan ei puhu kenellekään. Varsinkaan minulle. Jalkani ei nouse enää korkealle eikä pysy ilmassa pitkään. Jalkani tärisee.

Tunti kestää 75 minuuttia. Ei se ole tunti. Kuvittelen, että lopputunti, 15 minuuttia, on venyttelyä ja rentoutumista. Kuvittelen väärin. Hypitään. Muut kepeästi ja sitten minä ja tissit ja makkarat.

Pukukopissa kukaan ei taaskaan puhu.
Päätän, että olen ensi viikolla jo huikeasti keventynyt, sitonut tissini jonnekin ja ostanut kroppaa puristavat liian pienet trikoot ja jumppapuvun.

Ja niin. En muistanut väärin. Minä rakastan balettia.

Yhä neljäkymmentä

Tiia tääl moi!

Ei voi mitään. Pakko ryhtyä taas 

hommiin. Tilanne on muuttunut, mutta ei dramaattisesti parempaan.  

Me ostimme ihanan maalaisunelman paikan tossa syksyllä! Kyllä kyllä, vaikkei ollut varaa edes polkupyörään, niin ostin pari hehtaaria maata ja mukana tuli muutama ränsistynyt punainen tupa, perunamaata ja kottikärryt. Puutarhatraktorinkin hankin. Ehkä taitan sillä sitten myös työmatkani.

Tällä sektorilla siis pelkkää ihanaa. Olen rakastunut. Kuvailin teinille tunnelmiani niin, että tekisi mieli heittäytyä mahalleen niille tiluksille, hakata maata nyrkeillä ja huutaa, että minun minun minun. Kysyin onko teinillä vähän samat fiilikset. Ei sillä ole.

Minä olen yhä töissä, viitaten edellisen haasteen tavoitteisiin (viime keväältä). Viihdyn töissä hyvin, vaikkei työnkuva ja päämäärät ole ehkä se kaikista omin juttu. Minulla kuitenkin on työ, haluan käydä töissä, haluan pitää työni. Toivottavasti pystyn siihen. Tiedostojen siirtäminen kansiosta toiseen ei ole osoittautunut ylivoimaiseksi tehtäväksi, mutta epäilen jotain outoa muistisairautta. En vaan niinkun muista mitään. Tekee asiat välillä hankaliksi.

Mutta ne kilot! Jos sain kovalla työllä keväällä pois 13kg, niin aivan leikiten otin takaisin syksyllä kuusi (6). Helppoa. 

Uudet haasteet kehiin. Tästä lähtee.

1. Kilot. Kahdeksan pois. Toukokuun alkuun mennessä. Tähän haasteen kohtaan sisältyy liikunnan ottaminen takaisin arkeen. Blääh. Ei jaksaisi, mutta just siks. Ilmoitin itseni aikuisbalettiin. En esiinny tyllissä, en kuvittele, että hyppään höyhenenkeveästi, mutta yrittää aion. Rakastan klassista balettia, olen aina rakastanut. Lisäksi voisin käydä kerran tai kaksi kertaa viikossa salilla. Työpaikan kellariin valmistuu kuntosali. Oman salikortin jo irtisanoin. En käynyt moneen kuukauteen. Paitsi eilen! Keräsin äkkiä peruskunnon päälle, kun baletti alkaa huomenna. Jep.

2. Haasteen toinen osio liittyy hieman edelliseen kohtaan. Uskon että nämä tukevat toisiaan. Aion meinaan ryhtyä reippaaksi. En ole aiemmin ollut aiheesta kiinnostunut, mutta nyt. Eli harrastan, vien lapsia harrastuksiin, käyn keikoilla, bileissä, kävelyllä, brunssilla, pelaan, leikin, bongaan lastentapahtumat ja kaiken kukkuraksi, bonuksena, joku päivä juoksen portaat hengästymättä ja vittuuntumatta. Lapsille ei jääkään lapsuusmuistoihinsa kuvaa sohvalla lojuvasta äidistä, joka "ei viitti", vaan äidistä joka oli himmeen menevä tybä.

3. Pistän meidän maatilan kuntoon. Pystyn kaikkeen. Tervetuloa mukaan ja talkoisiin! (No okei, talkoosafkojen laittamiseen en pysty. Mutta revin raastan siivoan ajan tuon vien maalaan istutan. Mies tyhjentäköön ulkovessan.)

4. Lisämainintana pienet jutut. Vaikka päätin, että on vain kolme haasteen kohtaa. Mutta kas, on neljäskin. Hei siis hiuxet! Niihin aion tod paneutua, ihan pakkomielteisesti. Taas. On suunnitelmia ja jokeri-korttikin jo. 

Lisäksi haasteena on myös itsensä kehittäminen. Ruotsia haluaisin opiskella  (ostin Ruotsia Ankkalinnasta opuksen. Vaikka se on alkuun varmasti liian kova pala, niin haasteitahan tässä kaivattiin!), ryijyn haluaisin tehdä, tumput neuloa ja kirjoja lukea. Siis sitä aivobodausta. Lisäksi olen valmis treenaamaan (tarpeen vaatiessa kovastikin) pöytälätkää. Perhemestaruus oli helposti hoideltu. Tarvitsen kovempaa vastusta. Ehkä juuri sinua.

Näinnikkäästi.

Elämä tuntuu hyvältä. Maaninen vaihe puskee päälle. Paljon rakkautta jotenkin. Näissä lauseissa, päivissä ja mielessä. Ensimmäinen päivä töissä lomien jälkeen meni erittäin mukavasti, mässäily on pysynyt kurissa (lähes koko päivän!) ja seuraavanahan tässä onkin sitten kevät! 

Tähtäimessä on vaikka mitä ja ehkä vielä tämän elämän aikana joku päivä saan olla tyytyväinen itseeni. 

Uraa en kuvittele tekeväni, fitness-kisaan en osallistu, enkä erityisiä rikkauksiakaan kaipaa.

 Matkustamisesta unelmoin. Maalle lähden. Kesää odotan. Huvipuistoista haaveilen. Rakkautta tarvitsen.

Ihanaa.

I-ha-naa.