Jatkuvat ailahtelut leimaavat vahvasti koko elämääni ja suorastaan tarvitsen suuria tunteita! Tai edes pieniä tunteita, joka tapauksessa, olen todella koukussa siihen, että asiat tuntuvat joltain.
Alkuvuosi on mennyt lievästi sanottuna alakuloisissa tunnelmissa.
Balettitunneilla olen ollut pullea ja huonokuntoinen ja tuntenut, että kaikki muut huomioivat sen joka sekunti. Ehkä jopa häpeävät puolestani. Aikuisballerinathan ovat kaikki (muut) nuoria taiteilijoita. On näyttelyä ja avajaisiin pitää rientää suoraan tunnilta. Esikoisromaani on julkistettu ja uusi työ Ateneumissa skoolattu shamppanjalounaalla. Jalkapöydän tatuointi pilkistää jokaisen balettitossun alta. Ja tanssillekin ollaan omistautuneita, termit osataan siinä missä hypätään. Ja kaikesta huonoudestani lannistuneena lähdin muutama viikko sitten tunnilta ja mietin, että olisinpa mennyt alakerran Mäkkiin tanssin sijasta. En pärjää enää missään. Ja peruutin kevään loput tuntini. Toki jäi vielä muutama (jo maksettu) tunti, ennen nöyryytysvapaata kevättä. Ja äh, sitten: seuraavalla kerralla olikin parempi paita päällä, enkä näyttänyt enää yhtään hassummalta pikku-ballerinalta! Paita. Ja vaikkei hypähtelyt kovin ihmeellisesti menneet, niin huomasin taas, että oikeasti en ollut sen kummoisempi kuin muutkaan, hiuksiakin kehuttiin (vaikkei hyppyjä)! Ja tuli suru siitä, että luovun yhtäkkiä tuosta tärkeästä jutustani. Rakkaastani, josta haaveilin pitkään. (Palaan varmasti syksyllä, tämä ei ole lopullinen ero.)
Ja kas, siinä niitä tunteita tuli taas nautittua.
Toinen juttu.
Syksyllä ja vielä talvellakin ikävöin kovasti entistä työpaikkaani. Uudessa työpaikassa tunsin olevani kovin yksin, hukassa tehtävieni kanssa ja usein jopa tarpeeton. Tapasin ex-työkavereita ja vajosin syvemmälle ikävään. Kirjoittelin ex-työkavereille kaipaavia meilejä, kadehdin heidän yhteishenkeä, ilmaisia lounasseteleitä ja parempaa palkkaa.
Alkuvuodesta sitten ilokseni sain kivan projektin uudessa työpaikassani. Sisälsi vähän graafikon töitäkin. Ja viime viikolla kun palasin töistä kotiin, ajattelinkin, että vihdoin olen löytynyt kadoksista takaisin. Ja tänään sitten soitti ex-pomo ja pyysi palaamaan!!! Tarjolla parempi työnkuva (syy miksi lähdin), parempi palkka ja muut edut, sekä superihanat työkaverit.
Nonni, taas tunteita.
Inhoan tasaista. Kiitos tästä.
Ja kevätkin tulee. Ja hiuksia kehuttiin kaupassa, bileissä ja tanssitunnilla. Ostin uuden vaaleanpunaisen puhelimen. Ja on tulossa ystävien reissu Prahaan. Ehkä hankin liput Ruisrockiinkin. Antaa palaa! Ei haittaa, vaikka askeleeni täällä olisivat yksi eteenpäin, kaksi taaksepäin... kunhan se yksi otetaan taivaisiin syöksyen, ilmassa leijuen, kengät vilkkuen, rehvakkaasti nauraen (ja jotain muita suurien tunteiden kliseitä ja hehkutuksia tähän, nyt en vaan keksi enempää). Itkun aika tulee kumminkin, turha sitä on tässä odotella.
