Irtisanoin itseni!

Aamun räntäsade lupasi päivästä juuri sitä, mitä siitä tulikin. Miksen ymmärtänyt jäädä kotiin.

Aamulla kirjoitin (ja lähetin) irtisanomisilmoituksen. Sydän väpättäen. Näissä elämän Tiukoissa Tilanteissa olen reppana ja itkupilli.  Semmoinen värisevä sielu.
Halusin kertoa irtisanomiseen myös  jonkun syyn ja rehellisesti ilmoitin (sähköpostissa) että en oikein integroitunut porukkaan ja kun tulin valituksi paikkaan, minne jo aiemminkin olin hakenut, päätin vaihtaa.
Pomo pyysi muutamaksi minuutiksi juttelemaan. Oli ystävällinen (voi itku!) ja ymmärtäväinen, mutta halusi (luonnollisesti) tietää, mitä tarkoitin sillä, etten integroitunut. Yritin selittää. Ääneni vapisi, enkä todellakaan osannut sanoa yhtään järkevää lausetta. Voi helvetti! Helvetin idiootti! Kokonaisin lause oli se, että en oikein pääse juttuun, mulla on vaan varmaan aika tyhmät jutut ja teillä arkkitehdeillä sitten paremmat...
Palasin paikalleni nyyhkyttämään ja  vapisemaan.
Ja entäs sitten lähin esimies - ihana tyyppi, mutta  hajamielinen ja kaipaisi apua (organisointiin ja delegointiin), sillä hänellä on aivan liikaa töitä ja nyt hän näytti todella lannistuneelta ja väsyneeltä. Itkin vähän sitäkin.

Pahin oli kuitenkin vielä edessä.
Wilma-viesti. Ekaluokkalaisemme oli mekastanut käsityö-tunnilla ja sai ensimmäisen pahapaha-merkinnän Wilmaan. Koko luokka oli kuulemma ahdistunut lapsen metelöinnistä, eikä lapsi ollut lopettanut törkeitä laulujaan pyydettäessäkään.
Opettajan merkintä oli erityisen tyly ja sitä vasta itkinkin.
Nytkö tästäkö alamäki? Leimattu  rauhaton hyväksyntää hakeva pelleilijä? Pieni, seitsenvuotias, poika.

Taas olen hukassa.
Lisää syliä lapselle (ainoa mitä osaan). Lisää syliä minulle. Lisää syliä kaikille.
Läpi repaleisen lokakuun.

Ja räntäsade jatkuu.

Äiti on Vegasissa

Olin kateellinen Vegasin matkasta ja varsinkin Grand Canyonista. Nyt äiti heräsi hotellissa historian pahimman joukkoampumisen keskelle. Ja taas kerran mietin talon rakentamista maalle, meidän mäelle. On alustava suunnitelmakin: vaihdetaan tämä (Stadin) asunto vähän pienempään ja teini jää siihen lukiota käymään ja toinen makuuhuone on muulle perheelle kaupunkiasuntona. En ole ihan selvillä millä se kustannetaan. Talo tai asunto. En oikein tiedä millä muut kustantavat talot, veneet ja lomamatkat. Ei, en saa lainaa. Pitäisi olla säästöjä, mutta eihän tuosta palkasta jää senttiäkään. Penniäkään. Haluan yhä sanoa niin. Mutta enää en kerro euroa kuudella.

Otan riskejä elämässäni. Jätin allergialääkkeet pois (olen heinille allerginen). Olen syönyt lääkkeitä vähän reilumman kauden nukkuakseni paremmin, mutta nyt sitten kurkkua kutittaa. Ihan tosi - voiko täällä kohmeisessa asfalttiviidakossa kukkia yhä Timotei?! Tai mikään elollinen!

Tilannekatsaus: olen jatkanut juoksukoulua ja olen vieläkin yli neljänkymmenen.

On ikävä lapsia (vain omia) päivisin. Masennus on laskeutunut päälleni ja painaa miljoona kiloa. Olen jotenkin loputtoman yksin tässä loputtomassa syksyssä. Ja ihmettelen miten jouduin elämässäni tähän. Teinkö kuitenkin ihan muutaman väärän valinnan? Voisinko toisilla valinnoilla asua Euroopassa jossain lämpimämmässä maassa, minua ihailevan kumppanin kanssa? Nauraa ja laulaa ja taas vähän nauraa, olla rento äiti ja tyyppi? Olisiko muutama ryppykin vähemmän? Tulisiko syksyä enää koskaan? Tai ainakaan näin pitkää?