Askarteluja

Huomasin, että vanhat nettisivuni olivat lakanneet toimimasta. Surullista, sillä siellä oli isohko galleria töistä, joiden sijainnista en nyt tiedä ollenkaan.

Kokoan siis tälle sivulle joitain, mitä käsiini saan. 

Kestotiskirätit on tällä hetkellä kivointa puuhaa kirjoittamisen lisäksi. Ja hymypatsas-projekti (savesta) on vielä kesken. Tilasin savea myös lisää monta pakettia. Nyt on into päällä! Minäkin saan hymy-patsaan vihdoin! Lisäksi lino-töitä olisi tarkoitus tehdä (Japanin paperit ja levyt ja kaivertimet on jo pöydällä odottamassa). 

Joka vuosi askartelen joulukortin.  Tässä joulu 2020 ja 2018. Alla joitain muita kuvia, mitkä löysin. Harmittaa, että tällä alustalla näitä ei saa mitenkään nätisti ja samankokoisesti ja näppärästi aukeamaan, niinkuin haluaisin. Mutta pidän tätä vähän varastona, kunnes saan jotain selkeämpää kasaan.

  

           

Entäs nyt?

Minulla alkoi kymmenen vuotta sitten ikäkriisi, kun isosiskoni täytti neljäkymmentä. Olen aina hoitanut meillä nämä kriisit (en kestä talvea, hänelle kaikki vuodenajat on yhtä ok, en kestä ikääntymistä, hänelle kaikki iät ovat hyviä ikiä, enkä kestä tylsiä hiusmalleja, hänellä on aina pitkät, tylsät, hiukset). Sisko hoitaa sitten muita pikkuasioita, vanhempien syntymäpäivämuistamisia ja omia väitöskirjojaan. 

Ikäkriisi on jatkunut siis kymmenen vuotta ja siihen on mahtunut kaikki sen sävyt. En ole mitään. Alisuoritan. En pysty edes emännöimään juhlia. Tissit roikkuu. Vanhemmat vanhenevat ja ovat hankalia. Inhoan ihmisiä. Krapulat on järkyttäviä. Asun vuokralla. Minulla on pieni palkka (vieläkin!) ja joudun joskus pyytämään apua äidiltäni. Kaipaan nuoruutta. Kaipaan nuoruuden poikaystävää. Kaipaan nuoruuden hurjia irtosuhteita. Bileitä. Päihtymystä. Vapautta. Huolettomuutta taloudesta. Kuolemattomuutta. Jäljellä on vain angsti ja jatkuvasti vaihtuvat hiusmallit, joilla kuvittelen hämääväni muita. En kestä tsemppi-lauseita enkä positiivista lässytystä omista voimavaroista ja armollisuudesta itselle. Olen kohta viisikymmentä, olen ryppyinen, kiukkuinen ja kuolemaisillani.

Luin kirjan Ultra Bra - Sokeana hetkenä. Odotin nostalgiaa ja muistojen tempaamista mukaansa, mutta petyin. Kirja oli toki hauska kertomus yhtyeestä, siinä sai puheenvuoron kaikki soittajat, laulajat ja taustajoukot ja se oli mielenkiintoinen tarina bändin syntymästä, sisäisistä konflikteista, dynamiikasta, Annin teiniraskaudesta, Kerkon taustasta, siitä kenellä on sananvaltaa yhtyeessä ja ylipäätään fiiliksistä Ultra Bran vuosina. Mutta en kuitenkaan päässyt marinoitumaan kyynelilläni. Kaipaan suuria tunteita! 

Vuonna 2000 osallistuin Ultra Bra-päivän tekemiseen Jyrki-ohjelmassa. Musiikki oli hyvää, tunnelma hauska ja mainoskatkoilla skabattiin Antti Lehtisen kanssa Speden speleistä tutulla värivalo-painelu-pelillä. Sitten Antti juoksi rumpuihin aina viime hetkellä ennen vetoa. Kirjan innoittamana ryhdyin googlaamaan ja löysin Jyrkin Ankkarock raportin. Ihania videopätkiä kesältä 2001. Ultra Bra soitti Ankkarockissa silloin viimeisen festarikeikkansa. Sen jälkeen oli vielä viisi Tavastian keikkaa myöhemmin syksyllä. Olin tietenkin Ankkarockissa. Join Antti Lehtisen kanssa bäkkärillä kaljaa ja Antilla oli paksu tekoturkis päällään. Vai oliko se Kwanin Tatu, kenellä turkki oli? En muista mistä puhuimme, mutta muistan tunnelman. Ultra Bran jäsenet olivat helpottuneita ja onnellisia. Juomaa oli paljon, kinastelin Tehosekoittimen Teron kanssa, Ville Valo oli seksikäs (vielä tuolloin) ja Jonna ja Erin ihania. Minulla oli jalka kipsissä juhannussekoilujeni vuoksi ja olisin voinut ottaa kipsin edellisenä päivänä pois, mutta jätin sen suojelemaan heikkoa jalkaani festareiden ajaksi. Ankkarockin jälkeisenä aamuna heräsin kotoani hikinen ja haiseva kipsi viereisellä tyynyllä, olin ilmeisesti irrottanut sen yöllä. Se oli minun viimeinen UB keikka. Se oli viimeinen bäkkäri elämässäni. Se oli viimeinen vuosi nuoruutta. Sen jälkeen lähdin Australiaan kuukausiksi (ja Tavastian loppuunmyydyt jäähyväiskeikat jäivät väliin) ja kun palasin kotiin, olin raskaana. 

Esikoisen vielä ollessa mahassani, lauloin mahalle Savanni nukahtaa kappaletta odotellessani, että lapsi syntyisi leijonan horoskooppimerkin alle. En välittänyt niinkään horoskoopeista, mutta laulu oli ihana. Lapsi syntyi ravuksi, eikä ollutkaan väsynyt leijona apinanleipäpuun katveessa. Ei minulla silloin tietenkään ollut vielä ikäkriisiä. Olin onnellinen, sain lapsia enemmänkin, menin naimisiin pojan kanssa, joka oli minulle aina ollut UBn biisistä Poika vuoden takaa ja kuuntelin Ultra Brata enää harvoin. 

Kävimme vielä Ruisrockissa ja Hartwall Areenalla 2017 kun UB teki paluukeikkoja. Mikään ei kuitenkaan ollut niin kuin ennen. Musiikki oli ihanaa, mutta itse olin eri. (Ja Terhi vaikutti teennäisemmältä kuin koskaan ennen.) Poika vuoden takaa itketti jo.

Ennen kaikki oli suoraviivaista ja mistään ei tarvinnut huolehtia, itsestäkään. Oli nuori ja kuolematon. Voi miten kaipaan niitä bäkkäreitä ja bileitä, joiden jälkeen puhelin oli aina kadonnut (lyhyessä ajassa meni kuusi puhelinta) ja Big Mac maistui taivaalliselle mansikkapirtelön kanssa. Nykyään käyn harvoin juhlissa ja silloinkin seuraavan päivän makaan itkemässä vessan lattialla. Tiedän jo, etten ole kuolematon. Pitää myös pysyä hengissä, kun on lapsia ja huolehtia siitä, että lapset pysyisivät hengissä myös. Hirveä homma. 

Erosin miehestä, pojasta vuoden takaa.

Kun kuolen, ei hän vaivu murheeseen,

Ei huuda suunniltaan: "Herää kuolleista!"

Vaan äkkiä tajuaa ettei ruumis elä

Ilman aurinkoa, eikä henki ilman laulua.

Entäs nyt? *

Antti Lehtinen sanoo kirjassa: ”Minusta se mitä on tulossa on aina jännempää kuin se mitä on tehty.”  Minun kaikki jännä on jo tehty.

Että todellakin: entäs nyt? (Vaatisi ehkä huutomerkin.)

*san. Anna Ahmatova (suom. Pentti Saaritsa) Vapaaherran elämää-albumilta

Sisäisten voimavarojen löytämistä (etsimistä)

Ymmärrän, että osa ihmisistä kaipaa kaikenlaisia tsemppilauseita ja voimaantumisia meditoiden ja suun kautta hengitellen, kumbayaa laulellen. Myös usko on monelle pelastus ja ajattelenkin että tämän ajan henkiset ja fyysiset harrastukset ja valmennukset ovat tavallaan uskonnon päivittämistä tähän päivään. Ja on tietenkin hienoa, jos voi nähdä maailmansa, elämänsä ja voimavaransa kauniisti ja armollisesti ja uskoa omiin mahdollisuuksiinsa, melkeinpä miten pitkälle vain.

Tiukoissa paikoissa silti kannattaa turvautua myös lääketieteen, terapeutin tai lakimiehen apuun. Joskus mahdollisuudet ja vaihtoehdot ovat pelkästään huonoja, eikä mikään hyminä, laulu tai voimataulu auta. Tulee ero, perheet hajoaa, puoliso sairastuu syöpään, jää työttömäksi/asunnottomaksi, kurkkua kuristaa masennus, lapset oireilee, maailmaa riivaa vihapuheet, riitaa revitään mistä irti saadaan, on yksinäisyyttä, sataa ja on kylmä. Eikä kukaan yhdy lauluun. Laulavat muualla, joogapiireissään ja lentokoneessa matkalla maailman toiselle laidalle.

Olen huono ihminen. En pehmeä, hyväntuulinen, pitkäpinnainen tai lempeä. Kadehdin ihmisten matkoja lämpöön ja nyyjorkkiin onnellisten perheiden ja ystävien kanssa, laskettelureissuja upeissa maisemissa, hienoja kuvia itse rakennetuista (ihan hetkessä!) taloista ja mökeistä, jotka on kauniisti tai kalliisti laitettu (huonoa makua en kadehdi). Tunnen, että muiden ihmisten elämä on parempaa, täydempää ja onnellisempaa kuin omani. Siksi ajattelenkin, että on aika sulkea feisbuukki ja insta (ikuisesti tai ainakin viikoksi, pariksi...) jospa niin pääsen sieluni kanssa vähän lähemmäs tasapainoa.

Tiedän että on myös todella yksinäisiä ihmisiä - niitä kenellä ei ole ketään. He eivät kaipaa kutsuja vapuksi tai yhteisille ulkomaanmatkoille, vaan arkeen edes jonkun edes joskus. Heitä ei ehkä ole pyydetty semisti pakon edessä edes kahden lapsen kummeiksi, vaikka he olisivatkin tuhat kertaa parempia kummeja kuin moni muu (olen ihan paska). Heillä ei ole ihania lapsia tai työpaikkaa jossa ei sada ja kaikki työkaverit on sitten kuitenkin ihan mukavia.

On niin monenlaista pahaa oloa. Ja valitettavan usein tuntuu siltä, että mitä paremmin ihmisillä menee, sitä vähemmän ympärilleen näkee. Itsekeskeisyys on enemmän perseestä kuin mikään. Noin, taas kiroilin, mutta oikein hyvästä syystä. Enkä siis tarkoita, ettei pieniäkin harmituksia saisi harmitella (liian punainen tukka, piti tulla oranssimpi), mutta olisi tärkeää nähdä ja olla kiitollinen siitä, kuinka etuoikeutetussa asemassa ja tilanteessa monella tapaa on. Jotenkin tukea ihmisiä myös oman hyvän fiiliksen ja laulupiirin ulkopuolella. (Vaikka tuntuuhan se vastenmieliseltä ja vaivaannuttavalta, helpompi laittaa kymppi uniseffille. Ja mikä mä olen missään ketään neuvomaan, hah!)
Kauniit kuvat ja voimalauseet voivat kuitenkin joskus tuntua silkalta vittuilulta, vaikka sitä ei niin tietenkään olisi tarkoitettu. Nehän ovat vain sitä omaa hyvää oloa tai ainakin toivetta hyvästä olosta ja tietty oikein oikeutetusti.

Lähden sunnuntaina maalle ja suljen somen. Avaan sen sitten paremmalla ajalla ja mielellä. Avaan sitten, kun ymmärrän ja voin olla onnellinen taas kaikkien puolesta. Yhtyä lauluun.

Helpompi sulkea silmänsä
Ei tarvii rikottua nähdä
Uskotaan että paranee
Maailma hiljalleen

Meillä on vain aikaa
Ja sekin tänään tuhlataan
Lauletaan Kumbayaa
Niin tämä maailma muutetaan

Silmät kiinni, hengitämme elämää
Jokainenhan selvitä vain yrittää

(Ida Bois)

Nainen menneisyydestäni

Kaikki alkoi jo viime vuosituhannella, olen niin vanha, että olen elänyt jo silloin. Ensin olin levoton opiskelija ja sitten juhlissa aamuun asti viihtyvä sinkku ja lopulta suloisen vauvan äiti ja niinä kaikkina aikoina olin myös masentunut. Masennus oli aaltoilevaa, välillä oli parempia aikoja, mutta jonkun pätevähkön lääkärin mukaan (joka ei tällä kertaa ollut Esa Laiho) olin kroonisesti masentunut. Ollut ehkä jo lapsesta saakka. 
Siinä mekkaloinnissa ja ilakoinnissa mitä olin, masennustani oli vaikea lähteisten ystävienkään ymmärtää. Olin eri tavalla masentunut, kuin muut. Muut sulkeutuivat kotiin, eivät tavanneet ihmisiä, eivätkä halunneet puhua. Minä olin pahimmassa kuilussa juuri ollessani yksin, joten välttelin sitä. Porukassa olin oikein hilpeä. 
Vielä silloin kun ensimmäinen lapseni oli vuoden tai kahden vanha, masennus taas paheni. Tapasin kaikenlaisia lääkäreitä ja lopulta pääsin terapeutille, jota tuttavani suositteli. Ja tämä terapeutti oli minulle Se Oikea. Kaarina! Muumimamman oloinen, mutta hyvinkin tiukka, ehkä tylykin joskus. Haastoi minut ajattelemaan asioita, pysähtymään ja katsomaan omaa käytöstäni ja toimintatapojani vähän eri kulmista. Olin ollut viimeiset vuodet monissa lyhyissä ihmissuhteissa. Oli ollut nuoria, vanhoja, varattuja, ihania, ällöttäviä, imeliä, sekavia ja sitten muutama menneisyyden pakkomielle. ("Rakasta mua, rakasta mua, rakasta mua, rakasta mua.") Nyt seurustelin nuoruuden rakkauden kanssa vihdoin, mutta Kaarina ei ollut siitä yhtään innostunut. Oli paljon kaikenlaista puhetta. Terapiaistunnot olivat vahvistavia ja tunsin että olin vihdoin turvassa. Kunnes päätin muuttaa Turkuun! Kaarina suuttui siitä, oli todella pettynyt minuun. Lähdin miehen mukaan, kenen kanssa oli jo lähtökuopissa toimimaton suhde. Lähdin, itsekin vähän järkyttyneenä. Sain Turussa terapeutin, kuka näytti äidiltäni ja kuka ITKI kun minä itkin! Ikävöin Kaarinaa pitkään ja ikävä tuli mieleen toistuvasti vielä vuosikausia jälkeenkin. Muutaman kerran etsin hänen yhteystietonsa ja mietin soittamista. Ottaisiko Kaarina minut takaisin? Voisimmeko palata yhteen? 

Ja tänään Kaarina oli pilateksessa kanssani. Vuosien jälkeen Kaarina! Ja se tuntui kurjalta. Me ei oltu enää me. Kaarinan katseesta näki, että jotain hän muisti, mutta mitään ei sanonut.
Ja niin paljon Kaarina oli ollut oikeassa. Turku oli virhe, palasin muutaman vuoden päästä pienen tyttäreni kanssa kotiin, sydän särkyneenä. Kunpa olisin jäänyt Kaarinan luo, kunpa olisin uskonut. Joku kerrankin oli nähnyt mistä minussa oli kyse, ollut järjen ääni! 

En enää ikävöi Kaarinaa. Masennuskin on muuttanut muotoaan ja olen vain yliherkkä itkijänainen joka pelkää koko ajan, että hänen lapsensa kuolevat. Aika helppoa siis jo. Niinpä käyn Kaarinan kanssa ainoastaan pilateksessa. Siellä on omat haasteensa. Miten voi olla niin helvetin vaikeaa hengittää suun kautta?

Se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää, eikä kukaan muu sitä nää

"Kevään ja kesän vuoksi pysyn hengissä," totesin duunin kahvipöydässä ja joku sanoi oh-hoh. Mutta se on totta, vaikka kyllä lapset auttavat kivasti tässä myös. Kuitenkin nimenomaan tämä valo ja tänä keväänä myös lämpö, auttaa jaksamaan. Kamalat kesäallergiat ja aamuöiset liian aikaiset heräämiset -valoon- ei pysty pilaamaan tätä asiaa. Syksyn ja talven pimeys painaa ihan kasaan ja elämä on silloin vain sarja erilaisia toimintoja, ilman tunnetta ja henkeä.
Nyt on ollut kohta viikon ajan aivan erityisen lämmintä, maailma kai tässä vaan korvaa sitä, että unohti viime kesän kokonaan välistä. Unohtaminen on toki inhimillistä, mutta joku raja siinäkin.
Itsekin olen kärsinyt muistiongelmista viitisen vuotta (pidemmälle en muista, ehkä jo kauemmin). Tuntuu että tilanne vain pahenee jatkuvasti. Kerron pari esimerkkiä: katsoin työkoneelta lomapäiviäni, mitä olen pitänyt ja mitä on myönnetty. Siinä näkyi myös vanhempia lomia. Sen mukaan minulle oli vuosina 2010-2014 myönnetty montakin lomaa. Luulin että aloitin tuolla vasta muutama kuukausi sitten, mutta ehkä muistan sen väärin. Jos olenkin ollut jo aiemmin. Vaan enkö synnytellyt lapsia juuri 2010 ja 2012? Vai koska ne syntyivät? Varsinaisesti sitä, että systeemi olisi väärässä, en epäillyt hetkeäkään. (Ja yhä asia mietityttää.)
Äsken kävin kaupassa ja huomasin että meidän auto on poissa ruudusta ja pelästyin että minne olen sen jättänyt! Minä ajoin viimeksi! Sitten muistin että mies lähti aamulla sillä työmatkalle.
Laitoin töihin päälle kesäpaidan, jonka viime kesänä ostin. Ja siinähän on rusetti. Viime kesänä ei ollut.

Asetin itselleni tavoitteita ennen kuin täytin neljäkymmentä ja saavutin ne lähes kaikki. Mutta kuinkas sitten kävikään. Liikkuminen jäi pois, kilot tulivat takaisin, aktiivinen puuhastelu väheni, työpaikkakin vaihtui (se tosin on hyvä asia). Ja nyt kaipaan uusia haasteita, uutta ryhtiä ja jotain positiivista muutosta vaihteeksi elämääni, mutta siihen tarvitsisin voimia. Niitä ei ole. Arki ja parisuhde imi kaiken. Ja siinähän sitten olet. Ikuisesti ihan yksin ihan kaiken keskellä. Ei kunnollista turvaverkostoa, eikä auttavia käsiä. Muistan kuinka Neil Hardwick kuvasi masentumista siten, että se on kuin ajaisit suurta, loputonta, moottoritietä ja kaikilla muilla olisi joulu. Minä kuvailisin tätä aikaa niin, että on kuin juoksisin päättymätöntä tietä jalkoja särkien ja kaikilla muilla on perheloma, mummi hoitamassa lapsia ja onnellinen, hyväksyvä, toisiaan tukeva ja kunnioittava parisuhde. (Parisuhteessa ne jakaisi muuten kaiken: huolet, ilot, kotityöt, laskut, rahat ja kaiken, mutta ei pystyis, kun ei niillä olis huolia.)

Yritän kuitenkin. Viritän jonkun tavoitteen ihan pian. Se juoksukoulu, keventyminen ja hyvä fleda. (Ja kirjojen lukeminen, eikä pelkästään lainaaminen ja palauttaminen.)
Ja kun on kesäkesäkesäkin!

Yksin ehkä, mutta taivas on kirkkaan sininen, aurinko paistaa ja yhä vaan jaksan uskoa siihen, että jonain päivänä vielä.


Ja jonain päivänä se elefantti siivet saa selkäänsä Lentää kauas pois omiensa luo

Reeni päällä

Kaikki alkaa taas alusta. Masentavaa tavallaan, mutta toisaalta kyllä mä tän kolme vuotta vedinkin. Levikset repee, mutta mahalaukku senkun venyy.
Niinpä olen kytännyt syömisiäni ja joogannut iltaisin telkkarin edessä jo melkein viikon ajan. Tähän saakka olen pärjännyt aika hyvin ja vielä on melko luottavainen olo. Tänään alkoi "Venyttely ja kehonhuolto" jumppa, henkilöstöliikuntaa lounastunnin aikana, ihan työpaikan lähellä. Olin ainoa osallistuja, mutta tunti pidettiin silti. Alkuun käytiin läpi ongelmakohdat (niska-, hartia- ja pääkivut, nollakunto ja ongelmavartalo) ja sitten me kahteen pekkaan junputettiin menemään. Vähän ehdittiin jutellakin (entiset ja nykyiset työpaikat, harrastukset, baletin rakastaminen, ikä, edelliset kuntokuurit, tensio-pääkivut, työpaikkaruokala, työtuoli (oltava satulatuoli!), graafisen suunnittelun juttuja, hänen muut jumpat ("fysiobaletti kuulostaa kivalta"), hänen graafikko-ystävänsä työnhaku, Kalasataman hyvinvointikeskus sekä muutama muu juttu) ja jumpata & venytellä ehdittiin myös hulluna ja herraisä kuinka pakarat oli tulessa! Lopuksi peeteeni sanoi, että minulla on kaunis tapa tehdä liikkeitä "varmasti sen baletin harrastamisen johdosta" ja että mikäli muita ei ilmoittaudu, niin räätälöidään minulle sopivat harjoitukset  joka kerralle (yhteensä viisi kertaa).
Tunnin jälkeen menin pukukoppiin vaihtamaan vaatteita. Peetee hetken päästä kurkistaa pukuhuoneeseen: "Haluatko että pidetäänkin fysiobalettia ensi kerralla?"..."Olisihan se kiva ainakin kokeilla."
Voi siis olla, että käynkin yksityisillä balettitunneilla! Viisi kertaa, yhteensä 12 euroa.

Sen jälkeen söin tuplasuklaavanukkaan.
Ja nostin työpöydän seisontaan ylös - eläköön superhyvät elämäntavat!!

Varasin myös sokrutestit labraan. Tein viikonloppuna netissä testin: kolmesta kaltaisestani yksi saa diabeteksen. Olenko se minä? (Ja sääli myös muita kaltaisiani. Ja että kaltaisiani ylipäätään on!)

Muut asiat. Hiuxet: värjäys meni ihan perseelleen. Nyt on kymmenen eri väriä päässä, joista mikään ei ole mieluisa. Kelatkaa: musta, vihreänmusta! Työ: uusi duuni, tykkään kovasti.

(Tätä kirjoittessa kuitenkin tooodella huono olo, koska vedin pastaöverit. Ei jagee mitään. Ehkä tästäkin jotain opittiin.)

Irtisanoin itseni!

Aamun räntäsade lupasi päivästä juuri sitä, mitä siitä tulikin. Miksen ymmärtänyt jäädä kotiin.

Aamulla kirjoitin (ja lähetin) irtisanomisilmoituksen. Sydän väpättäen. Näissä elämän Tiukoissa Tilanteissa olen reppana ja itkupilli.  Semmoinen värisevä sielu.
Halusin kertoa irtisanomiseen myös  jonkun syyn ja rehellisesti ilmoitin (sähköpostissa) että en oikein integroitunut porukkaan ja kun tulin valituksi paikkaan, minne jo aiemminkin olin hakenut, päätin vaihtaa.
Pomo pyysi muutamaksi minuutiksi juttelemaan. Oli ystävällinen (voi itku!) ja ymmärtäväinen, mutta halusi (luonnollisesti) tietää, mitä tarkoitin sillä, etten integroitunut. Yritin selittää. Ääneni vapisi, enkä todellakaan osannut sanoa yhtään järkevää lausetta. Voi helvetti! Helvetin idiootti! Kokonaisin lause oli se, että en oikein pääse juttuun, mulla on vaan varmaan aika tyhmät jutut ja teillä arkkitehdeillä sitten paremmat...
Palasin paikalleni nyyhkyttämään ja  vapisemaan.
Ja entäs sitten lähin esimies - ihana tyyppi, mutta  hajamielinen ja kaipaisi apua (organisointiin ja delegointiin), sillä hänellä on aivan liikaa töitä ja nyt hän näytti todella lannistuneelta ja väsyneeltä. Itkin vähän sitäkin.

Pahin oli kuitenkin vielä edessä.
Wilma-viesti. Ekaluokkalaisemme oli mekastanut käsityö-tunnilla ja sai ensimmäisen pahapaha-merkinnän Wilmaan. Koko luokka oli kuulemma ahdistunut lapsen metelöinnistä, eikä lapsi ollut lopettanut törkeitä laulujaan pyydettäessäkään.
Opettajan merkintä oli erityisen tyly ja sitä vasta itkinkin.
Nytkö tästäkö alamäki? Leimattu  rauhaton hyväksyntää hakeva pelleilijä? Pieni, seitsenvuotias, poika.

Taas olen hukassa.
Lisää syliä lapselle (ainoa mitä osaan). Lisää syliä minulle. Lisää syliä kaikille.
Läpi repaleisen lokakuun.

Ja räntäsade jatkuu.