Mie romahin

Kaikki on päin helvettiä.
Enkä nyt puhu juoksukoulustani (kestän sen jos kestän puuduttavan tappavan tylsää juoksentelua). Duunit, sama juttu kuin juoksukoulun kanssa.
Lasten kanssa on mennyt paremmin, kun aloitin 80% työviikon tekemisen. Mies on samaan aikaan lähes muuttanut työpaikalleen. Tai jonnekin. Päiväkodin pihalla juttelin toisen äidin kanssa, hän kertoo viikottain tai päivittäin miehensä työmatkoista ja totaali-yyhoona olemisestaan, mutta nyt se saa loppua ja koko perhe muuttaa Lahteen, mummo alkaa pyörittämään arkea. Halveksin. Minulla on enemmän lapsia, mies työmatkalla Saksassa eikä Kotkassa ja lapsetkin vietävä eri osoitteisiin aamuisin, itse arkeni taistelen. (Kadehdin. Minulla on surkeat välit äitiini ja selviämiseni perustuu tasan siihen että on pakko. Hampaat irvessä. Usein toivoen vammaa tai kuolemaa, jotta voisin luovuttaa. Tosin tuskin silloinkaan saisin apua, saati empatiaa.)
Okei, tilanne on nyt joka tapauksessa se että kaikenlaista vastoinkäymistä on tässä ollut. Kamelin selkä katkesi kuitenkin tänään. Sekavan ja huonohkosti organisoidun työpäivän jälkeen hain pojat hoidosta ja iltapäiväkerhosta. Hyvällä mielellä juteltiin kuulumiset ja pienempi kyseli innoissaan että mitä Pokemon-kortteja isompi oli saanut vaihdettua koulussa, jonne ensimmäistä kertaa kortit otti tohkeena mukaan (nukkui kortit yöpöydällään). Ei ollut mitään vaihtanut, jotkut olivat sanoneet että hänen korttinsa ovat feikki-kortteja. Mitä helvetin feikki-kortteja! Mitä helvettiä ylipäätään! Raivo ja itku ja raivo raivo raivo raivo raivo valtasi minut. Tehkää minulle mitä vaan vääryyttä, mutta älkää helvetti pahoittako lapseni mieltä! Saatana. En pääse yli. Kävin postissa, mietin feikki-kortteja. Kävin kaupassa, mietin raivon vallassa feikki-kortteja. Mietin sitä iloa millä lapsi lähti kouluun korttiensa kanssa. Mietin sitä ettei hän kelvannut, hänen korttinsa eivät kelvanneet.

Enkä kestä.

Otetaas alusta!

Kahden vuoden ajan söin join ja makasin. Ja vaikka tilanne on nyt lähes katastrofaalinen, niin sanottava on, että nautin tuosta kaikesta.

Luin naistenlehdestä sohvaperunan juoksukoulusta. Viisikymppinen nainen (samaa ikäluokkaaargh), joka ei ollut koskaan liikkunut, vetäisi tuon yksitoista viikkoa kestäneen juoksukoulun. Juoksukoulu tähtää kymmenen kilometrin juoksulenkkiin. Minä tähtään siihen, että jaksan juosta mökillä mäen päälle poikien perässä. Ryhdyin  hommiin!

Eka kerta 

Hävettävän huonon kuntoni vuoksi joudun välttelemään juoksuseuraa ja ihmisten katseita, mutta teinin ja aviomiehen kanssa

 juoksen tai kävelen mielelläni. Molemmille olen lenkeillä avautunut siitä, kuinka en todellakaan haluaisi profiloitua juoksijoihin, joita hipsuttelee eestaas rantapuistossamme. Joilla ei selvästi ole mitään määränpäätä. Jotka näyttävät naurettavilta ja jotenkin suorastaan urheilemistaan ja omaa erinomaisuuttaan mainostavilta. Sporaan voi juosta, kouluun pitää juosta kun kellot soivat, riistan perässäkin on juostu.  Pakoon kannattaa toisinaan juosta.
Mutta lenkkeily!
Miehen mielestä minulle on turhan tärkeitä nämä imago-asiat.
(Baariin ei välttämättä kannata juosta. Hampaat!)

Olen ollut tunnollinen kohta kaksi viikkoa. Välillä juoksupyrähdyksiä, välillä kävelylenkkejä. Ostin jopa rumat juoksukengät!

Keskimmäinen lapsi aloitti koulun ja minä aloin tekemään 80% työaikaa. Ihanaa kun voi olla lasten kanssa enemmän. Kamalaa kun kaikki viennit, haut, harrastukset ja vanhempainillat on kontoillani. Ja tietenkin pieni palkkani on entistäkin pienempi. Olisin mielelläni valinnut kaikesta huolimatta paremman palkan. Mutta minun tärkeysjärjestys meni nyt silti näin. (Missähän se hieno tärkeysjärjestys-liikennemerkki muuten on?!)

Barcelona odottaa loppukuusta teiniä ja minua. Vaikka pelkään. Sanotaan ettei saa antaa pelolle valtaa, mutta minä olen näistä sanoista huolimatta antanut itseni täysin pelolle. Pelkään ahdistuneen näköisiä reppuselkäpoikia busseissa, kauppakeskuksissa ja koulujen liepeillä. Pelkään tummia miehiä. Pelkään oudon hitaasti käveleviä, pelkään oudon nopeasti käveleviä. Pelkään suuria hanhia rantapuistossamme (niin että jalat varpaista reisiin saakka kananlihalla kävelen niiden ohi, ottamatta katsekontaktia). Katsekontaktia ei pidä ottaa myöskään niihin, ketkä huumehia ovat vedelleet.
Saatan lähitulevaisuudessa turvautua johonkin terapiaan. On meinaan paljon muutakin vielä. Olen todella antanut peloille itseni.

Kaipaan yhä entisiä työkavereitani.
Kaipaan suuria muutoksia tai jotain odotettavaa.
Kaipaan maalle.
Ja kuitenkin rakastan Helsinkiä, ystäviä, baareja, keikkoja, kaupunkipyöriä, puistoja ja kaupungin valoja.
Hiuksissa on kasvatusvaihe.



Yritän liittää tähän kaksi Kuukauden Huippukuvaa. 
Olisi myös yksi huippuvideo. Teini luvatta kuvasi. En liitä sitä.

Haaveideni aviomies. Psykiatri, runoilija, jazz-muusikko. Mielestäni onnistunut salakuva elokuvateatterin lippujonosta.

Näin rannassa kuolleen hanhen. Otin miehelle kuvan. Kaukaa, zoomilla. Että jos vaikka elääkin, huolimatta siitä, että on reikä mahassa ja pää vääntynyt luonnottomaan suuntaan. Mutta näkeehän tuon kaiken toki tästä kuvastakin.