Entäs nyt?

Minulla alkoi kymmenen vuotta sitten ikäkriisi, kun isosiskoni täytti neljäkymmentä. Olen aina hoitanut meillä nämä kriisit (en kestä talvea, hänelle kaikki vuodenajat on yhtä ok, en kestä ikääntymistä, hänelle kaikki iät ovat hyviä ikiä, enkä kestä tylsiä hiusmalleja, hänellä on aina pitkät, tylsät, hiukset). Sisko hoitaa sitten muita pikkuasioita, vanhempien syntymäpäivämuistamisia ja omia väitöskirjojaan. 

Ikäkriisi on jatkunut siis kymmenen vuotta ja siihen on mahtunut kaikki sen sävyt. En ole mitään. Alisuoritan. En pysty edes emännöimään juhlia. Tissit roikkuu. Vanhemmat vanhenevat ja ovat hankalia. Inhoan ihmisiä. Krapulat on järkyttäviä. Asun vuokralla. Minulla on pieni palkka (vieläkin!) ja joudun joskus pyytämään apua äidiltäni. Kaipaan nuoruutta. Kaipaan nuoruuden poikaystävää. Kaipaan nuoruuden hurjia irtosuhteita. Bileitä. Päihtymystä. Vapautta. Huolettomuutta taloudesta. Kuolemattomuutta. Jäljellä on vain angsti ja jatkuvasti vaihtuvat hiusmallit, joilla kuvittelen hämääväni muita. En kestä tsemppi-lauseita enkä positiivista lässytystä omista voimavaroista ja armollisuudesta itselle. Olen kohta viisikymmentä, olen ryppyinen, kiukkuinen ja kuolemaisillani.

Luin kirjan Ultra Bra - Sokeana hetkenä. Odotin nostalgiaa ja muistojen tempaamista mukaansa, mutta petyin. Kirja oli toki hauska kertomus yhtyeestä, siinä sai puheenvuoron kaikki soittajat, laulajat ja taustajoukot ja se oli mielenkiintoinen tarina bändin syntymästä, sisäisistä konflikteista, dynamiikasta, Annin teiniraskaudesta, Kerkon taustasta, siitä kenellä on sananvaltaa yhtyeessä ja ylipäätään fiiliksistä Ultra Bran vuosina. Mutta en kuitenkaan päässyt marinoitumaan kyynelilläni. Kaipaan suuria tunteita! 

Vuonna 2000 osallistuin Ultra Bra-päivän tekemiseen Jyrki-ohjelmassa. Musiikki oli hyvää, tunnelma hauska ja mainoskatkoilla skabattiin Antti Lehtisen kanssa Speden speleistä tutulla värivalo-painelu-pelillä. Sitten Antti juoksi rumpuihin aina viime hetkellä ennen vetoa. Kirjan innoittamana ryhdyin googlaamaan ja löysin Jyrkin Ankkarock raportin. Ihania videopätkiä kesältä 2001. Ultra Bra soitti Ankkarockissa silloin viimeisen festarikeikkansa. Sen jälkeen oli vielä viisi Tavastian keikkaa myöhemmin syksyllä. Olin tietenkin Ankkarockissa. Join Antti Lehtisen kanssa bäkkärillä kaljaa ja Antilla oli paksu tekoturkis päällään. Vai oliko se Kwanin Tatu, kenellä turkki oli? En muista mistä puhuimme, mutta muistan tunnelman. Ultra Bran jäsenet olivat helpottuneita ja onnellisia. Juomaa oli paljon, kinastelin Tehosekoittimen Teron kanssa, Ville Valo oli seksikäs (vielä tuolloin) ja Jonna ja Erin ihania. Minulla oli jalka kipsissä juhannussekoilujeni vuoksi ja olisin voinut ottaa kipsin edellisenä päivänä pois, mutta jätin sen suojelemaan heikkoa jalkaani festareiden ajaksi. Ankkarockin jälkeisenä aamuna heräsin kotoani hikinen ja haiseva kipsi viereisellä tyynyllä, olin ilmeisesti irrottanut sen yöllä. Se oli minun viimeinen UB keikka. Se oli viimeinen bäkkäri elämässäni. Se oli viimeinen vuosi nuoruutta. Sen jälkeen lähdin Australiaan kuukausiksi (ja Tavastian loppuunmyydyt jäähyväiskeikat jäivät väliin) ja kun palasin kotiin, olin raskaana. 

Esikoisen vielä ollessa mahassani, lauloin mahalle Savanni nukahtaa kappaletta odotellessani, että lapsi syntyisi leijonan horoskooppimerkin alle. En välittänyt niinkään horoskoopeista, mutta laulu oli ihana. Lapsi syntyi ravuksi, eikä ollutkaan väsynyt leijona apinanleipäpuun katveessa. Ei minulla silloin tietenkään ollut vielä ikäkriisiä. Olin onnellinen, sain lapsia enemmänkin, menin naimisiin pojan kanssa, joka oli minulle aina ollut UBn biisistä Poika vuoden takaa ja kuuntelin Ultra Brata enää harvoin. 

Kävimme vielä Ruisrockissa ja Hartwall Areenalla 2017 kun UB teki paluukeikkoja. Mikään ei kuitenkaan ollut niin kuin ennen. Musiikki oli ihanaa, mutta itse olin eri. (Ja Terhi vaikutti teennäisemmältä kuin koskaan ennen.) Poika vuoden takaa itketti jo.

Ennen kaikki oli suoraviivaista ja mistään ei tarvinnut huolehtia, itsestäkään. Oli nuori ja kuolematon. Voi miten kaipaan niitä bäkkäreitä ja bileitä, joiden jälkeen puhelin oli aina kadonnut (lyhyessä ajassa meni kuusi puhelinta) ja Big Mac maistui taivaalliselle mansikkapirtelön kanssa. Nykyään käyn harvoin juhlissa ja silloinkin seuraavan päivän makaan itkemässä vessan lattialla. Tiedän jo, etten ole kuolematon. Pitää myös pysyä hengissä, kun on lapsia ja huolehtia siitä, että lapset pysyisivät hengissä myös. Hirveä homma. 

Erosin miehestä, pojasta vuoden takaa.

Kun kuolen, ei hän vaivu murheeseen,

Ei huuda suunniltaan: "Herää kuolleista!"

Vaan äkkiä tajuaa ettei ruumis elä

Ilman aurinkoa, eikä henki ilman laulua.

Entäs nyt? *

Antti Lehtinen sanoo kirjassa: ”Minusta se mitä on tulossa on aina jännempää kuin se mitä on tehty.”  Minun kaikki jännä on jo tehty.

Että todellakin: entäs nyt? (Vaatisi ehkä huutomerkin.)

*san. Anna Ahmatova (suom. Pentti Saaritsa) Vapaaherran elämää-albumilta