Heipat lentokoneesta. Kerta kaikkiaan mahtavaa, ettei tarvitse nykyään enää edes lentokoneessa seurustella, vaan voi rämpätä aateekoota.
Matkustan nykyään noin kerran viidessä vuodessa ja tänään on se päivä. Pikkupojat (4v ja 6v) jäivät kotiin/yöhoitoon ensimmäistä kertaa ilman äitiä tai isää. Ahdistaa. Kun kone ammutaan alas tai katoaa tutkasta ikiajoiksi, niin orpoja, pieniä ihmisiä tulee kyllä surku. Nyt heitä hoitaa mummit. Sanoin että minulle on periaatteessa ihan sama, vaikka söisivät viisi päivää pelkkää suklaata, kunhan pysyvät hengissä.
Harmillista, etteivät ole saaneet tottua näihin mummien hoitojuttuihin. Se on surettanut ennenkin.
Mutta nyt, ainakin viisi vuorokautta morjens.
Reissun jälkeen vain muutamia työpäiviä ja sitten pieni mökkiloma ja uusi duuni! En meinannut uskaltaa irtisanoa itseäni. Tein siitä(kin) kamalan numeron ja sitten vähän itku silmässä vein irtisanomisilmoituksen. Toinenkin osapuoli näytti siltä, kuin silmät kostuisivat, pomot pitivät ystävällisen puhuttelun minulle ja toivottivat tervetulleeksi uudelleen. Voikohan läkisiäiskahvitilaisuuden kakun sijasta olla juustoja ja hilloja? Voisin itse ostaa kuoharit.
Nyt on paljon kaikenlaista. Ihan isoin juttu tämä lyhyt hiusmallikin! Ja uusi työ. Reissu. Ero pojista. Ja vähän tsemppaan syömisen kanssa myös (vaikken tod nyt reissussa). On tulossa bileitä, keikkoja ja mökkeilyä. Kaikkea ihanaa, ihanaa, jännää ja hauskaa! No, vastapainoksi luen kirjaa lasten pahoista henkisistä ongelmista.
Terkut Budapestin taivaalta. Kukaan ei ole ampunut vielä meitä alas!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti