Ollessani graafisen alan tyyppi, hain kymmeniin (satoihin!) työpaikkoihin, pääsemättä edes haastatteluihin. Ikinä. Miehen ideasta lähdin opiskelemaan teknistä piirtämistä. Tekninen ala on ollut aina mielestäni eniten tylsää kuin mikään. Mutta opiskelin, sillä halusin kovasti työllistyä, vaikkei kukaan enää työllistymiseeni uskonutkaan.
Koulun jälkeen en ollut ensimmäisten joukossa, kuka sai töitä, mutta sain kuitenkin! Juuri ennen, kun täytin 40 vuotta. Kolme päivää ennen. Täysin aikataulussa.
Työ oli kuitenkin yllättäen aivan muuta, kuin piirtämistä ja siksi hainkin tänä kesänä muita paikkoja.
Viittä paikkaa :
R****** Kivan kuuloinen työnkuva, sijainti kaukana - pääsin haastatteluun ja tulin valituksi
S*** Paniikissa sitä olisi voinut mallintaa ja piirtää siltojen tai minkä lie rakenteitakin - pääsin haastatteluun, en mennyt
K** Kiinnostava työnkuva, hyvät edut, hyvä palkka (etu tietty sekin), hyvä sijainti - pääsin haastatteluun, jatko ei ole vielä selvinnyt
P************* Hauskan kuuloinen työnkuva, yksi ihana työkaveri, huippusijainti, vähän pienempi palkka, ahdistus etten pärjää - pääsin haastatteluun ja tulin valituksi
H** Työnkuva vaikuttaa kiinnostavalta, sijainti tosi hyvä - ja nyt pääsin sinnekin haastatteluun, unohdin edes hakeneeni, menen ehkä huomenna
Siis miksi ne ovat kiinnostuneita minusta? Kuinka huonoja muut hakijat ovat? Onko tämä (tekninen ala ja assarihomma) nyt sitten se leveli, jolla jopa minä olen haluttua tavaraa? Mahtavaa! Ehkä.
Ps. Olin pari päivää sitten gaalassa, missä 2000-luvun alun ex-työkaverini seisoi vieressäni ja jopa kommentoi minulle (kun huudahdin rakastavani Marzia), mutta ei tunnistanut minua. Sovin varmaan paremmin tekniselle alalle, siellä on meitä tappavan tylsiä, ketkä eivät jää mieleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti