Helvetin huono esapaino!

Baletissa opettaja oppi vihdoin minun nimeni. Ei yhtään hyvä juttu. Hän osasi sanoa sen sitten tosi  moneen kertaan, koko nimen, väliviivalla ihan. Nyt kaikki muutkin muistavat. "...toinen jalka!" ... "korkeamalle!"... "toinen käsi!"...
Ja tällä tunnilla minä sitten opin, että minulla on maailman surkein esapaino (esikoiseni sana kymmenen vuoden takaa). En kerta kaikkiaan pysy pystyssä, rojahdan. Opin myös että en näytä höyhenenkevyeltä kun hyppään. Enkä enää veny spagaattiin.
Sitä en vielä oppinut, kumpi on vasen ja kumpi oikea. (Lapsesta asti tämä ongelma on vaikeuttanut asioita. Mutta sen olen jo oppinut, että Armi oli nainen, Danny mies. Danny! Varsinainen miehisyysnimi onkin! Herraisä!)
Edellisellä kerralla baletissa tunsin olevani hyvinkin kelvollinen. Mutta väärin luulin! Puhisin miehelle kotona, että "Teki mieli huutaa niille hoikille, kepeille, tyttösille, että MÄ OON NELKYT JA MULLA ON KOLME LASTA!" - mies kysyi: "Mitä se olisi auttanut, ajatteletko että ne luulee, että oot kakskymppinen?"

No tosissaan lohduttamaan mies kuitenkin joutui illalla vielä. Kerroin lukemastani lehtijutusta, naisesta (perheestä), jolta oli vuosi sitten kuollut mies ja 9-vuotias lapsi. Eikä itkustani meinannut tulla loppua. Sängyssä yhä nyyhkytin ja nikottelin. Että miks oon joutunut tämmöiseen leikkiin, missä kaikki kuolee? Että kuoleminen ei ole mikään 'harvinaista ja huonoa onnea'-juttu, vaan ihan kaikki kuolee. Kaikki. Asia vaivaa minua paljon. Jotenkin tuntuu että olen nyt vasta ymmärtänyt koko jutun. Vähän niinkuin synnytyslaitoksella rajujen supistusten iskiessä tajusin, että jos olen raskaana ja haluan vauvan, minun täytyy oikeastikin synnyttää se.
Ahdistaa. Ken leikkiin ryhtyy, mutta ryhdyinkö nyt varsinaisesti tähän leikkiin? Pyysinkö päästä tänne?

Mutta kas aamulla paistoi taas aurinko. Ihana valo.
Otin töihin kevyet ja säälittävät eväät ja sorruin nepalilaisen mättämiseen.

Joku outo haikeus on jäänyt leijumaan sisälleni. Tekee mieli sulkea silmät ja pysäyttää aika. Vaikka olisi kuinka elämän nälkä, niin uskallanko katsoa mitä kaikkea on tulossa? Onko tämä sen arvoista, kun mitään ei lopulta kuitenkaan jää? Ja onko kuitenkaan muuta mahdollisuutta kuin olla ja jäädä?
Esapaino on huono sielulla ja ruumiilla.
Mietimme ystäväni kanssa millaisesta puutarhasta pitäisimme. Runsaista, askeettisista, viidakkomaisista... Ystäväni sanoi että minulle sopisi sellainen japanilaistyyppinen puutarha jossa olisi joku sieluntasapaino-osa. Epäili että kuitenkin voisin aina nopeasti kävellä sen ohi.

Maijan laulu kuvaa tunnelmiani.
Ehkä ikäkriisiä juuri. Sitä kaikkea mitä minulla on ja mitä on ollut.
Tuntuu että sain tavallaan ihan kaiken. Jotain jo menetinkin. Enkä uskalla nauttia. Koska sen kaiken joku voi minulta viedä. Ja viekin. Ja sitten tulee pimeämpää.


Kun tuli viimeinen laulu niin siin oli viimeisen haikeus
Mä halusin että se kaikesta kertoa vois
Et siin olis raivo ja nauru ja riemu ja haikeus
Se hellisi vielä kun kulkisin jonnekin pois
Mut sitten kun se soi niin mä mietin vaan
Kesiä joita ei tullutkaan
Tietä joka muuttuu, kaventuu
Unelmia, mä luulin ne toteutuu
Sitten kun se soi mä vaan aattelin
Sitä miten mä riehuin, mä uhosin
Enkä tiennyt että voisi näin väsyttää
Kun tulee pimeämpää

Kun tuli viimeinen laulu mä mietin jo nytkö on aika
Juurihan parfyymin kaulalle suihkuttelin
Oi miten toivoin, et saataisi taas nyt se taika
Kipeä höyry ees peittäisi suudelmin
Mut sitten kun se soi niin mä mietin vaan
Kesiä joita ei tullutkaan
Tietä joka muuttuu, kaventuu
Unelmia, mä luulin ne toteutuu
Sitten kun se soi mä vaan aattelin
Sitä miten mä riehuin, mä uhosin
Enkä tiennyt että voisi näin väsyttää
Kun tulee pimeämpää


ps. Teini kertoi, että lukee minun kirjoituksia "kerran puolessa vuodessa, ehkä kesällä sit taas". Jos lukisi tämän, en kestäisi. Lukee ne ääneen, todella dramaattisilla äänenpainoilla. Ei tajua, että enhän tossissani... Pilkkaa, nauraa dramattisuudelleni. Saattaa muuten lukea tämän, kun otsikossa on kirosana (kielenkäyttööni kiinnittää huomiota ja saarnaa siitä) ja vielä hänen omaan suloiseen lapsuudensanaansa yhdistettynä. Voi apua. No, häpeän sitten taas.