En oo koskaan omistanut juoksukenkiä

Minulla on monta "en oo koskaan "-juttua. Saisin siinä pelissä hyvin pisteitä, jos joku vielä pelaisi semmoista. Nykyään pelataan vaan niitä atk-pelejä. En oo koskaan pelannut atk-pelejä (mutta tein kyllä semmoisen optikon näkötestin aateekoolla, jossa liikuttiin niillä nuolinäppäimillä!). Enkä oo koskaan omistanut oikein mitään. Autoa, asuntoa tai pienempiä: tabletteja, pleikkoja, maksukanavia. En oo koskaan juonut kupillista kahvia tai limsaa. Enkä omistanut juoksukenkiä. En ikinä. Sain äidin vanhat aerobic-tossut viisitoista vuotta sitten. Äiti ei ollut käyttänyt niitä juurikaan (ehkä väärää kokoa, hän on muuten kyllä erittäin aktiivinen). Viime vuoteen saakka hoidin niillä kaikki urheiluni, kunnes lopulta siirsin ne kierrätykseen. Lähes käyttämättöminä yhä (rumuuden vuoksi kierrätin)! Ja nyt hankin ensimmäiset juoksukenkäni. Tarjouksesta, muutamalla kympillä. Luulen että riittävät hyvin tällä liikuntamäärällä.
Ennen olisin saanut pelistä pisteitä enemmän, mutta olen tehnyt paljon uusia asioita muutaman viime vuoden aikana. Olen istuttanut siemeniä multaan, olen kasvattanut marjapensaita parvekkeella ja korjannut niistä satoa (30 viinimarjaa). Olen tehnyt kaalilaatikkoa, leiponut leipää, opiskellut tekniikan alaa, tehnyt maatilasta tarjouksen ja kaupat. Ja nyt omistan omat kottikärryt, vaahteran ja kalliota jonka päällä siellä täällä on sammalta. Ensimmäistä kertaa elämässäni omistan jotain tärkeää, vaikken koskaan ajatellut, että minkään omistaminen olisi kovinkaan tärkeää.

Mutta sopivaa mustaa nahkalaukkua en omista! Ja sitä kaipaan.
Joskus nuorenpana minulla oli juuri sellainen laukku mitä nyt etsin, joten aloitin etsinnät kotoa. Ei löytynyt. Laukku oli juuri sopivan kokoinen, sinne mahtui vesipullo, lompakko ja puhelin. Nyt on vain liian suuria tai liian pieniä. Tuon kadottamani laukun olen saanut Remulta eräällä Porvoon reissulla. Olen lukenut lehdistä monista julkkisnaisista, ja siitä kuinka Remu on antanut heille nahkatakin, mekon tai muita vaatteita ja tiedän myös sen lopun tarinan, joka on jäänyt lehdissä kertomatta.
Minä sain mekon, paidan ja nahkalaukun. Ja nyt se laukku on kadonnut. Ehkä annoin sen pois. En muista. Holkkitupakan ja liian korkeat korkokengät sen sijaan muistan hyvin.

Muisti ei oikein muutenkaan toimi toivomallani tavalla. Töissä siitä on murhetta. Olen useammassa projektissa projektin hallinnassa, enkä hallitse sitä. Liian monta pikkuseikkaa pitäisi muistaa, kaikissa ihan pikkuisen eri tavalla. Tuntuu, että unohtelen paljon ja mokaan usein. Työnkuva ei muutenkaan ole ehkä sopivin mahdollinen minulle.

Ja siitä päästään toiseen minulle sopimattomaan asiaan, alkoholiin. Vietimme työpaikan pikkujouluja poolpartyina, joissa ohjelmana oli myös coctailkoulu. Moni joi minunkin puolestani, mutta minä oksensin heidän puolestaan. Olen jo toipunut siitä fyysisesti, mutta henkisesti en. Eilen kävimme ystävien kanssa parilla oluella ja nachoilla. Kahdesta oluestani toisen jätin vähän keskenkin. Sain silti krapulan.
Haasteeni lisäosa onkin kolme kuukautta (tai loppuelämä!) ilman alkoholia.
Pääkipu (ja niskakipu!) tuskin kuitenkaan hellittää. Se on viikottainen ongelma, jota uusi työpaikan kuntosali saattoi vain pahentaa. Mutta olin kuitenkin salilla! Jee minä!
Ruokailu sen sijaan on ihan lipsunut käsistä. Täytyy ryhdistäytyä.

Positiivista haasteessa on se, että olen ollut aktiivinen. Ostanut ja saanut lippuja vaikka minne! Tavannut ystäviä! Tanssinut pöydillä ja tanssinut balettia! (Pakko mainita, että olen löytänyt paremman tunnin ja ryhmän... Vaikka tanssisali onkin kauempana, niin se tuntuu paremmalta. Ja saan käydä keskustassa! Leikkiä hetken kuuluvani sinne valojen ja ihmisten keskelle. Saatan vaihtaa kokonaan sinne. Niillä tunneilla koen enemmän onnistumisen iloa, eikä kukaan siellä kuvittele olevansa ketään kummoisempi.)
En muista (tietenkään), että päätinkö myös lukea enemmän kirjoja. Varmaan päätin. Siinä tuli sitten epäonnistuminen. En saanut Oneironia luettua, palautin sen ja yhden Itkosen lukemattomina kirjastoon. Ajattelin että myöhemmin sitten, joskus on parempi aika lukea. Palauttessani kirjat, ja sakkoja maksellessani, kirjaston täti ojensi kolme kirjaa minulle, varaukseni olivat tulleet. Apua!

Olen innoissani siitä, että haasteen mökkiremontti etenee, vaikka oma osuuteni onkin ollut lastenhoidollinen. Toivon, että minäkin pääsen vielä remontoimaan ja osallistumaan suunnitteluun. Listoja olen laatinut (tarvitaan jääkaappi, mikro, kerrossänky.... Olisiko ylimääräisenä?) ja tapettejakin olen etsinyt.

Olen myös puuhastellut suurten kampausten parissa. Mitä huomiota herättävämpi hius, sitä huomaamattomammat rypyt, kuvittelen. Teini on ymmärtänyt, että ei kannata sanoa hiuksiani/vaatteitani/mitään rumiksi tai oudoiksi, siitä en välitä. Teini sanookin: "ei millään pahalla, mutta toi jotenkin saa sut näyttämään vanhemmalta". Muuta sitten ei tarvitakaan.
En ylettynyt teinin jälkeen ottamaan suihkua käteeni sieltä ylhäältä telineestä. En voi uskoa.

Näytin työkaverilleni kuvaa uusista frotee-pöksyistäni ja hän haukkui ne (varmuudeksi moneen kertaan) vauvojen housuiksi. "Äiskä on ihana tipu", sanoi lapseni, kun puin nuo keltaiset froteet jalkaani.

Kevät. Se pitää joka kerta mainita.