Kevätkevätkevät!
Mutta yksi asia vaivaa.
Kun olin lapsi ja nuori, polkupyöräily oli pikkukylässä kätevin tapa päästä kavereiden luo. Kouluun oli iso ylämäki, sitä en viitsinyt pyöräillä. Minulla oli hieno polkupyörä, johon ronguin isältäni käyrät sarvet. Pyörä muutti mukanani lähtiessäni opiskelemaan, mutta sittemmin se varastettiin, muuten kelpaisi käyttöön vieläkin. Tilalle hankin Anttilan halvimman pyörän (kun ei enää isi maksanut), pyörä vaati hitsaamista jo alle kuukauden ikäisenä. Poljin sillä kymmenisen vuotta, eikä kukaan millään ikinä varastanut sitä.
Nyt minulla on ei-hieno-eikä-trendikäs käytettynä ostettu Tunturin tätipyörä.
Vielä muutama vuosi sitten rakastin pyöräilyä, onhan se niin vaivatonta ja melko sukkelaakin! Nyt en voi rakastaa. Tieraivo, liikenneraivo ja yleinen avoin vihamielisyys on vienyt minulta pyöräilyn ilon. Ilon helposta tavasta siirtyä paikasta toiseen. Uskon että syy on myös työmatkapyöräilijöissä ja kaiken maailman teräsmies-kisailijoissa. Heillä on semmoiset erityiset paikasta toiseen siirtymiseen tarkoitetut asut (ja niitä päiväkodin neonväri-liivejä), heidän pyörissään on erityisiä polkimia ja jarruja ja joissain ei edes ole jarruja, mutta polkimet ehkä kuitenkin. He sujahtavat hirmuista vauhtia välistä kuin välistä, kelillä kuin kelillä. Ja sitten kävelijät, pyöräilijät ja autoilijat huutavat toisilleen ja näyttävät käsimerkkejä. Ja minä saan osani. Saan, vaikka teen kaikkeni, että ihmiset ymmärtäisivät että olen tuon kaiken ulkopuolella. Että olen tullut 80-luvulta tänne polkupyörällä, farkut jalassa, mikälie takki niskassa, lastenistuin takana rämisten, etukorissa lapsen kiviä ja monta kassia ja pussia... Ajellen hiljakseen sinne tänne, päämäärättömän näköisesti (vaikka onkin oikeasti aina kiire töihin tai päiväkotiin). Ja silti ne luulevat että olen siinä niiden tyhmässä leikissä mukana.
Ja miten se sitten näkyy. No ihmiset tiuskii tuolla pyöräteillä ja huutelee perään. Perjantaina ohitin kapeassa kohdassa tädin. Hidastin lähes kävelyvauhtiin ohituksen ajaksi ja silti tuo täti huusi perääni, että olisin voinut odottaa että hän on mennyt. Oli pakko ihan pysähtyä ja kysyä yli-imelällä äänellä, että kävikö rouvalle jotain (ei käynyt). Ja näitä on paljon! Seuraavana päivänä kerroin lounaalla tuosta kohtaamisesta ja työkaverirouva siihen heti toteamaan, että pyöräilijät onkin kyllä ihan kamalia. En ole. Voinko sanoa että kävelijät on ihan kamalia?
Pelkään että joku ajaa tahallaan päälleni tai tönäisee, niinkuin pyöräilevälle ystävälleni tehtiin keskellä katua. En aio osallistua kriittisille pyöräilyille, enkä muihin fillarikokoontumisiin. En hanki erikoisvarusteita, enkä aja lujaa. En ole työmatkapyöräilijä, vaan olen perusmamma joka menee kasseineen tuolla kumit liian tyhjinä ja satula vähän liian korkealla töihin kahden kilometrin matkan. Peace. Saisinko ilman paheksuntaa käyttää rumaa ruskeaa Tunturiani?
