Sisäisten voimavarojen löytämistä (etsimistä)

Ymmärrän, että osa ihmisistä kaipaa kaikenlaisia tsemppilauseita ja voimaantumisia meditoiden ja suun kautta hengitellen, kumbayaa laulellen. Myös usko on monelle pelastus ja ajattelenkin että tämän ajan henkiset ja fyysiset harrastukset ja valmennukset ovat tavallaan uskonnon päivittämistä tähän päivään. Ja on tietenkin hienoa, jos voi nähdä maailmansa, elämänsä ja voimavaransa kauniisti ja armollisesti ja uskoa omiin mahdollisuuksiinsa, melkeinpä miten pitkälle vain.

Tiukoissa paikoissa silti kannattaa turvautua myös lääketieteen, terapeutin tai lakimiehen apuun. Joskus mahdollisuudet ja vaihtoehdot ovat pelkästään huonoja, eikä mikään hyminä, laulu tai voimataulu auta. Tulee ero, perheet hajoaa, puoliso sairastuu syöpään, jää työttömäksi/asunnottomaksi, kurkkua kuristaa masennus, lapset oireilee, maailmaa riivaa vihapuheet, riitaa revitään mistä irti saadaan, on yksinäisyyttä, sataa ja on kylmä. Eikä kukaan yhdy lauluun. Laulavat muualla, joogapiireissään ja lentokoneessa matkalla maailman toiselle laidalle.

Olen huono ihminen. En pehmeä, hyväntuulinen, pitkäpinnainen tai lempeä. Kadehdin ihmisten matkoja lämpöön ja nyyjorkkiin onnellisten perheiden ja ystävien kanssa, laskettelureissuja upeissa maisemissa, hienoja kuvia itse rakennetuista (ihan hetkessä!) taloista ja mökeistä, jotka on kauniisti tai kalliisti laitettu (huonoa makua en kadehdi). Tunnen, että muiden ihmisten elämä on parempaa, täydempää ja onnellisempaa kuin omani. Siksi ajattelenkin, että on aika sulkea feisbuukki ja insta (ikuisesti tai ainakin viikoksi, pariksi...) jospa niin pääsen sieluni kanssa vähän lähemmäs tasapainoa.

Tiedän että on myös todella yksinäisiä ihmisiä - niitä kenellä ei ole ketään. He eivät kaipaa kutsuja vapuksi tai yhteisille ulkomaanmatkoille, vaan arkeen edes jonkun edes joskus. Heitä ei ehkä ole pyydetty semisti pakon edessä edes kahden lapsen kummeiksi, vaikka he olisivatkin tuhat kertaa parempia kummeja kuin moni muu (olen ihan paska). Heillä ei ole ihania lapsia tai työpaikkaa jossa ei sada ja kaikki työkaverit on sitten kuitenkin ihan mukavia.

On niin monenlaista pahaa oloa. Ja valitettavan usein tuntuu siltä, että mitä paremmin ihmisillä menee, sitä vähemmän ympärilleen näkee. Itsekeskeisyys on enemmän perseestä kuin mikään. Noin, taas kiroilin, mutta oikein hyvästä syystä. Enkä siis tarkoita, ettei pieniäkin harmituksia saisi harmitella (liian punainen tukka, piti tulla oranssimpi), mutta olisi tärkeää nähdä ja olla kiitollinen siitä, kuinka etuoikeutetussa asemassa ja tilanteessa monella tapaa on. Jotenkin tukea ihmisiä myös oman hyvän fiiliksen ja laulupiirin ulkopuolella. (Vaikka tuntuuhan se vastenmieliseltä ja vaivaannuttavalta, helpompi laittaa kymppi uniseffille. Ja mikä mä olen missään ketään neuvomaan, hah!)
Kauniit kuvat ja voimalauseet voivat kuitenkin joskus tuntua silkalta vittuilulta, vaikka sitä ei niin tietenkään olisi tarkoitettu. Nehän ovat vain sitä omaa hyvää oloa tai ainakin toivetta hyvästä olosta ja tietty oikein oikeutetusti.

Lähden sunnuntaina maalle ja suljen somen. Avaan sen sitten paremmalla ajalla ja mielellä. Avaan sitten, kun ymmärrän ja voin olla onnellinen taas kaikkien puolesta. Yhtyä lauluun.

Helpompi sulkea silmänsä
Ei tarvii rikottua nähdä
Uskotaan että paranee
Maailma hiljalleen

Meillä on vain aikaa
Ja sekin tänään tuhlataan
Lauletaan Kumbayaa
Niin tämä maailma muutetaan

Silmät kiinni, hengitämme elämää
Jokainenhan selvitä vain yrittää

(Ida Bois)