Törmäsin naapurin rouvaan salilla ja haukuin kotipäivät lasten kanssa alimpaan helvettiin. Hän kertoi, että aikoo syksystä lähtien pitää kaksi kotipäivää kuukaudessa, mutta lapset saavat olla päiväkodissa. Olin yhtä aikaa järkyttynyt ja ihastuksissani. Miten joku voi pitää lapset pahassa pahassa päivähoidossa ja vaan itse lomailla!! Ja miten joku voikin olla noin rohkea, vapaa ja nauttia ainutlaatuisesta elämästään myös itseään hellien!! Itse en pysty. Opiskelukaverini T (lapseton) kuunteli tilitystäni edellisen päivän riidoista (taas) ja ihmetteli miksi pojat olivat viikolla kotona, olivatko kipeinä. Hän ei näemmä tullut ajatelleeksikaan, että haluan olla kaiken mahdollisen vapaa-aikani lasteni kanssa. Itsekään en kyllä ymmärrä tätä haluani.
Naapurin rouva muuten totesi myös, että koska hänen äitinsä hoitaa heidän pieniä tyttöjä niin paljon, niin hänkin tulevaisuudessa, mummona, aikoo auttaa mahdollisimman paljon. Jos lapsenlapset ovat tyttöjä. Poikiahan ei kukaan jaksa hoitaa. Ne hajottaa, huutaa, riehuu ja lyö. Enkä nyt mitenkään halua sukupuolitella tässä mitään. Kunhan totean. Niinkuin totesi naapurikin.
Haaste etenee. JEE!
Löysin vatsasta, omituisten pienien rasvapompuloiden ("selluliittia" totesi mies) alta, jonkun kovan kohdan. Mieskin kokeili ja epäilemme, että ne ovat mahalihakset! Ekaa kertaa ikinä. Minulla on mahassa lihaksia!
Vaikka paino on laskenut ja housut mahtuvat, niin salilla käynti muuttuu aina vain tahmeammaksi. Olen kuitenkin ollut sitkeä. Kuntopyöräilen ja luen naistenlehtiä.
Olen aina vierastanut salitrikoita. Silloin kun viimeksi kävin salilla (vuonna 1995), salimuoti oli erilaista. Muodissa olivat sellaiset ylhäältä löysät, alhaalta kapeat ja kirjavat housut (sellaiset, joita käytetään nyt korkkareiden kanssa!). Nyt muotia vaikuttaa olevan kirjavat, kasarikuvioiset, trikoot. Siis tiukat. Nilkkaan asti. Jokainen muoto piirtyy selvästi (se taitaa olla suorastaan se tarkoituskin). Mutta nyt vasta tajusin miksi niitä oikeasti käytetään: ei jakseta ajaa säärikarvoja! EN hei minäkään jaksa. Taidan hankkia trikoot. Voihan aina olla joku (kirjava) turvapaita siinä päällä. Onhan ne karseat kuosit nyt sentään parempi, kuin nämä tummat ja paksut jalkakarvat - tai epilaattori (menee väristykset pelkästä ajatuksesta).
Sitten ihan muihin asioihin.
Hehkuttaminen. Se on suosittua, varsinkin Facebookissa. Itse en muista ihan joka tilanteessa, että olisi taas mahdollisuus kehittää hehkutus tästäkin hetkestä. Ja sitten kadehdin toisten elämää, kun heillä on aina niin loisteliasta tai ihania ruokia tai herttaista tai hauskaa tai todella ahkeraa tai voittoisaa. Niitä toisten kuvia katsoessa en muista, että kyllä minäkin olisin silloin tällöin saanut brunssihehkutuksen tai jopa kuvan, jossa näkyy kuohuviinilasi (tämähän on se vakiokuva, joka laitetaan välissä kuin välissä, niin että kun vaan saa näköpiiriinsä kuohuviinilasin, niin pitäisi aina muistaa napata kuva). Laitan tähän nyt hehkutuksia, jotka olisin voinut julkaista, mutta en ajallaan tajunnut. Tilanteet olivat todella arkisia, joskus jopa tylsiä, mutta kyllä ne saa muotoiltua facebook-tyyliin:
"Kirppistelyä ja juustokakkua <3 "
"Aurinko ja ulkoilu lapsosten kanssa <3 "
"Kävelylenkki ja kirjastohengailua tyttären kanssa <3 "
"Polkupyöräretki ja eväät <3 "
"Tytär leipoi ihanan persikkapiirakan <3 "
"Keväinen Helsinki <3 " (tätä näkee paljon ja tätähän voi käyttää nyt!)
"Lopputyö lähenee loppuaan :) "
"Löysin uuden, ihanan, smoothie-reseptin - mustikkaa ja ruislesettä, mmmmmm..."
(Kotitöistä, leipomuksista ja muista sellaisista aktiivisuuksista en pysty edes keksimällä keksimään hehkutusta. En vaan niinkun tee.)
No niin.
Onpa pari hehkutusta ihan akuutistikin mielessä. Löysin meinaan pari vuotta etsittyäni, vihdoin, kivat perusmalliset lappuhaalarit vitosella kirppisryhmästä! Ja kivat lenkkarit, Karhun, Suomessa tehdyt. Ja keltaiset kumpparit (ihan samanlaiset, kuin ystävälläni, ketä ihailen)!! Ja sekin olisi hehkutuksen arvoista, että rakastan fillarointia. Minulla ei ole uutta/hienoa/tuunattua polkupyörää, vaan kaikista säälittävin vaihtoehto: 15 vuotta vanha, Anttilan halvin maastopyörä, jota on pitänyt jo heti alkuun hitsailla kasaan ja joka on aivan ruosteessa. Enkä polje kovaa, eikä koulu- tai työmatkani ole kuin muutaman kilometrin. Eli olen aivan eri sarjaa, kuin muut fb-polkupyöräily-kaverini, mutta voi kuinka fillarointi onkin kivaa, halpaa, helppoa ja näillä matkoilla paljon nopeampaakin, kuin julkiset liikennevälineet (tai auto).
Että pus pus vaan kaikille!!!
(Ryhdyn valmistelemaan Lego-aiheisia 5v. synttäreitä, kuulette niistä varmasti vielä...)
KEVÄT <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti