Aamun räntäsade lupasi päivästä juuri sitä, mitä siitä tulikin. Miksen ymmärtänyt jäädä kotiin.
Aamulla kirjoitin (ja lähetin) irtisanomisilmoituksen. Sydän väpättäen. Näissä elämän Tiukoissa Tilanteissa olen reppana ja itkupilli. Semmoinen värisevä sielu.
Halusin kertoa irtisanomiseen myös jonkun syyn ja rehellisesti ilmoitin (sähköpostissa) että en oikein integroitunut porukkaan ja kun tulin valituksi paikkaan, minne jo aiemminkin olin hakenut, päätin vaihtaa.
Pomo pyysi muutamaksi minuutiksi juttelemaan. Oli ystävällinen (voi itku!) ja ymmärtäväinen, mutta halusi (luonnollisesti) tietää, mitä tarkoitin sillä, etten integroitunut. Yritin selittää. Ääneni vapisi, enkä todellakaan osannut sanoa yhtään järkevää lausetta. Voi helvetti! Helvetin idiootti! Kokonaisin lause oli se, että en oikein pääse juttuun, mulla on vaan varmaan aika tyhmät jutut ja teillä arkkitehdeillä sitten paremmat...
Palasin paikalleni nyyhkyttämään ja vapisemaan.
Ja entäs sitten lähin esimies - ihana tyyppi, mutta hajamielinen ja kaipaisi apua (organisointiin ja delegointiin), sillä hänellä on aivan liikaa töitä ja nyt hän näytti todella lannistuneelta ja väsyneeltä. Itkin vähän sitäkin.
Pahin oli kuitenkin vielä edessä.
Wilma-viesti. Ekaluokkalaisemme oli mekastanut käsityö-tunnilla ja sai ensimmäisen pahapaha-merkinnän Wilmaan. Koko luokka oli kuulemma ahdistunut lapsen metelöinnistä, eikä lapsi ollut lopettanut törkeitä laulujaan pyydettäessäkään.
Opettajan merkintä oli erityisen tyly ja sitä vasta itkinkin.
Nytkö tästäkö alamäki? Leimattu rauhaton hyväksyntää hakeva pelleilijä? Pieni, seitsenvuotias, poika.
Taas olen hukassa.
Lisää syliä lapselle (ainoa mitä osaan). Lisää syliä minulle. Lisää syliä kaikille.
Läpi repaleisen lokakuun.
Ja räntäsade jatkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti