Nonni, en keksi otsikkoa

Fök. Käyn töissä. Eilen pyöräillessäni töistä kotiin, puhisin innoissani (itsekseni, ehkä ääneen) "tänäänkin olin töissä - siellä mä olen ja teen juttuja ja kukaan ei oo vielä sanonut, että 'hei ei sun tääl kuuluis olla!'..." Olen vilpittömän innoissani siitä, että käyn töissä. Mietin totunko tähän joskus. Sitä voisi kuvitella, että totun ja kyllästyn ja turrun ja valitankin jo pian, mutta itse epäilen, etten kuitenkaan. On meinaan vastaavia juttuja, joihin en ole vieläkään tottunut. Esimerkiksi lähes joka kerta, kun autoilen yksin, huudahtelen innosta "mulla on ajokortti!", "mä saan ajaa oikeaa autoa liikenteessä muiden joukossa!", "ihan kuin aikuiset!". Sain kortin kaksikymmentäkaksi vuotta sitten. Aikuisuuden kanssa on muutenkin ymmärtämis/tottumis-ongelmia. Kyselen teiniltä, vaikutanko hänen mielestään aikuiselta. Kauhistelen niitä jotka näyttää/kuulostaa/tuntuu liian aikuisilta (ja on jotain nelkyt!), intoilen sisäisesti, kun ostan kaupasta pelkkää epäterveellistä tuotetta (sipsit, dippi, bisse -setti saa helpoiten sen fiiliksen aikaan) "mä voin päättää mitä ostan, kukaan ei määrää mua!". Mies tosin saattaa paheksua (ellei ole itse tehnyt kyseistä roskaruokatilausta). Näinpä päättelen, etten ehkä totu töissä käymiseenkään. Olen ehkä jäänyt jonnekin murrosiän enkelpaaporukatontyhmiimaailmaonepäreilu-kohtaan ja aina innostun, kun tajuan, ettei asiat tuolla tavalla enää olekaan! Tai no, porukat on vähä tyhmii yhä.

Olen miettinyt nyt muutaman kuukauden puhelimen vaihtoa. Nykyinen ei toimi. Muuten en välitä (enkä tiedä) kauheasti näistä laitteista, mutta sillä pitää voida Facebookia helposti ja ihan jatkuvasti plärätä. Ja kalenteria käytän aktiivisesti/maanisesti ("muista lapsen jumppailmoittautumiset!", "salille!", "hae pojat!"...) eli tarvetta on. En halua iPhonea (ei kiinnostaisi muutenkaan ja teinin hehkutus on saanut aikaan vahvan lisä-vastareaktion). En halua Lumiaa, vaikka pääasiassahan nykyinen on ihan ok ollut. Lopulta päädyin kahteen vaihtoehtoon pitkän vertailun jälkeen. Sama hinta, samat ominaisuudet. Tarkoitus oli vielä lähteä kokeilemaan, millaisia ovat käteen. Eilen puhelimeni pimeni täysin kolmeksi tunniksi, panikoiduin ja tilasin toisen näistä puhelimista siltä istumalta. Ja miksi edes mietin näin kauan? Puhelimien käyttöikä on muutaman vuoden, ei mikään ikuinen juttu. Tuntuu, etten edes aviomiehen valintaa pohtinut näin perinpohjaisesti! Sehän voi toki vielä kostautuakin. No, sitä kokeilin sentään käteen.

Aviomiehestä tuleekin mieleen jouhevasti naimisiinmeno. Häät. Olin pitkästä aikaa häissä. Ihanat häät! Kaunis ja ihana morsian! Hyvää seuraa (tyttökaverit)! Ja kaunis kesäpäivä! Ja kaiken hyvän lisäksi myös uusia hauskoja tuttavuuksia. Yhteen morsiamen ystävään ihastuin täysin, oli niin superhyvä tyyppi! Surullista, jos emme enää tapaa. Harvoin tutustuu niin itselleen sopivaan ihmiseen. Tosin en tiedä oliko ihastuminen molemminpuolinen ja jäikö hänkin kaipaamaan minua. Terkkuja silti jos luet tätä, sä gimma joka olit pukeutunut mustavalkoiseen asuun ja sul oli blondi tukka ja iso hymy. Nimim. Se yx tötteröpää.

Tilanne (painon kanssa) alkaa lipsua niin, että viritän varmasti uuden haasteen ensi kesää varten -  jos löydän yhtään itsekuria. Voisin keksiä haasteeseen vähän muitakin osioita. Luin juuri artikkelin (voiko sanoa artikkeli, kun kyseessä oli roskalehti...) jossa puhuttiin, että mieltä ja aivoja pitäisi myös bodata. Voisin tykätä niiden bodaamisesta kropan bodaamista enemmän. Alkuun kävisin itsenäisesti ruotsin kielen kurssin (jostain syystä pakkomielle! Ehkä se vaivaa, että tytär osaa ja itse en.) Ja sen lisäksi lukisin paljon kirjoja! Sormien bodaus kävisi myös, kunhan keksisin hyvän ristipisto-aiheen. "Voit uskoa itseesi ja olla silti ihan paska!" oli pitkästä aikaa melko passeli mietelause. Rivot kuvat ristipistoin olisivat myös vekkuleita (todellakin!!) mutta en tiedä mille sohvalle semmoisen koristetyynyn asettelisin.
Palataan näihin.

Lähin pomoni muuten on hollantilainen. Meinaan usein unohtaa sen, sillä hän puhuu lähes täydellistä suomea. Muistan sen aina siitä, kun hän kiroaa sähköposteilleen hollannin aksentilla. Fök.

Nelikymppisen tunteet

Nyt on niin paljon kerääntynyt sydämelle, ettei pelkät FB-postailut riitä. On otettava käyttöön blogi.

Mistä aloittaisin.

Kesä ei ollut kesä. Inhoan syksyä, ja tänä vuonna se onkin pitkä (nyt jo kestänyt kaksi kuukautta, eikä lähelläkään loppua!). Inhoan kyllä myös talvea, että ei sillä. Jotenkin pakko vähentää rakastamiani ’lego-värejä’ pukeutumisessa (niin, vaikka niitä juuri nyt tarvitsisi kipeimmin). Hankin viime viikolla harmaan neuletakin, toimikoon panssarinani syksyyn. Naamioidun syksyyn. Ostin myös farkut ja lenkkarit (ei juoksukengät sentään). Missään näissä hankinnoissani ei ole kirkkaita värejä. Huokaus.

Mutta sitten yllätysostos: Chanel-jakkupuku! Liian pieni! Aika kova juttu mielestäni. Enempää en voisi räväyttää. (Paitsi jos alkaisin fanittamaan Laura Voutilaista, Lauri Tähkää tai Tommi Läntistä)! Jakkupuku oli myynnissä fb-kirppiksellä. Se oli juuri sellaista paksua sohvakangasta, jollaista samanlaista oli noin 15 vuotta sitten UFF:n ikkunassa yksi jakkupuku ja silloin pysähdyin, ihastuin, jatkoin matkaa ja kaduin sitä viisitoista vuotta! Tämän jakkupuvun myyjänä oli semmoinen menestyjä-tyttö, asunut paljon ulkomailla, sporttinen, miellyttävä, klassinen, sivistynyt. Myi äitinsä jakkupukua ja koko vaatevarastoa, äiti oli muuttamassa Kiinaan, missä perhe oli ennenkin asunut. Tytön mukaan puku oli kahdensadan arvoinen ja nyt maksoin siitä 30e. Kerran äidin päällä, veljen ylioppilasjuhlissa. Tissini eivät kyseiseen pukuun mahtuneet, hameenkin vetoketju oli revittävä väkivalloin ylös. En voinut istua. Mutta näytin ihan Jackie Kennedyltä! Käytän jakkupukua sitten, kun saan kesällä keräämäni kilot (3kg) ja pari vanhaakin kiloa pois. Sitten käytän sitä. Jossain.

Haasteeni päätyttyä kaikki on mennyt ihan mukavasti (paitsi tämä että on tämä syksy).

Kiloja on tosin alkanut kertyä ja salilla käymiset vähentyneet. Mutta olen yhä töissä! Ja tsemppaan muissa asioissa sitten syksyllä. Lasten kanssa koko ajan. Nyt haaste on pitää saavuttamani tavoitteet ja yhä petrata. Kyllä tässä vielä varaa on.
Mutta olen töissä, menen töihin ja tulen töistä - siellä missä te muutkin. Se tuntuu hyvälle.

No niin, sitten pari mieltäni kuohuttanutta asiaa.

Aloitan rasismista. On ollut paljon puhetta ja mielenosoitusta. Minä en ole rasisti, mutta. Todellakin inhoan tyhmiä ja ärsyttäviä ihmisiä. Väristä riippumatta. Ja näitähän siis löytyy. On pari persua, pari rasistista FB-kaveria, pari whitetrash-fb-kaveria, parvekkeelta lapsille kiroileva setä… Vähän ärsyttää myös ne ihmiset, ketkä antavat lapsilleen ’vääränlaisia’ nimiä (eli sellaisia, joita itse en antaisi). Ihan sillä perusteella saatan luokitella heidät huonolla tavalla junteiksi (on myös hyvä tapa olla juntti). Ärsyttää myös kaikki homojen parjaajat, mamu-huutelijat, mellakoitsijat. Mutta en silti tee asialle mitään tämän kummempaa. En osoita heitä sormellani, en huutele, en lyö tai potki tai kiroa. Kotona saatan miehelle jupista, kuinka paljon ääliöitä onkaan.

Ja kyllä minäkin haluan rikollisuuteen puututtavan. Minkä väristen vain ihmisten typeriin tekoihin. Ja huumeet ne vasta ahdistavatkin. Ymmärrän, että jotain kurjaa on päässyt tapahtumaan, ennen kuin reppanat ovat sille tielleen jääneet, mutta kuitenkin se pistää vihaksi. Enkä silti heitäkään sen kummemmin tuomitse. Ehkä vähän pelkään. Lasteni puolesta varsinkin.

Ilkeys, kiusaaminen, tympeys, typerät rasistiset lässytykset ja varsinkin ääriajattelu missä vain asiassa! Milloin maito on saatanasta, milloin päivähoito tai tuttipullo. Tai ne homot.
Minä vihaan ääliöitä.

Olen tunteideni kanssa kuohunut tällä sektorilla.

”I don’t judge people based on color, race, religion, sexuality, gender, ability or size. I base it on whether or not they’re an asshole.”

Ja toinen mieltäni kuohuttanut asia. Tunteitani syvästi koskettanut.

Löysin vanhat Barbie-ystäväni-kirjat.

Hankin 90-luvun lopussa näitä ystäväni-kirjoja ja täytätytin niitä ystävilläni, ystävien ystävillä ja baaritutuillakin joskus. Siis vuosituhannen vaihteessa. Olimme noin 20-30-vuotiaita.

Oi miten ihania juttuja te kaikki ystäväni olittekaan kirjoittaneet! Hauskoja, noloja, naiiveja, hölmöjä, nokkelia, rakastettavia. Sen kanssa menin naimisiin, kenellä oli se hölmöin kirjoitus! (Ja herttaisin tavallaan.) Monien kanssa olen yhä tekemisissä. Monet ovat yhä hyviä ystäviäni. Jotkut olivat elämäntilanteeseen kytkettyjä ystäviä, nyt vähän etäämpänä. On myös menetettyjä. Jonkun kanssa on tullut perinteinen välirikko (tietenkin syynä miehet – huh, miten väsynyttä! Tai kurjaa.) ja jostain olen joskus ottanut tarkoituksella etäisyyttä. Yksi on kuollut. Hän oli kirjoittanut ’lempikukka’-kohtaan ”sinä, armaani!”

Kuinka järisyttävän suuria tunteita nämä kaikki kirjoitukset herättivätkin. Iloa ja haikeutta. Ja niin paljon ajatuksia. Olitte silloin miettineet mitä haluatte isona tai mitä toivotte minulle. Osa niistä on toteutunut. Ihanaa! Silloin oltiin kaiken tämän kynnyksellä. Työura alkamassa, opinnot lopuillaan, lapsia ei kenelläkään. Kaikki on muuttunut ja toisaalta ei juuri mikään.

Ihanaa ja kiitos teille. Siitä ja tästä.