Nainen menneisyydestäni

Kaikki alkoi jo viime vuosituhannella, olen niin vanha, että olen elänyt jo silloin. Ensin olin levoton opiskelija ja sitten juhlissa aamuun asti viihtyvä sinkku ja lopulta suloisen vauvan äiti ja niinä kaikkina aikoina olin myös masentunut. Masennus oli aaltoilevaa, välillä oli parempia aikoja, mutta jonkun pätevähkön lääkärin mukaan (joka ei tällä kertaa ollut Esa Laiho) olin kroonisesti masentunut. Ollut ehkä jo lapsesta saakka. 
Siinä mekkaloinnissa ja ilakoinnissa mitä olin, masennustani oli vaikea lähteisten ystävienkään ymmärtää. Olin eri tavalla masentunut, kuin muut. Muut sulkeutuivat kotiin, eivät tavanneet ihmisiä, eivätkä halunneet puhua. Minä olin pahimmassa kuilussa juuri ollessani yksin, joten välttelin sitä. Porukassa olin oikein hilpeä. 
Vielä silloin kun ensimmäinen lapseni oli vuoden tai kahden vanha, masennus taas paheni. Tapasin kaikenlaisia lääkäreitä ja lopulta pääsin terapeutille, jota tuttavani suositteli. Ja tämä terapeutti oli minulle Se Oikea. Kaarina! Muumimamman oloinen, mutta hyvinkin tiukka, ehkä tylykin joskus. Haastoi minut ajattelemaan asioita, pysähtymään ja katsomaan omaa käytöstäni ja toimintatapojani vähän eri kulmista. Olin ollut viimeiset vuodet monissa lyhyissä ihmissuhteissa. Oli ollut nuoria, vanhoja, varattuja, ihania, ällöttäviä, imeliä, sekavia ja sitten muutama menneisyyden pakkomielle. ("Rakasta mua, rakasta mua, rakasta mua, rakasta mua.") Nyt seurustelin nuoruuden rakkauden kanssa vihdoin, mutta Kaarina ei ollut siitä yhtään innostunut. Oli paljon kaikenlaista puhetta. Terapiaistunnot olivat vahvistavia ja tunsin että olin vihdoin turvassa. Kunnes päätin muuttaa Turkuun! Kaarina suuttui siitä, oli todella pettynyt minuun. Lähdin miehen mukaan, kenen kanssa oli jo lähtökuopissa toimimaton suhde. Lähdin, itsekin vähän järkyttyneenä. Sain Turussa terapeutin, kuka näytti äidiltäni ja kuka ITKI kun minä itkin! Ikävöin Kaarinaa pitkään ja ikävä tuli mieleen toistuvasti vielä vuosikausia jälkeenkin. Muutaman kerran etsin hänen yhteystietonsa ja mietin soittamista. Ottaisiko Kaarina minut takaisin? Voisimmeko palata yhteen? 

Ja tänään Kaarina oli pilateksessa kanssani. Vuosien jälkeen Kaarina! Ja se tuntui kurjalta. Me ei oltu enää me. Kaarinan katseesta näki, että jotain hän muisti, mutta mitään ei sanonut.
Ja niin paljon Kaarina oli ollut oikeassa. Turku oli virhe, palasin muutaman vuoden päästä pienen tyttäreni kanssa kotiin, sydän särkyneenä. Kunpa olisin jäänyt Kaarinan luo, kunpa olisin uskonut. Joku kerrankin oli nähnyt mistä minussa oli kyse, ollut järjen ääni! 

En enää ikävöi Kaarinaa. Masennuskin on muuttanut muotoaan ja olen vain yliherkkä itkijänainen joka pelkää koko ajan, että hänen lapsensa kuolevat. Aika helppoa siis jo. Niinpä käyn Kaarinan kanssa ainoastaan pilateksessa. Siellä on omat haasteensa. Miten voi olla niin helvetin vaikeaa hengittää suun kautta?

Se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää, eikä kukaan muu sitä nää

"Kevään ja kesän vuoksi pysyn hengissä," totesin duunin kahvipöydässä ja joku sanoi oh-hoh. Mutta se on totta, vaikka kyllä lapset auttavat kivasti tässä myös. Kuitenkin nimenomaan tämä valo ja tänä keväänä myös lämpö, auttaa jaksamaan. Kamalat kesäallergiat ja aamuöiset liian aikaiset heräämiset -valoon- ei pysty pilaamaan tätä asiaa. Syksyn ja talven pimeys painaa ihan kasaan ja elämä on silloin vain sarja erilaisia toimintoja, ilman tunnetta ja henkeä.
Nyt on ollut kohta viikon ajan aivan erityisen lämmintä, maailma kai tässä vaan korvaa sitä, että unohti viime kesän kokonaan välistä. Unohtaminen on toki inhimillistä, mutta joku raja siinäkin.
Itsekin olen kärsinyt muistiongelmista viitisen vuotta (pidemmälle en muista, ehkä jo kauemmin). Tuntuu että tilanne vain pahenee jatkuvasti. Kerron pari esimerkkiä: katsoin työkoneelta lomapäiviäni, mitä olen pitänyt ja mitä on myönnetty. Siinä näkyi myös vanhempia lomia. Sen mukaan minulle oli vuosina 2010-2014 myönnetty montakin lomaa. Luulin että aloitin tuolla vasta muutama kuukausi sitten, mutta ehkä muistan sen väärin. Jos olenkin ollut jo aiemmin. Vaan enkö synnytellyt lapsia juuri 2010 ja 2012? Vai koska ne syntyivät? Varsinaisesti sitä, että systeemi olisi väärässä, en epäillyt hetkeäkään. (Ja yhä asia mietityttää.)
Äsken kävin kaupassa ja huomasin että meidän auto on poissa ruudusta ja pelästyin että minne olen sen jättänyt! Minä ajoin viimeksi! Sitten muistin että mies lähti aamulla sillä työmatkalle.
Laitoin töihin päälle kesäpaidan, jonka viime kesänä ostin. Ja siinähän on rusetti. Viime kesänä ei ollut.

Asetin itselleni tavoitteita ennen kuin täytin neljäkymmentä ja saavutin ne lähes kaikki. Mutta kuinkas sitten kävikään. Liikkuminen jäi pois, kilot tulivat takaisin, aktiivinen puuhastelu väheni, työpaikkakin vaihtui (se tosin on hyvä asia). Ja nyt kaipaan uusia haasteita, uutta ryhtiä ja jotain positiivista muutosta vaihteeksi elämääni, mutta siihen tarvitsisin voimia. Niitä ei ole. Arki ja parisuhde imi kaiken. Ja siinähän sitten olet. Ikuisesti ihan yksin ihan kaiken keskellä. Ei kunnollista turvaverkostoa, eikä auttavia käsiä. Muistan kuinka Neil Hardwick kuvasi masentumista siten, että se on kuin ajaisit suurta, loputonta, moottoritietä ja kaikilla muilla olisi joulu. Minä kuvailisin tätä aikaa niin, että on kuin juoksisin päättymätöntä tietä jalkoja särkien ja kaikilla muilla on perheloma, mummi hoitamassa lapsia ja onnellinen, hyväksyvä, toisiaan tukeva ja kunnioittava parisuhde. (Parisuhteessa ne jakaisi muuten kaiken: huolet, ilot, kotityöt, laskut, rahat ja kaiken, mutta ei pystyis, kun ei niillä olis huolia.)

Yritän kuitenkin. Viritän jonkun tavoitteen ihan pian. Se juoksukoulu, keventyminen ja hyvä fleda. (Ja kirjojen lukeminen, eikä pelkästään lainaaminen ja palauttaminen.)
Ja kun on kesäkesäkesäkin!

Yksin ehkä, mutta taivas on kirkkaan sininen, aurinko paistaa ja yhä vaan jaksan uskoa siihen, että jonain päivänä vielä.


Ja jonain päivänä se elefantti siivet saa selkäänsä Lentää kauas pois omiensa luo

Reeni päällä

Kaikki alkaa taas alusta. Masentavaa tavallaan, mutta toisaalta kyllä mä tän kolme vuotta vedinkin. Levikset repee, mutta mahalaukku senkun venyy.
Niinpä olen kytännyt syömisiäni ja joogannut iltaisin telkkarin edessä jo melkein viikon ajan. Tähän saakka olen pärjännyt aika hyvin ja vielä on melko luottavainen olo. Tänään alkoi "Venyttely ja kehonhuolto" jumppa, henkilöstöliikuntaa lounastunnin aikana, ihan työpaikan lähellä. Olin ainoa osallistuja, mutta tunti pidettiin silti. Alkuun käytiin läpi ongelmakohdat (niska-, hartia- ja pääkivut, nollakunto ja ongelmavartalo) ja sitten me kahteen pekkaan junputettiin menemään. Vähän ehdittiin jutellakin (entiset ja nykyiset työpaikat, harrastukset, baletin rakastaminen, ikä, edelliset kuntokuurit, tensio-pääkivut, työpaikkaruokala, työtuoli (oltava satulatuoli!), graafisen suunnittelun juttuja, hänen muut jumpat ("fysiobaletti kuulostaa kivalta"), hänen graafikko-ystävänsä työnhaku, Kalasataman hyvinvointikeskus sekä muutama muu juttu) ja jumpata & venytellä ehdittiin myös hulluna ja herraisä kuinka pakarat oli tulessa! Lopuksi peeteeni sanoi, että minulla on kaunis tapa tehdä liikkeitä "varmasti sen baletin harrastamisen johdosta" ja että mikäli muita ei ilmoittaudu, niin räätälöidään minulle sopivat harjoitukset  joka kerralle (yhteensä viisi kertaa).
Tunnin jälkeen menin pukukoppiin vaihtamaan vaatteita. Peetee hetken päästä kurkistaa pukuhuoneeseen: "Haluatko että pidetäänkin fysiobalettia ensi kerralla?"..."Olisihan se kiva ainakin kokeilla."
Voi siis olla, että käynkin yksityisillä balettitunneilla! Viisi kertaa, yhteensä 12 euroa.

Sen jälkeen söin tuplasuklaavanukkaan.
Ja nostin työpöydän seisontaan ylös - eläköön superhyvät elämäntavat!!

Varasin myös sokrutestit labraan. Tein viikonloppuna netissä testin: kolmesta kaltaisestani yksi saa diabeteksen. Olenko se minä? (Ja sääli myös muita kaltaisiani. Ja että kaltaisiani ylipäätään on!)

Muut asiat. Hiuxet: värjäys meni ihan perseelleen. Nyt on kymmenen eri väriä päässä, joista mikään ei ole mieluisa. Kelatkaa: musta, vihreänmusta! Työ: uusi duuni, tykkään kovasti.

(Tätä kirjoittessa kuitenkin tooodella huono olo, koska vedin pastaöverit. Ei jagee mitään. Ehkä tästäkin jotain opittiin.)