Kaikki alkoi jo viime vuosituhannella, olen niin vanha, että olen elänyt jo silloin. Ensin olin levoton opiskelija ja sitten juhlissa aamuun asti viihtyvä sinkku ja lopulta suloisen vauvan äiti ja niinä kaikkina aikoina olin myös masentunut. Masennus oli aaltoilevaa, välillä oli parempia aikoja, mutta jonkun pätevähkön lääkärin mukaan (joka ei tällä kertaa ollut Esa Laiho) olin kroonisesti masentunut. Ollut ehkä jo lapsesta saakka.
Siinä mekkaloinnissa ja ilakoinnissa mitä olin, masennustani oli vaikea lähteisten ystävienkään ymmärtää. Olin eri tavalla masentunut, kuin muut. Muut sulkeutuivat kotiin, eivät tavanneet ihmisiä, eivätkä halunneet puhua. Minä olin pahimmassa kuilussa juuri ollessani yksin, joten välttelin sitä. Porukassa olin oikein hilpeä.
Vielä silloin kun ensimmäinen lapseni oli vuoden tai kahden vanha, masennus taas paheni. Tapasin kaikenlaisia lääkäreitä ja lopulta pääsin terapeutille, jota tuttavani suositteli. Ja tämä terapeutti oli minulle Se Oikea. Kaarina! Muumimamman oloinen, mutta hyvinkin tiukka, ehkä tylykin joskus. Haastoi minut ajattelemaan asioita, pysähtymään ja katsomaan omaa käytöstäni ja toimintatapojani vähän eri kulmista. Olin ollut viimeiset vuodet monissa lyhyissä ihmissuhteissa. Oli ollut nuoria, vanhoja, varattuja, ihania, ällöttäviä, imeliä, sekavia ja sitten muutama menneisyyden pakkomielle. ("Rakasta mua, rakasta mua, rakasta mua, rakasta mua.") Nyt seurustelin nuoruuden rakkauden kanssa vihdoin, mutta Kaarina ei ollut siitä yhtään innostunut. Oli paljon kaikenlaista puhetta. Terapiaistunnot olivat vahvistavia ja tunsin että olin vihdoin turvassa. Kunnes päätin muuttaa Turkuun! Kaarina suuttui siitä, oli todella pettynyt minuun. Lähdin miehen mukaan, kenen kanssa oli jo lähtökuopissa toimimaton suhde. Lähdin, itsekin vähän järkyttyneenä. Sain Turussa terapeutin, kuka näytti äidiltäni ja kuka ITKI kun minä itkin! Ikävöin Kaarinaa pitkään ja ikävä tuli mieleen toistuvasti vielä vuosikausia jälkeenkin. Muutaman kerran etsin hänen yhteystietonsa ja mietin soittamista. Ottaisiko Kaarina minut takaisin? Voisimmeko palata yhteen?
Ja tänään Kaarina oli pilateksessa kanssani. Vuosien jälkeen Kaarina! Ja se tuntui kurjalta. Me ei oltu enää me. Kaarinan katseesta näki, että jotain hän muisti, mutta mitään ei sanonut.
Ja niin paljon Kaarina oli ollut oikeassa. Turku oli virhe, palasin muutaman vuoden päästä pienen tyttäreni kanssa kotiin, sydän särkyneenä. Kunpa olisin jäänyt Kaarinan luo, kunpa olisin uskonut. Joku kerrankin oli nähnyt mistä minussa oli kyse, ollut järjen ääni!
En enää ikävöi Kaarinaa. Masennuskin on muuttanut muotoaan ja olen vain yliherkkä itkijänainen joka pelkää koko ajan, että hänen lapsensa kuolevat. Aika helppoa siis jo. Niinpä käyn Kaarinan kanssa ainoastaan pilateksessa. Siellä on omat haasteensa. Miten voi olla niin helvetin vaikeaa hengittää suun kautta?
