Näin on syysmasennus tosiaan sitten laskeutunut ylleni. Kaikki on vähän huonosti. On vaikka mitä vaivaa, kolotusta ja paksuutta. Rumaa vaatetta ja naamaa. En osaa töitäni, lounastunneilla olen miltei vaiti, työmatkoilla meinaan vähän väliä törmätä pyörällä auton kanssa, lapsi heittää kaveria lelulla ja itketään, itse itken isomman lapsen kasvatuskeskustelussa (ilman syytä ja yllättäen), miesopettaja katselee vaivaantuneena. Itken myös töissä, kun saan puhelun, ettei minua valittu yhteen työpaikkaan - ei auta, että kahteen valittiin. Kaikkien ja kenen tahansa seurassa olen vain yksinäinen.
Mies ei nuku, enkä sitten minäkään.
Rahat lopussa, koti sotkussa ja maailma ihan vinossa.
Odotan edes tilapäistä pelastusta viikonlopun mökkeilyltä. Meidän maalla puut notkuvat pihlajanmarjoista ja traktorit kynivät pellot sängelle. Toisaalta sekin on jotenkin surullinen näky. Ei voi mitään, mikään ei pelasta. On syksy ja minussa se tuntuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti