Miks

Miksi on niin harvinaista, että molempien tennarien nauhat ovat samalla kireydellä? Ja miksi se vaivaa niin paljon, kun eivät ole?

Miksi punaisissa valoissa jätän auton vaihteen aina valmiiksi ykköselle, mutta silti lähtiessäni valoista vaihdan vielä vapaan kautta ykköselle?

Ovatko kaikki laatikkoviinien ostajat alkoholisteja? (Juhlien järjestäjät ovat eri juttu.)

Ketkä työpaikallani ovat minua vanhempia? Onko kukaan? Kuka elää parisuhteessa? Onko lapsia? Entä kenen avioliitto on päättynyt eroon? Ketkä ovat homoja? Onko esimiehelläni huumorintajua? Voinko olla puhumatta ulkomaalaisille olematta epäkohtelias? Voiko joku kertoa heille, että olen händikäp?

Mistä saa aikuisille hauskoja sukkahousuja? Tai leggingsejä? Onko leggingsit ihan oikea sana?

Voiko aikuisbalettiryhmämme ärsyttävä huippuoppilas edes yhdellä kerralla olla sanomatta "viikon paras päivä!" vaikka pääseekin tanssimaan ja loistamaan?

Onko muillakin koko ajan ikävä jotain mitä ei edes ole? (Pave Maijasen ja minun lisäksi.)

Miten muut pystyvät olemaan puhumatta lakkaamatta ja koko aikaa? Oikeasti! Mikseivät he halua pohtia yhdessä ääneen jokaista asiaa ja ajatusta ja näkemäänsä juttua?

Mitä on ääretön plus tuhatsataneljäkymmentä?

On ollut omituisia aikoja.
Olen tosiaan aloittanut uudessa työssä (vähänkö jankkaan tätä), ja siellä ei juurikaan jutella ja minulla on vain yksi ystävä siellä (yhä joo). Ja koska en halua tukahduttaa Ainoaa ystävääni minulla (pidän hänestä ja haluan säilyttää ystävyytemme), niin puhun hänelle vain noin kolme prosenttia siitä, mikä oikeasti olisi minulle tarpeeksi.
Se on huh huh!


Ja miksi, miksi olen täällä?



Ei muuta nyt.

Syyskuu, syyskuu, minne hänet veit...

Näin on syysmasennus tosiaan sitten laskeutunut ylleni. Kaikki on vähän huonosti. On vaikka mitä vaivaa, kolotusta ja paksuutta. Rumaa vaatetta ja naamaa. En osaa töitäni, lounastunneilla olen miltei vaiti, työmatkoilla meinaan vähän väliä törmätä pyörällä auton kanssa, lapsi heittää kaveria lelulla ja itketään, itse itken isomman lapsen kasvatuskeskustelussa (ilman syytä ja yllättäen), miesopettaja katselee vaivaantuneena. Itken myös töissä, kun saan puhelun, ettei minua valittu yhteen työpaikkaan - ei auta, että kahteen valittiin. Kaikkien ja kenen tahansa seurassa olen vain yksinäinen.
Mies ei nuku, enkä sitten minäkään.
Rahat lopussa, koti sotkussa ja maailma ihan vinossa.

Odotan edes tilapäistä pelastusta viikonlopun mökkeilyltä. Meidän maalla puut notkuvat pihlajanmarjoista ja traktorit kynivät pellot sängelle. Toisaalta sekin on jotenkin surullinen näky. Ei voi mitään, mikään ei pelasta. On syksy ja minussa se tuntuu.