Huomionkipeenä

Kun on plussakelit, laitan valolenkkarit. Pakkasella en uskalla, etteivät katkea, muuten käyttäisin niitä aina. Rakastan valojuttuja. Led-korviksia, valolenkkareita, värivaloin somistettuja Spaissareita, valoja puissa, parvekkeilla ja taivaalla. Mutta on siinä muutakin nyt. Se huomio. Ihan joka sporamatka, jokainen kadunpätkä, päiväkodinpiha, bussipysäkki, kauppareissu, joku kehuu kenkiäni. Sedät ihastuvat ja avoimesti tunnustavat tunteitaan, kahvilanpitäjä ottaa kuvia ja kiittelee kuinka piristin hänen iltaansa, päiväkodinlapset kerääntyvät ympärilleni, teinipojat huutavat superhienot kengät perääni ja narkkari-Juha on pitkästä aikaa innostunut mistään.

Mutta. Joka paikassa toistuu sama kysymys. Mistä noi on ostettu?

Enkä millään haluaisi sanoa. Mutta sanon. Kiinasta tilasin, pari kymppiä maksoivat, kivuttomasti lähipostiin tulivat.

Enkä millään haluaisi kuitenkaan sanoa. Kun pelkään ihan oikeasti, että sitten ne kaikki hankkii samanlaiset, enkä ole enää yhtään uniikki. 

Tietenkin ymmärrän muutaman tosiasian. Vaikkapa sen että kaikki eivät liiku valokenkineen samoilla kaduilla kuin minä. Kaikki eivät halua valokenkiä. Kaikki eivät todellakaan edes pidä valokengistä. Ja toisaalta jos joku muukin sattumoisin saa mukavaa huomiota, voisin (jalomielisesti) suoda sen hänelle. Sillä se tuntuu hyvälle.

Olen aina inhonnut huomionhakuisuutta (voi olla vaikea uskoa minusta, mutta näin  on!), erikoisuudentavoittelua, tekotaiteellisuutta (mitä paskaa!) ja säälinyt niitä itsetunnottomia runkkareita, ketkä salasuhteillaan hakevat itsetunnolleen buustausta ja silti porskuttavat liitoissaan. Että normaaliolosuhteet ei riitä tässä elämässä! 

Ja nyt itse onanoin valokenkieni loisteessa. 

Sitten vielä nämä hiuxetkin! Saan niistäkin palautetta. Päivittäin, aih!

Tietenkin kaikki tämä on pinnallista ja lapsellista ja pitäisi hävetä ja pyrkiä saamaan positiivista palautetta vaikkapa äitiydestä ja työstä. No, kipeästi sitäkin palautetta kaipaisin, mutta ilmiselvästi sen saaminen vaatii hiukan enemmän kuin vilkkulenkkarien lataaminen. En silti ole luovuttanut siinäkään. Enkä luovuta.

Joskus asetin itselleni tavoitteeksi aktiivisuuden (bileet, keikat, leffat, konsertit, teatterit, ystävät etc.) mutta myös sen, että panen paikat kuntoon meidän maalla. Ensimmäinen tavoite on melko hyvin hoidossa, joten tänä viikonloppuna kudon sukat loppuun, luen kirjan ja leikkaan hedelmäpuut. 

Ja hengitän syvään. 

Muita tavoitteitani en jaksa nyt ajatella. Kaikki on kuitenkin ihan hyvin. Tällä hetkellä. 

Tositarinaan perustuvan kirjan - johon tartun -  takakansitekstissä sanotaan: 

Tom ja Karin odottavat esikoislastaan, kun Karinin vointi yhtäkkiä heikkenee ja hänet otetaan sairaalaan. Lapsi syntyy keisarinleikkauksella. Tom kiirehtii edestakaisin sairaalan pitkiä käytäviä, hän kulkee teho-osaston ja vastasyntyneiden osaston väliä; hän kulkee elämän ja kuoleman välillä.

Kun hän palaa sairaalasta vauvan kanssa kotiin, Karinia ei enää ole.

En luovuta ja hengitän syvään. Ja iloitsen mistä iloitsen.

.