Baletti

Nyt ollaan kuulkaa vereslihalla ja epämukavuusalueella. Sydän karrella. Henkisesti ja fyysisesti maitohapoilla.

Miten voikaan ihminen kokea jotain ehkä  tuhat myllertävää tunnetta, ääripäistä, sikin sokin, lähes samaan aikaan. Ja olla kuin lapsi ja kuin vanhus. Lapsellinen ja rupsahtanut.

Jännitti mennä. Kolmevuotias
kannusti. Häntäkin oli jännittänyt varahoitopaikkaan meno. Kyllä se siitä.

Pukukopissa ehdin epäröimään laitanko balettitossut jalkaan, käytetäänkö niitä vielä, vaihdanko jo vaatteet vai odotanko, laitanko hiukset kiinni...

Salissa. Jokainen liike on tuttu, muistan ne. Ne ovat kauniita liikkeitä. Paitsi minun tekeminä. Miten tissini näyttävätkään niin suurilta, liikkuvat niin holtittomasti, ollaan kuitenkin baletissa, tehdään niitä kauniita liikkeitä.

Tunnen itseni suureksi. Valtavaksi jättinorsuksi. Olen toki myös vanhin. Kukaan ei puhu kenellekään. Varsinkaan minulle. Jalkani ei nouse enää korkealle eikä pysy ilmassa pitkään. Jalkani tärisee.

Tunti kestää 75 minuuttia. Ei se ole tunti. Kuvittelen, että lopputunti, 15 minuuttia, on venyttelyä ja rentoutumista. Kuvittelen väärin. Hypitään. Muut kepeästi ja sitten minä ja tissit ja makkarat.

Pukukopissa kukaan ei taaskaan puhu.
Päätän, että olen ensi viikolla jo huikeasti keventynyt, sitonut tissini jonnekin ja ostanut kroppaa puristavat liian pienet trikoot ja jumppapuvun.

Ja niin. En muistanut väärin. Minä rakastan balettia.