Kaikki on päin helvettiä.
Enkä nyt puhu juoksukoulustani (kestän sen jos kestän puuduttavan tappavan tylsää juoksentelua). Duunit, sama juttu kuin juoksukoulun kanssa.
Lasten kanssa on mennyt paremmin, kun aloitin 80% työviikon tekemisen. Mies on samaan aikaan lähes muuttanut työpaikalleen. Tai jonnekin. Päiväkodin pihalla juttelin toisen äidin kanssa, hän kertoo viikottain tai päivittäin miehensä työmatkoista ja totaali-yyhoona olemisestaan, mutta nyt se saa loppua ja koko perhe muuttaa Lahteen, mummo alkaa pyörittämään arkea. Halveksin. Minulla on enemmän lapsia, mies työmatkalla Saksassa eikä Kotkassa ja lapsetkin vietävä eri osoitteisiin aamuisin, itse arkeni taistelen. (Kadehdin. Minulla on surkeat välit äitiini ja selviämiseni perustuu tasan siihen että on pakko. Hampaat irvessä. Usein toivoen vammaa tai kuolemaa, jotta voisin luovuttaa. Tosin tuskin silloinkaan saisin apua, saati empatiaa.)
Okei, tilanne on nyt joka tapauksessa se että kaikenlaista vastoinkäymistä on tässä ollut. Kamelin selkä katkesi kuitenkin tänään. Sekavan ja huonohkosti organisoidun työpäivän jälkeen hain pojat hoidosta ja iltapäiväkerhosta. Hyvällä mielellä juteltiin kuulumiset ja pienempi kyseli innoissaan että mitä Pokemon-kortteja isompi oli saanut vaihdettua koulussa, jonne ensimmäistä kertaa kortit otti tohkeena mukaan (nukkui kortit yöpöydällään). Ei ollut mitään vaihtanut, jotkut olivat sanoneet että hänen korttinsa ovat feikki-kortteja. Mitä helvetin feikki-kortteja! Mitä helvettiä ylipäätään! Raivo ja itku ja raivo raivo raivo raivo raivo valtasi minut. Tehkää minulle mitä vaan vääryyttä, mutta älkää helvetti pahoittako lapseni mieltä! Saatana. En pääse yli. Kävin postissa, mietin feikki-kortteja. Kävin kaupassa, mietin raivon vallassa feikki-kortteja. Mietin sitä iloa millä lapsi lähti kouluun korttiensa kanssa. Mietin sitä ettei hän kelvannut, hänen korttinsa eivät kelvanneet.
Enkä kestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti