Noin vuosi sitten päätin yhdet opintoni ja sain työpaikan. Istuin samassa huoneessa hollantilaisen esimieheni kanssa. Hän tiuskahteli sähköposteilleen ("Fök!") ja alkuun minullekin.
Tänään oli toinen päivä sen jälkeen, kun hollantilainen oli poissa. Kuudentoista vuoden jälkeen hän vaihtoi työpaikkaa. Tämän vuoden aikana on useampikin hyvä tyyppi lähtenyt. (Tuskin kuitenkaan minun takiani, niin suureksi en koe merkitystäni, edes negatiivisessa mielessä. Olen kuulkaa jopa saanut kavereita, joku saattaa ehkä pitääkin minusta! Eräskin yrittää järjestää minulle kivempaa työnkuvaa, ihana.)
Mutta niin, niistä lähtijöistä. Sota ei yhtä miestä kaipaa, mutta tuo pieni firma tulee kaipaamaan näitä ammattilaisia. Ja minähän kaipaan heitä jo! Eilen en vielä kerta kaikkiaan ehtinyt kaivata, mutta yhden päivän se vain vei!
Kas, tänään sain entistä tyhmempiä töitä ja kivat lakaistiin sivuun, kohtasin uuden tylyttäjän ja monta kyselijää, joille minulla ei ollut mitään vastauksia. Kuin olisin aloittanut uudessa (paljon kamalammassa!) työpaikassa. Itkin naistenvessassa. Itkin suuressa työhuoneessani. Itkuraivo. Ihmiset tulivat halailemaan vaivaantuneina minua. Aikuinen nainen itkee töissä. Ja vielä toimistolla, ei missään teatterilla (voi kunpa olisinkin teatterilla!!).
Teinin koulusta tuli wilmassa hyvä-merkintä, ja kiitin viestillä teiniä ainoasta valosta surkeaan päivääni. Teini vastasi, että hänen päivään valoa toisi, jos antaisin rahaa uuteen meikkivoiteeseen. Rakastettava muruseni!
Mies ei reagoinut itkuisiin vessaviesteihini ollenkaan. Tuntui todella lyödyltä.
Illalla katsoimme Armanin ohjelmaa vanhusten hoidosta. Huomasin kuinka sinnikkäästi puolisot tukivat toisiaan. Tai vain istuivat vanhainkodissa koko päivän käsi kädessä. Toivottavasti mieheni elää noihin päiviin saakka ja hänellä sitten on aikaa pitää minua kädestä.
No, yritän vähän tähän loppuun jotain naminamia.
Jestas meinaan miten kuitenkin on ihanaa, että on kevät. Ehkä jopa kesää parempaa, kesällä kun joutuu menettämään joka ilta yhden kesäpäivän. Nyt ne ovat kaikki vielä edessä!
Illalla taas maalasin kerrossänkyä mökille. Kovaan ääneen lauloin parvekkeella:
Kevät toi, kevät toi muurarin, kevät toi, kevät toi maalarin, kevät toi rakennuksille hanslankarin ja rannoille hampparin.
Niin paljon minä kärsinyt olen, monta kyyneltä vuodattanut, niin montaa minä lempinyt olen, mutta yhtä vain rakastanut.
Ja tarkoitin joka sanaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti