Älkää tappako kulttuuria, en kaipaa jääaikaa!

Tilanne on jännittävä. Olen yksin kotona koko yön. Ja toisenkin.

Perhe lähti talvilomareissulle mummolaan ja risteilylle. Lähettivät ihania kuvia ja tilitystä ensimmäisestä riidasta. Eivät olleet vielä edes perillä.

Itse olin hieman pidempään töissä ja lähdin kaupungille. Ja siis kuulkaa, minä rakastan kulttuuria! Ja meitä on muitakin! Älkää perkele poliitikot viekö meiltä sitä kaikkea ihanaa! Kaikki eivät kaipaa jääaikaa. Kaikkia liikunta tai tietokonepelit eivät tee onnellisiksi. Monet ihan tosiaan rakastaa kulttuuria. 

Perheen pienin on Helsingin kaupunginorkesterin kummilapsi. Hän saa kahdesti vuodessa kutsun Musiikkitaloon. Aiemmin muusikot ja Satu Sopanen ovat pitäneet muskaria ja musiikkiteatteria, mutta tällä kertaa vuorossa on Linnanjuhlat suuressa Konserttisalissa. Ritarit, neitoset, prinsessat ja prinssit tulivat kutsutuiksi. Enkestä. Niin ihanaa, tulen vaan niin onnelliseksi näistä! Hain liput Musiikkitalolta ja rakastin ohi mennessäni myös Kiasmaa. (Tämän jälkeen ostin voiteita Ruohonjuuresta ja rakastin luonnonkosmetiikkaa. Ja menin balettitunnille ja tietenkin rakastin balettiakin.)

Ja kaiken lisäksi sain eilen kutsun ystäväni elokuvan ensi-iltaan! Se on taas itseoikeutetusti maailman paras elokuva ja olen järisyttävän ylpeä jo etukäteen. Ville! Onnenonkija! 

Sain myös uudet liput lastenteatteriin jonka mokasin (lähdin kai sitten viime tipassa, äiti siitä muutaman kerran ehti kivasti huomauttamaankin ja eksyin, minkä äitini tosiaan oli arvannutkin) ja söimme kauppakeskuksessa mummin ja lasten kanssa hampurilaiset. Mikään ei onnistu minulta, en edes teatteriin löydä, olen maailman säälittävin olento. Avauduin myös teatterille surkeasta kohtalostamme ja teatteri hellämielisenä tarjosi uudet liput. Itseruoskinta pois! 

Ostinpa lastenelokuvaankin liput koko perheelle. Ja sovin duunin jälkeen bisset ystävän kanssa. Ja huomenna juhlin pikkujouluja (coctailkoulun ja uima-allasbileiden merkeissä)!

Aktiivisuus-osio haasteesta sujuu. Ystäviä, kulttuuria ja kaikkea ihanaa! 

Tämä lässynlää ihanaa ihanaa juttu on sietämätöntä (ällöttävää). En itse lukisi tämmöistä. Mutta kuvittelen, että muiden ihana-hehkutukset ovat enemmän ylimakeita ja paljon teennäisempiä kuin omani. 

Selitin töissä mökkiremontista, jonka lattiaan löysin remppa-kirjasta hienon ratkaisun. Työkaveri totesi, että "onneksi et oo yhtään innoissas tosta." Menin ehkä taas vähän yli. Mutta täällä kotona me tavallaan täydennämme toisiamme. Keskiarvolta olemme tavallisen intoutuvia, kun toinen ei reagoi mihinkään mitenkään ja toinen riehuu.

Piti siivoilla ja lukea kirjaa tanssitunnin jälkeen. Katsoin televisiota ja lakkasin kynsiä.

Käyn nukkumaan. Katsotaan saanko unta yksin. Toivottavasti laivat pysyvät pinnalla.

Who wants to live forever

There's no time for us
There's no place for us
What is this thing that builds our dreams, yet slips away from us

Who wants to live forever
Who wants to live forever
Oh ooo oh
There's no chance for us
It's all decided for us
This world has only one sweet moment set aside for us

Who wants to live forever
Who wants to live forever
Ooh
Who dares to love forever
Oh oo woh, when love must die

But touch my tears with your lips
Touch my world with your fingertips
And we can have forever
And we can love forever
Forever is our today

Who wants to live forever
Who wants to live forever
Forever is our today
Who waits forever anyway?




Kyllä tässä on pohdittavaa. Kaikessa. Kokonaisuudessa.
Miten tämän elämän elää. Intohimotta vai suurien tunteiden ristitulessa. Vai jotakin siltä väliltä. Onko sekin mahdollista?

Helvetin huono esapaino!

Baletissa opettaja oppi vihdoin minun nimeni. Ei yhtään hyvä juttu. Hän osasi sanoa sen sitten tosi  moneen kertaan, koko nimen, väliviivalla ihan. Nyt kaikki muutkin muistavat. "...toinen jalka!" ... "korkeamalle!"... "toinen käsi!"...
Ja tällä tunnilla minä sitten opin, että minulla on maailman surkein esapaino (esikoiseni sana kymmenen vuoden takaa). En kerta kaikkiaan pysy pystyssä, rojahdan. Opin myös että en näytä höyhenenkevyeltä kun hyppään. Enkä enää veny spagaattiin.
Sitä en vielä oppinut, kumpi on vasen ja kumpi oikea. (Lapsesta asti tämä ongelma on vaikeuttanut asioita. Mutta sen olen jo oppinut, että Armi oli nainen, Danny mies. Danny! Varsinainen miehisyysnimi onkin! Herraisä!)
Edellisellä kerralla baletissa tunsin olevani hyvinkin kelvollinen. Mutta väärin luulin! Puhisin miehelle kotona, että "Teki mieli huutaa niille hoikille, kepeille, tyttösille, että MÄ OON NELKYT JA MULLA ON KOLME LASTA!" - mies kysyi: "Mitä se olisi auttanut, ajatteletko että ne luulee, että oot kakskymppinen?"

No tosissaan lohduttamaan mies kuitenkin joutui illalla vielä. Kerroin lukemastani lehtijutusta, naisesta (perheestä), jolta oli vuosi sitten kuollut mies ja 9-vuotias lapsi. Eikä itkustani meinannut tulla loppua. Sängyssä yhä nyyhkytin ja nikottelin. Että miks oon joutunut tämmöiseen leikkiin, missä kaikki kuolee? Että kuoleminen ei ole mikään 'harvinaista ja huonoa onnea'-juttu, vaan ihan kaikki kuolee. Kaikki. Asia vaivaa minua paljon. Jotenkin tuntuu että olen nyt vasta ymmärtänyt koko jutun. Vähän niinkuin synnytyslaitoksella rajujen supistusten iskiessä tajusin, että jos olen raskaana ja haluan vauvan, minun täytyy oikeastikin synnyttää se.
Ahdistaa. Ken leikkiin ryhtyy, mutta ryhdyinkö nyt varsinaisesti tähän leikkiin? Pyysinkö päästä tänne?

Mutta kas aamulla paistoi taas aurinko. Ihana valo.
Otin töihin kevyet ja säälittävät eväät ja sorruin nepalilaisen mättämiseen.

Joku outo haikeus on jäänyt leijumaan sisälleni. Tekee mieli sulkea silmät ja pysäyttää aika. Vaikka olisi kuinka elämän nälkä, niin uskallanko katsoa mitä kaikkea on tulossa? Onko tämä sen arvoista, kun mitään ei lopulta kuitenkaan jää? Ja onko kuitenkaan muuta mahdollisuutta kuin olla ja jäädä?
Esapaino on huono sielulla ja ruumiilla.
Mietimme ystäväni kanssa millaisesta puutarhasta pitäisimme. Runsaista, askeettisista, viidakkomaisista... Ystäväni sanoi että minulle sopisi sellainen japanilaistyyppinen puutarha jossa olisi joku sieluntasapaino-osa. Epäili että kuitenkin voisin aina nopeasti kävellä sen ohi.

Maijan laulu kuvaa tunnelmiani.
Ehkä ikäkriisiä juuri. Sitä kaikkea mitä minulla on ja mitä on ollut.
Tuntuu että sain tavallaan ihan kaiken. Jotain jo menetinkin. Enkä uskalla nauttia. Koska sen kaiken joku voi minulta viedä. Ja viekin. Ja sitten tulee pimeämpää.


Kun tuli viimeinen laulu niin siin oli viimeisen haikeus
Mä halusin että se kaikesta kertoa vois
Et siin olis raivo ja nauru ja riemu ja haikeus
Se hellisi vielä kun kulkisin jonnekin pois
Mut sitten kun se soi niin mä mietin vaan
Kesiä joita ei tullutkaan
Tietä joka muuttuu, kaventuu
Unelmia, mä luulin ne toteutuu
Sitten kun se soi mä vaan aattelin
Sitä miten mä riehuin, mä uhosin
Enkä tiennyt että voisi näin väsyttää
Kun tulee pimeämpää

Kun tuli viimeinen laulu mä mietin jo nytkö on aika
Juurihan parfyymin kaulalle suihkuttelin
Oi miten toivoin, et saataisi taas nyt se taika
Kipeä höyry ees peittäisi suudelmin
Mut sitten kun se soi niin mä mietin vaan
Kesiä joita ei tullutkaan
Tietä joka muuttuu, kaventuu
Unelmia, mä luulin ne toteutuu
Sitten kun se soi mä vaan aattelin
Sitä miten mä riehuin, mä uhosin
Enkä tiennyt että voisi näin väsyttää
Kun tulee pimeämpää


ps. Teini kertoi, että lukee minun kirjoituksia "kerran puolessa vuodessa, ehkä kesällä sit taas". Jos lukisi tämän, en kestäisi. Lukee ne ääneen, todella dramaattisilla äänenpainoilla. Ei tajua, että enhän tossissani... Pilkkaa, nauraa dramattisuudelleni. Saattaa muuten lukea tämän, kun otsikossa on kirosana (kielenkäyttööni kiinnittää huomiota ja saarnaa siitä) ja vielä hänen omaan suloiseen lapsuudensanaansa yhdistettynä. Voi apua. No, häpeän sitten taas.

Barbapapaa ja taivasskannausta

Täällä hoitsu morjens. Tältä hoitajalta Sipilä ei vie vuorolisiä, tämä on täällä jo yötä päivää lisittä. Perushoitajan töitä - kuvittelen - eli pesen, syötän, puen, nostan ja pissatankin. Pienimmän vesirokko ei ollut mitään tämän rinnalla. Tämä pikkumies ei unohda hetkeksikään näppylöitään. Kädet niin vesikelloilla, ettei suostu koskemaan mihinkään. Ja se jatkuva nyyhke! Mutta ei siinä mitään, voin minä hoitaa. Toki stressaa olla poissa töistä uudestaan useampi päivä, mutta minkäs teet, kun mies on tärkeämpi. (Myös työelämässä.) Oli silloinkin, kun olin lasten kanssa kotihoidontuella tai kun opiskelin. Asia ei ole muuttunut.

Meillä on perheessä sellainen tilanne ollut (sekin jo vuosia), ettei matkustamiseen ole ollenkaan varaa. Viime vuoden säästin ja mies lainasi luottokorttiaan ja silloin pääsimme Tanskaan. Se on ainoa kerta, kun perheemme matkusti. Ja mahdollisimman halvalla silloinkin.
Unelmoin ja puhun kuitenkin usein matkoista. Mies ärsyyntyy. Etten jankuttaisi, kun ei vaan ole varaa. Aina on joku tilanne, miksi ei, varsinkaan nyt.
Viime viikolla sitten päätin, että ostan halpamatkan meille aikuisille ja teinille. Kolmelle on halvempi kuin viidelle, tiesittekin ehkä. Eurooppaan, pidennetty viikonloppu. Ostan sen syntymäpäivälahjaksi, lahjoista ei ole kohteliasta valittaa. Samalla nostan synttärilahjat uudelle levelille ja voin ehkä itsekin odottaa saavani jotain lahjaksi.
Jee! Pari päivää tässä kuumensin Skyscanneria (kohteena "kaikkialle") ja valkkasin sopivimmat. Teini halusi lämpöä, merta ja palmujakin, mies taas pitää muusta kuin perusturisti-kohteista. Elokuussa sitten mennään! Halpalennolla Euroopan kuppasimpaan hotelliin! Olen niin onnellinen! (Vaikka itseäni en tietenkään ajatellut tässä, ihan lahjaksi vaan.)
Pikkupojat pääsevät matkalle sitten, kun tajuavat, että kavereista kaikki muut matkustavat ja he eivät. Alan säästämään siihen.

Haaste ei etene. Toisin sanoen hampurilaiset ja halva on maistunut.
Mutta baletti (aktiivisuus!) sujuu. Ne kolme minua huonompaa eivät olleet tällä viikolla tunneilla, mutta tein muita huomioita: eivät ne muutkaan niin kummoisia ole! Nuoria ja hoikkia kyllä, mutta kuulkaa kyllä minun asennot ovat sulokkaampia. Häh hää! Ja ihanaa.

Kohta on kevät. Tätä jaksan toistella. Ja pian alkaa rempat maalla. En malta odottaa. Siellä ollaan sitten koko ajan!
Jotenkin tunnen itseni niin aikuiseksi, kun omistan puita, nurmikkoa ja kalliota. Että nyt minullakin on jotenkin oikea elämä. Ja tämmöisessä elämässä me vaan käydään maalla ja puuhastellaan yltiöpäisesti (vaikka itse aionkin oikeasti panostaa hyvän paikan löytämiseen riippumatolle).

Pusui ja nami namii kaikille!
Me jatketaan Transformerseja, Barbapapoja ja nyyhkimistä. Teini tuo kaupasta sipsejä (mies on rajuna bilettämässä)!

Kipeitä muttei sairaita

Vesirokko, kuume, yskänuhatärinäsärky, oksennustauti... mitä vaan löytyy tältä perheeltä. Viime viikon vietin vankina lasten kanssa kotona, tällä viikolla on miesten vuoro. (Pääsisikin nyt saunaan!)
Kun aikaa oli, tuli villasukatkin tehtyä kahteen kertaan (yhdet ja samat sukat, sillä ensin niistä tuli niin suuret, että olisi tarvinnut olla kipsi jalassa tai siis molemmissa jaloissa ja kun ei nykyään niitä paksuja kipsejä edes saa, niin sukat olivat vaan kertakaikkisen isot). Lukea en ole jaksanut ja myöhemmin sitten kun olisin jaksanut, en ole ehtinyt. Sain juuri kirjastosta Oneironin ja mietin jopa että jättäisin yhden yön nukkumatta, niin saisin hoideltua sen. Pitää vielä miettiä. Nyt päätä särkee niin, ettei kyseessä voi olla ainakaan ensi yö.

Mutta jee tiedättekö, eilen baletissa oli kolme minuakin naurettavampaa (huonompaa, säälittävämpää) joutsenprinsessaa. Vihdoin. Paino nousi sydämeltä (jalat toki tuntuvat yhä vaan painavilta). Toivottavasti he tulevat ensi kerrallakin, eivätkä vähästä luovuta. Mikä helpotus! Enää en kiinnitä porukan huomiota sekopäisimmän näköisenä (kättä ja jalkaa ja tissiä ja ihan väärässä paikassa). Nyt on helpompi sulautua joukkoon ja vaan nauttia. Heti tuli ojennuksiin semmoista tiukkaa määrätietoisuutta, että tässä minä joaikakokenut annan mennä vaan.

Minulla on toinenkin uusi harrastus, mutta sitä yritän lopetella. Ainakin vähentää. Seuraan meinaan facebookissa kotiseutuni ryhmää, jossa juntit kivittää toisiaan ja komppaa jokaista joka osaa kirjoittaa, että matut vittuun täältä. Ei millään pahalla, mutta vaikken itse ole erityisen älykäs, niin kyllä huomaan, että he ovat idiootteja. Tai imbesillejä. Sisareni käytti lapsuudessani paljon tuota sanaa. Minusta kai pääasiassa. Googlasin sen, kun tuo Googlekin on nyt keksitty ja sainkin 25 vuoden jälkeen vihdoin tietää, että älykkyysosamääräni on 35-49. Ei siihen mitään testejä tarvita.
En julkaise paikkakunnan nimeä, jottei ne kylän kolme fiksua ja hyväsydämistä asukasta kärsi enempää tämän asian tiimoilta. Heillä kun on jo riesanaan katupartiot ja ne kaikki muut ihmiset. Tsemppiä vaan sinne!
Olen siis koukussa tuohon ryhmään, luen sitä monta kertaa päivässä. Jotenkin haluan järkyttyä ja huvittua. Välillä kommentoinkin, mutta pääasiassa en enää jaksa. Säälin vain. Ja annan heidän olla.

Haasteen kanssa on ollut vähän hiljaista.
Kovin touhukas en ole voinut sairaana ja sairaiden lasten kanssa olla. Mutta yhteistä aikaa on riittänyt.
Maalla ei olla näin talvella saatu rosesseja käyntiin.
Ruokailussa on tullut lipsumisia ja muutenkin on ollut vähän vaisua. Hiusten uudet raidatkin ovat pliisummat kuin mitä odotin.

Meillä on tulossa työpaikan pikkujoulut. Olen mukana järjestämässä näitä juhlia ja tunnen suurta ahdistusta jo etukäteen siitä, tulevatko kaikki ja viihtyvätkö sitten ne ketkä tulevat (vanha tuttu olen-surkea-emännöimään-juhlia ongelma). Lisästressiä tuo se, että bileissä on uima-allas. Itse intoilin asiasta suunnitteluvaiheessa, mutta mietinköhän taas ihan loppuun. No, tilasin sovitukseen neljä uimapukua. Yhden kelpuutin. Se on perusnätti, mutta vähän tylsä, en olisi tylsää halunnut, mutta perhe äänesti uikkarin voittoon aistikkaan  uimapukukierrokseni päätteeksi.
Ehkä tylsä on ok. (Taas lainaus siskoltani: "Pitääkö näyttää oudolta, eikö riitä, että on outo?" Jotkut diggaa tylsää. Hiusmallia, uimapukua tai elämää.)

Palataan asiaan murut! Päivissä on jo valoa. Kyllä tää tästä!