Törmäsin naapurin rouvaan salilla ja haukuin kotipäivät lasten kanssa alimpaan helvettiin. Hän kertoi, että aikoo syksystä lähtien pitää kaksi kotipäivää kuukaudessa, mutta lapset saavat olla päiväkodissa. Olin yhtä aikaa järkyttynyt ja ihastuksissani. Miten joku voi pitää lapset pahassa pahassa päivähoidossa ja vaan itse lomailla!! Ja miten joku voikin olla noin rohkea, vapaa ja nauttia ainutlaatuisesta elämästään myös itseään hellien!! Itse en pysty. Opiskelukaverini T (lapseton) kuunteli tilitystäni edellisen päivän riidoista (taas) ja ihmetteli miksi pojat olivat viikolla kotona, olivatko kipeinä. Hän ei näemmä tullut ajatelleeksikaan, että haluan olla kaiken mahdollisen vapaa-aikani lasteni kanssa. Itsekään en kyllä ymmärrä tätä haluani.
Naapurin rouva muuten totesi myös, että koska hänen äitinsä hoitaa heidän pieniä tyttöjä niin paljon, niin hänkin tulevaisuudessa, mummona, aikoo auttaa mahdollisimman paljon. Jos lapsenlapset ovat tyttöjä. Poikiahan ei kukaan jaksa hoitaa. Ne hajottaa, huutaa, riehuu ja lyö. Enkä nyt mitenkään halua sukupuolitella tässä mitään. Kunhan totean. Niinkuin totesi naapurikin.
Haaste etenee. JEE!
Löysin vatsasta, omituisten pienien rasvapompuloiden ("selluliittia" totesi mies) alta, jonkun kovan kohdan. Mieskin kokeili ja epäilemme, että ne ovat mahalihakset! Ekaa kertaa ikinä. Minulla on mahassa lihaksia!
Vaikka paino on laskenut ja housut mahtuvat, niin salilla käynti muuttuu aina vain tahmeammaksi. Olen kuitenkin ollut sitkeä. Kuntopyöräilen ja luen naistenlehtiä.
Olen aina vierastanut salitrikoita. Silloin kun viimeksi kävin salilla (vuonna 1995), salimuoti oli erilaista. Muodissa olivat sellaiset ylhäältä löysät, alhaalta kapeat ja kirjavat housut (sellaiset, joita käytetään nyt korkkareiden kanssa!). Nyt muotia vaikuttaa olevan kirjavat, kasarikuvioiset, trikoot. Siis tiukat. Nilkkaan asti. Jokainen muoto piirtyy selvästi (se taitaa olla suorastaan se tarkoituskin). Mutta nyt vasta tajusin miksi niitä oikeasti käytetään: ei jakseta ajaa säärikarvoja! EN hei minäkään jaksa. Taidan hankkia trikoot. Voihan aina olla joku (kirjava) turvapaita siinä päällä. Onhan ne karseat kuosit nyt sentään parempi, kuin nämä tummat ja paksut jalkakarvat - tai epilaattori (menee väristykset pelkästä ajatuksesta).
Sitten ihan muihin asioihin.
Hehkuttaminen. Se on suosittua, varsinkin Facebookissa. Itse en muista ihan joka tilanteessa, että olisi taas mahdollisuus kehittää hehkutus tästäkin hetkestä. Ja sitten kadehdin toisten elämää, kun heillä on aina niin loisteliasta tai ihania ruokia tai herttaista tai hauskaa tai todella ahkeraa tai voittoisaa. Niitä toisten kuvia katsoessa en muista, että kyllä minäkin olisin silloin tällöin saanut brunssihehkutuksen tai jopa kuvan, jossa näkyy kuohuviinilasi (tämähän on se vakiokuva, joka laitetaan välissä kuin välissä, niin että kun vaan saa näköpiiriinsä kuohuviinilasin, niin pitäisi aina muistaa napata kuva). Laitan tähän nyt hehkutuksia, jotka olisin voinut julkaista, mutta en ajallaan tajunnut. Tilanteet olivat todella arkisia, joskus jopa tylsiä, mutta kyllä ne saa muotoiltua facebook-tyyliin:
"Kirppistelyä ja juustokakkua <3 "
"Aurinko ja ulkoilu lapsosten kanssa <3 "
"Kävelylenkki ja kirjastohengailua tyttären kanssa <3 "
"Polkupyöräretki ja eväät <3 "
"Tytär leipoi ihanan persikkapiirakan <3 "
"Keväinen Helsinki <3 " (tätä näkee paljon ja tätähän voi käyttää nyt!)
"Lopputyö lähenee loppuaan :) "
"Löysin uuden, ihanan, smoothie-reseptin - mustikkaa ja ruislesettä, mmmmmm..."
(Kotitöistä, leipomuksista ja muista sellaisista aktiivisuuksista en pysty edes keksimällä keksimään hehkutusta. En vaan niinkun tee.)
No niin.
Onpa pari hehkutusta ihan akuutistikin mielessä. Löysin meinaan pari vuotta etsittyäni, vihdoin, kivat perusmalliset lappuhaalarit vitosella kirppisryhmästä! Ja kivat lenkkarit, Karhun, Suomessa tehdyt. Ja keltaiset kumpparit (ihan samanlaiset, kuin ystävälläni, ketä ihailen)!! Ja sekin olisi hehkutuksen arvoista, että rakastan fillarointia. Minulla ei ole uutta/hienoa/tuunattua polkupyörää, vaan kaikista säälittävin vaihtoehto: 15 vuotta vanha, Anttilan halvin maastopyörä, jota on pitänyt jo heti alkuun hitsailla kasaan ja joka on aivan ruosteessa. Enkä polje kovaa, eikä koulu- tai työmatkani ole kuin muutaman kilometrin. Eli olen aivan eri sarjaa, kuin muut fb-polkupyöräily-kaverini, mutta voi kuinka fillarointi onkin kivaa, halpaa, helppoa ja näillä matkoilla paljon nopeampaakin, kuin julkiset liikennevälineet (tai auto).
Että pus pus vaan kaikille!!!
(Ryhdyn valmistelemaan Lego-aiheisia 5v. synttäreitä, kuulette niistä varmasti vielä...)
KEVÄT <3
torstai 16. huhtikuuta 2015
perjantai 10. huhtikuuta 2015
Hermoheikko ja vähän epätoivoinen
No niin. Kevät on siinä vaiheessa, että opintoja on vain vähän jäljellä ja viikottain voimme pitää muutaman ihanan kotipäivän pikkupoikien kanssa. Alkaen tästä viikosta. Eilen eka, tänään toka. Eilinen meni leppoisasti tapellessa (en pue, en halua lenkkareita, en halua talvikenkiä, olisin halunnut lenkkarit, en tuo pikkuveljen rattaita vaan ajan niillä pitkin hooämmää, ei mennä ulos, ei mennä sisään, ei kävellä, ei hattua) ja illalla sukulaisissa sorruinkin heti herkuilla itseäni hellimään rankan päivän päätteeksi.
Tänään järjestin lapsille elokuvanteatterin, pillimehut ja popparit ja sain kovasti kehuja, mutta sitten. En pue, ei mennä ulos, en pyydä anteeksi, en tottele, en tule, ei mennä sisään, ei mennä päiväunille, heitetäänpäs sohvatyynyjä. Ja kas, söin jättimäisen kasan ruokaa. Koko päivän annoksen, näppärästi yhdellä kerralla. Sohva on kuin kalju, kun äiti vei sohvatyynyt parvekkeelle. Uhkauksia, joita olen näiden päivien aikana esittänyt, en edes pysty muistamaan. Perutaanko nämä kotipäivät??!! Kysynpä vaan!!!
Ja koska lapset ovat olleet kotona, he ovat saaneet myös hyvää, laadukasta ja monipuolista kotiruokaa. Eilen Atrian pinaattilettuja, tänään pastaa ja pestoa. Olen siis pitänyt huolta, se on tärkeää, että lapset syövät myös paljon vihreää.
Työrintamalla on hiljaista, mutta olen keksinyt lempityöpaikkani. Selvitin, että Suomen Kansallisoopperassa on tekninen piirtäjä. Yksi. Odotan, että hän jää eläkkeelle. Sitten piirrän lavasteita, nautin ilmapiiristä, rakastan elämääni. Sitten kun.
Otin toki jo yhteyttä Oopperaan ja he olivat ihania (tietenkin!), mutta pahoittelivat, ettei heille oikein saa ketään palkata.
Minä odotan. Sitten kun.
Liikunnasta ja ruokavaliosta en halua edes puhua. Nyt on pastakasan jäljiltä niin täysi ja huono olo, etten oikeastikaan halua edes miettiä ruokia. Paitsi suussani liukenevaa Hopeatoffeeta (että kestä oikein kauan siellä suussa, kestä, kestä!).
Deadline lähestyy. Tavoite ei ole saavutettu, mutta jollain sektorilla kuitenkin jo mahdollinen. Eli paino/kuntoilu/järkevämpi syöminen (järkevämpi, ei järkevä kuitenkaan). Työpuolen kanssa tosiaan aika niukat saavutukset. Lasten kanssa... No, en itke nyt. Eikä kukaan muukaan. Ovat päiväunilla.
Olen saanut taas muutaman kutsun nelikymppisille. Omia (miehen ja minun yhteisiä) olen suunnitellut kaksi tai kolme vuotta. Oli vaihtoehtoja: isot naamiaiset (asutkin jo mietitty, melkein tilattu) tai jos löydetäänkin hyvä mökkitontti, niin festarit loppukesästä, paljon ystäviä, telttoja, kavereiden bändejä. Sitten todellisuus oli pakko ottaa suunnitelmiin mukaan: tonttia ei löydy, juhlatilat ovat liian kalliita, enkä halua mitään vieraille maksullisia juhlia. Siispä pikkujuhlat kotona. Muutama ystävä (miehen ja omat), naamiaiset tai perusbileet. Tein vieraslistaa, joka oli aika niukka, sillä eihän meille mahdu kuin muutama ihminen. Mies ratkaisi tilanteen sillä, että ilmoitti, ettei halua juhlia. Hups, ei tarvitse niitäkään enää suunnitella. Ei tule krapulaa, ei tarvitse ystäviä tavata. Ja siivoaminen! Ja stressi siitä, viihtyykö kaikki! Ja se tarjoilu ja emännöinti, joissa en kyllä yhtään pärjää. Kaikki selvisi noin helposti! Ja minä kun niistä jo ehdin huolestumaan.
Olen nelikymppinen ja minulla on lapsia. Tajusin sen kantaessani painavia kauppakasseja Prisman parkkihallissa autolle. Olin ostanut myös kerhotossut lapselle. Minulla on lapsia! Elämääni kuuluu kerhotossuja! Minä olen tuulipukuinen täti! Tämä voi käydä kenelle vaan. Olkaa varuillanne. En olisi minustakaan uskonut. Joku päivä itsekin saatatte havahtua sieltä, jonne ette ikinä olisi uskoneet menevänne.
Olen todella pettynyt, etten pysty tässä haasteessa nyt paremmin saamaan lapsiasiaa kuntoon. Miksei lapseni tottele? En voi viedä heitä kevään ja kesän ihanille retkille, joita suunnittelin. Voisin olla aktiivinen (sekin oli haasteessani!), mutta kun en voi. Me emme sovi yhteen jotenkin. Minun suunnitelmat ja nämä pienet ihmiset, jotka huiskivat toisiaan turpaan.
Laitoin lapset nukkumaan. Isompi sanoi hyvien päiväunien jälkeen vielä tykkään susta. Kaikki kunnia kotiäideille. Viharakkausriehuntasylittely-sykli vaatii näissä hommissa todella kovaa henkistä kuntoa.
Tänään järjestin lapsille elokuvanteatterin, pillimehut ja popparit ja sain kovasti kehuja, mutta sitten. En pue, ei mennä ulos, en pyydä anteeksi, en tottele, en tule, ei mennä sisään, ei mennä päiväunille, heitetäänpäs sohvatyynyjä. Ja kas, söin jättimäisen kasan ruokaa. Koko päivän annoksen, näppärästi yhdellä kerralla. Sohva on kuin kalju, kun äiti vei sohvatyynyt parvekkeelle. Uhkauksia, joita olen näiden päivien aikana esittänyt, en edes pysty muistamaan. Perutaanko nämä kotipäivät??!! Kysynpä vaan!!!
Ja koska lapset ovat olleet kotona, he ovat saaneet myös hyvää, laadukasta ja monipuolista kotiruokaa. Eilen Atrian pinaattilettuja, tänään pastaa ja pestoa. Olen siis pitänyt huolta, se on tärkeää, että lapset syövät myös paljon vihreää.
Työrintamalla on hiljaista, mutta olen keksinyt lempityöpaikkani. Selvitin, että Suomen Kansallisoopperassa on tekninen piirtäjä. Yksi. Odotan, että hän jää eläkkeelle. Sitten piirrän lavasteita, nautin ilmapiiristä, rakastan elämääni. Sitten kun.
Otin toki jo yhteyttä Oopperaan ja he olivat ihania (tietenkin!), mutta pahoittelivat, ettei heille oikein saa ketään palkata.
Minä odotan. Sitten kun.
Liikunnasta ja ruokavaliosta en halua edes puhua. Nyt on pastakasan jäljiltä niin täysi ja huono olo, etten oikeastikaan halua edes miettiä ruokia. Paitsi suussani liukenevaa Hopeatoffeeta (että kestä oikein kauan siellä suussa, kestä, kestä!).
Deadline lähestyy. Tavoite ei ole saavutettu, mutta jollain sektorilla kuitenkin jo mahdollinen. Eli paino/kuntoilu/järkevämpi syöminen (järkevämpi, ei järkevä kuitenkaan). Työpuolen kanssa tosiaan aika niukat saavutukset. Lasten kanssa... No, en itke nyt. Eikä kukaan muukaan. Ovat päiväunilla.
Olen saanut taas muutaman kutsun nelikymppisille. Omia (miehen ja minun yhteisiä) olen suunnitellut kaksi tai kolme vuotta. Oli vaihtoehtoja: isot naamiaiset (asutkin jo mietitty, melkein tilattu) tai jos löydetäänkin hyvä mökkitontti, niin festarit loppukesästä, paljon ystäviä, telttoja, kavereiden bändejä. Sitten todellisuus oli pakko ottaa suunnitelmiin mukaan: tonttia ei löydy, juhlatilat ovat liian kalliita, enkä halua mitään vieraille maksullisia juhlia. Siispä pikkujuhlat kotona. Muutama ystävä (miehen ja omat), naamiaiset tai perusbileet. Tein vieraslistaa, joka oli aika niukka, sillä eihän meille mahdu kuin muutama ihminen. Mies ratkaisi tilanteen sillä, että ilmoitti, ettei halua juhlia. Hups, ei tarvitse niitäkään enää suunnitella. Ei tule krapulaa, ei tarvitse ystäviä tavata. Ja siivoaminen! Ja stressi siitä, viihtyykö kaikki! Ja se tarjoilu ja emännöinti, joissa en kyllä yhtään pärjää. Kaikki selvisi noin helposti! Ja minä kun niistä jo ehdin huolestumaan.
Olen nelikymppinen ja minulla on lapsia. Tajusin sen kantaessani painavia kauppakasseja Prisman parkkihallissa autolle. Olin ostanut myös kerhotossut lapselle. Minulla on lapsia! Elämääni kuuluu kerhotossuja! Minä olen tuulipukuinen täti! Tämä voi käydä kenelle vaan. Olkaa varuillanne. En olisi minustakaan uskonut. Joku päivä itsekin saatatte havahtua sieltä, jonne ette ikinä olisi uskoneet menevänne.
Olen todella pettynyt, etten pysty tässä haasteessa nyt paremmin saamaan lapsiasiaa kuntoon. Miksei lapseni tottele? En voi viedä heitä kevään ja kesän ihanille retkille, joita suunnittelin. Voisin olla aktiivinen (sekin oli haasteessani!), mutta kun en voi. Me emme sovi yhteen jotenkin. Minun suunnitelmat ja nämä pienet ihmiset, jotka huiskivat toisiaan turpaan.
Laitoin lapset nukkumaan. Isompi sanoi hyvien päiväunien jälkeen vielä tykkään susta. Kaikki kunnia kotiäideille. Viharakkausriehuntasylittely-sykli vaatii näissä hommissa todella kovaa henkistä kuntoa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)