Ma'Sis

Sitä ei saa sanoa, eikä olla olemassa.
Tosiasia kuitenkin on se, ettei minulla nyt niin huono asenne ole, vaan jotain vähän muutakin.

Uusi työpaikka tuntuu yhä vieraalta. Syitä on monia. Yksi syy on se,  etten ole kovasti päässyt tekemään töitä ja tunnen siitä vähän syyllisyyttä ja pelkoa (ettei töitä ehkä olekaan). Lisäksi avokonttori (halli) pakottaa ihmiset minimoimaan kommunikointinsa (ja silti siellä on vaikeaa keskittyä). Olen kuitenkin saanut ystäväni ohella pariin muuhunkin ihmiseen heiveröisen kontaktin. Mutta minulla on lisäksi kylmä koko ajan! Vieressä irtopatteri, jaloissa villasukat, käsissä extravillahihat. Jotain perää lienee siinäkin, mitä ex-työkaverini sanoi "Yrittäsit edes integroitua!"... En ole tainnut kovin ponnekkaasti yrittää. Ikävöin mieluusti entisiä.

Mutta enpä nyt viihdy kovin kummoisesti ylipäätään elämässäni. Vuosi sitten, tänä samana päivänä, olin kaivannut pimeyteeni valokynän sijaan valomiekkaa. Se aika vuodesta?

Tämä kuitenkin on se asia, josta ei kannattaisi puhua. Masennus. Ei pelkkä paska asenne.
Itken ja väsyn näihin aikoihin kovin helposti. Ja on hirvittävää huomata, että kaipaisi ihmisiä ja tukea, mutta ei voi sanoa kuitenkaan mitään. Juuri kenellekään. Perhe kärsii tiuskivasta ja ärsyyntyvästä äidistä (sieltä on sitten turha odottaa myötätuntoa). Muiden seurassa tsemppaan, eikä kukaan huomaa mitään. Paitsi joskus.
Oli meinaan outo tilanne muutama päivä sitten. Kävelin päiväkodille ja vastaan tuli lapseni hoitaja, ihana, nuorehko, miesopettaja. Kysyi mitä minulle kuuluu. "Kun näin sut yks päivä kun kävelit ja olit tosi murheellisen näköinen ja mietin onko kaikki ok?". Sopersin jotain, silmässä jo kimmelsi varoittavat vedet. En voinut sanoa, että olen masentunut! Pystyisinkö silloin edes pitämään huolta lapsistani tai tekemään (vähäisiä) töitäni? Juoruttaisiinko sitten, sääliteltäisiin, kauhisteltaisiin, valittaisiin puhelimen pikavalinnasta huostaanotto?
Äh. Koko elämäni jatkunut krooninen tila, joka toki vaihtelee olosuhteiden, tilanteiden ja pimeyden mukaan ja kuitenkin yhä vaan semmoinen asia, jota ei saisi olla. Pilaa vielä aviomiehenkin maineen, vaikeuttaa omaa työn saamista, ihmisten asenteita, normaalia suhtautumista, luontevuutta?

Miksi oikeasti siitä ei voi puhua? Miten te suhtautuisitte? Vai onko täysin epäkiinnostava asia? On tässä omassakin elämässä tekemistä?

Niin ja lisäksi: onhan minulla vitutuskin. Välillä eroa on lähes mahdotonta nähdä.

Joten hilpeää marraskuun jälkeistä 'elämää' kaikille! Kevääseen on vielä aikaa.





Diggasin tästä jutusta. Löysin joitain yhteneväisyyksiäkin. Jos aihe kiinnostaa, lue:

http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/11/22/bipolaarinen-aiti-lapset-tietavat-etta-valilla-mennaan-lujaa-ja-valilla-aiti