41 vee ja vihdoin löytyi sopiva sektori, jolla olla haluttu

Ollessani graafisen alan tyyppi, hain kymmeniin (satoihin!) työpaikkoihin, pääsemättä edes haastatteluihin. Ikinä. Miehen ideasta lähdin opiskelemaan teknistä piirtämistä. Tekninen ala on ollut aina mielestäni eniten tylsää kuin mikään. Mutta opiskelin, sillä halusin kovasti työllistyä, vaikkei kukaan enää työllistymiseeni uskonutkaan.
Koulun jälkeen en ollut ensimmäisten joukossa, kuka sai töitä, mutta sain kuitenkin! Juuri ennen, kun täytin 40 vuotta. Kolme päivää ennen. Täysin aikataulussa.
Työ oli kuitenkin yllättäen aivan muuta, kuin piirtämistä ja siksi hainkin tänä kesänä muita paikkoja.

Viittä paikkaa :

R****** Kivan kuuloinen työnkuva, sijainti kaukana - pääsin haastatteluun ja tulin valituksi

S*** Paniikissa sitä olisi voinut mallintaa ja piirtää siltojen tai minkä lie rakenteitakin - pääsin haastatteluun, en mennyt

K** Kiinnostava työnkuva, hyvät edut, hyvä palkka (etu tietty sekin), hyvä sijainti - pääsin haastatteluun, jatko ei ole vielä selvinnyt

P************* Hauskan kuuloinen työnkuva, yksi ihana työkaveri, huippusijainti, vähän pienempi palkka, ahdistus etten pärjää - pääsin haastatteluun ja tulin valituksi

H** Työnkuva vaikuttaa kiinnostavalta, sijainti tosi hyvä - ja nyt pääsin sinnekin haastatteluun, unohdin edes hakeneeni, menen ehkä huomenna

Siis miksi ne ovat kiinnostuneita minusta? Kuinka huonoja muut hakijat ovat?  Onko tämä (tekninen ala ja assarihomma) nyt sitten se leveli, jolla jopa minä olen haluttua tavaraa? Mahtavaa! Ehkä.

Ps. Olin pari päivää sitten gaalassa, missä 2000-luvun alun ex-työkaverini seisoi vieressäni ja jopa kommentoi minulle (kun huudahdin rakastavani Marzia), mutta ei tunnistanut minua. Sovin varmaan paremmin tekniselle alalle, siellä on meitä tappavan tylsiä, ketkä eivät jää mieleen.

Heippa hei, niinku Väisäsen Riittakin sanois!

Kroatia oli ihana paikka, huokailin sitä koko loman ajan. Teini hymähteli "Joo joo, kaikki kujat on susta ihanii..." mies ei sanonut oikein mitään. Ehkä olisi pitänyt käyttää miehen lentolipun hinta parempaan hotelliin. Kaikki olisivat nauttineet. Tai ne ketkä nyt ylipäätään nautti muutenkaan. Mutta ostin lennot miehelle lahjaksi, ajattelin että virkistää. Ei hajuakaan kävikö niin.
Dubrovnikista tunnin matkan päässä oli pieni kylä, "Siellä on pakko syödä seafoodia" sanoi taksikuski ja autovuokraamomies. Eivät sanoneet kuitenkaan, että älkää menkö ensimmäiseen paikkaan (niistä neljästä). Sen lisäksi, että ravintola oli huonoimmalla paikalla ja siellä oli tympein palvelu, sieltä sai myös ruokamyrkytyksen. Minä sanon nyt, älkää menkö, vaikka mies ja teini olisivat kärttyisiä ja vaatisivat ensimmäistä ravintolaa joka vastaan tulee, tai menkää, jos itsensä päälle oksentaminen lentokoneessa on just se teidän juttu.

Viikko meni varvasoperaation ja työhommien parissa. Perehdytin tilalleni kahta tyyppiä. Hyvin oppivat (copy-pastea ja tiedostojen siirtelyä päämäärättömästi ja holtittomasti) - ja niin tässä vaihdettiin yksi sekava nelikymppinen, kahteen pätevään ja näpsäkkään kolmekymppiseen! Jotkut työkaverit voivat luopua migreenilääkkeistään ja aikoivat kuulemma porukalla olla ainakin parin viikon ajan kahvitunneilla ihan vaan hiljaa. Kuunnella hiljaisuutta.

Hain tavallaan neljää työpaikkaa, jokaiseen sain kutsun haastatteluun. (Ja lopuksikin oli vielä valinnanvaraa.) Ensi viikolla aloitan työt arkkitehtitoimistossa. Pelkään että siellä kaikki inhoavat minua ja olen pettymys.



Huh huh, kun oli vaikeaa lähteä työporukasta, jonka kanssa on hengaillut reilut 30 tuntia joka viikko. Viimeinen pisara oli se, kun vanhempi arkkitehtiherra sanoi "Tee niille uudessa paikassa sama minkä teit täällä. Silmänräpäyksessä koko ilmapiiri muuttui täysin, kun tulit. Pelottaa että se luisuu takaisin entiseen."
Tai jotain sinnepäin, en muista, kun aloin pillaamaan. Eikä itkusta meinaa tulla loppua.

Kiitos kuitenkin.

Maailma muuttuu

Heipat lentokoneesta. Kerta kaikkiaan mahtavaa, ettei tarvitse nykyään enää edes lentokoneessa seurustella, vaan voi rämpätä aateekoota.
Matkustan nykyään noin kerran viidessä vuodessa ja tänään on se päivä. Pikkupojat (4v ja 6v) jäivät kotiin/yöhoitoon ensimmäistä kertaa ilman äitiä tai isää. Ahdistaa. Kun kone ammutaan alas tai katoaa tutkasta ikiajoiksi, niin orpoja, pieniä ihmisiä tulee kyllä surku. Nyt heitä hoitaa mummit. Sanoin että minulle on periaatteessa ihan sama, vaikka söisivät viisi päivää pelkkää suklaata, kunhan pysyvät hengissä.
Harmillista, etteivät ole saaneet tottua näihin mummien hoitojuttuihin. Se on surettanut ennenkin.
Mutta nyt, ainakin viisi vuorokautta morjens.
Reissun jälkeen vain muutamia työpäiviä ja sitten pieni mökkiloma ja uusi duuni! En meinannut uskaltaa irtisanoa itseäni. Tein siitä(kin) kamalan numeron ja sitten vähän itku silmässä vein irtisanomisilmoituksen. Toinenkin osapuoli näytti siltä, kuin silmät kostuisivat, pomot pitivät ystävällisen puhuttelun minulle ja toivottivat tervetulleeksi uudelleen. Voikohan läkisiäiskahvitilaisuuden kakun sijasta olla juustoja ja hilloja? Voisin itse ostaa kuoharit.
Nyt on paljon kaikenlaista. Ihan isoin juttu tämä lyhyt hiusmallikin! Ja uusi työ. Reissu. Ero pojista. Ja vähän tsemppaan syömisen kanssa myös (vaikken tod nyt reissussa). On tulossa bileitä, keikkoja ja mökkeilyä. Kaikkea ihanaa, ihanaa, jännää ja hauskaa! No, vastapainoksi luen kirjaa lasten pahoista henkisistä ongelmista.

Terkut Budapestin taivaalta. Kukaan ei ole ampunut vielä meitä alas!

Plussat ja miinukset

Olen väärässä työssä. Työpaikka on oikea, mutta työt joita kuvittelin tekeväni, ovat vääriä. Siirtelen kansioita ja copypastean. Siitä maksetaan (pientä) palkkaa. Sekin on oikeaa työtä. Jollekin muulle.
Hain siispä uusia töitä. Kahta paikkaa ja sain molemmat (vaikken toisessa haastattelussa edes ollut työhaastattelu-onnen-paidassa). En tiedä kumman paikan otan.

Paikka 1:
Arkkitehtitoimisto (sisustus..)
Plussat
+ Piirtämistä. Varmasti kiva työnkuva (ystävä mallintaa täällä lentoasemien vessanpönttöjä paikoilleen ja pöntöt jos mitkä minä tunnen)
+ Läheinen sijainti (pienet lapset, päiväkoti jne jne)
+ Se ystävä <3
Miinukset
- Ensivilkaisulla näytti, että ihmiset ovat vähän olevinaan. Eikä kukaan puhunut mitään! Ystävä sanoi, että aamuisin vaihtavat muutaman sanan! Minäkö pystyisin semmoiseen?!
- Pelkään, että tuntisin siellä alemmuutta. En osaa. Olen pettymys. Odottivat enemmän. En puhu kieliäkään (herranjestas kun töissä en taas ymmärtänyt sanaakaan, mitä L sanoi!) ja pitäisi. Ja että jos vähän tekisin tiedottamistakin - kun olin kahden kuukauden ajan, kymmenen vuotta sitten, tiedottajana!

Paikka 2:
Suuri firma, insinööritoimisto, katujen suunnittelua, kaavoja, hauskoja havainnekuvia
Plussat
+ Kiva työnkuva, piirtäjä
+ Ihmiset vaikuttivat mukavilta
+ Toimiva systeemi, henkilöstön edut, reissut etc.
Miinukset
- Pitkä työmatka

Lisäksi painoa kuusi kiloa plussaa, tavoite kahdeksan miinusta. Ei ole alkanut hyvin. Neljästä päivästä kahtena olen repsahtanut.