Me pystyisimme ihmeen tekemään?

Täytyi lähteä ajelemaan, kun v***tti. Menin katsomaan uutta asuinaluetta, etsimään kotia jollekin.

En tiedä missä on nyt vika. Minussa, maailmassa, parisuhteessa vai missä. Olen tyytymätön. Tai jotenkin tyhjä. Veikkaan itseäni vialliseksi. Nukun siedettävästi, eli diagnoosi ei ole väsymys. Kenties se on uupumus. Yleisuupumus. Vaikkei jotenkin tunnu, että olisi oikeutta edes olla uupunut. Eipä tässä kilpailla siitä, kenellä menee huonoimmin, mutta jos kilpailtaisiin, aina minut joku voittaisi. En elä oikealla tavalla edes ruuhkavuosia, en kuskaa lapsia harrastuksiin, ei ole uralla kovia pyrkimyksiä (kunhan siirtelen tiedostoja kansiosta toiseen), ei rakenneta, remontoida, eikä ole isoa velkaakaan paineita kasaamassa. On vain ne pienet lapset. Ei kohdistu Sipilän leikkaukset erityisesti meille, ei olla myöskään asunnottomia, lapsettomia, sairaita taikka vaikka niitä pakolaisia. Ihan perusmeno. Palkka kyllä sairaanhoitajan peruspalkkaa pienempi, mutta tuskin silläkään huonommuuskisaa voittaisi. Isommat tulot kuin opiskelijoilla tai työttömillä kuitenkin. Minä tiedän.

Laitoin Spotifysta oman soittolistan siinä autoa ajellessa ja sieltä poimin lauseita, joita Kauko ja Samuli minulle lähettelivät.

Samulin sanoma oli se, että nyt tarvitsisin joka tapauksessa vahvaa tukea. Vain yksi elämä! On saatava kiinni jostain. Ja mieluiten yhdessä. Rakkautta ja intohimoa!

Olet todella kaunis, elät vain yhden kerran

Olet todella viisas, elät vain hetken verran

Todella kaunis, elät vain yhden kerran

Todella viisas, elät vain hetken verran

Todella kaunis, elät vain yhden kerran

Todella viisas

Me pystyisimme toisillemme ihmeen tekemään,

jos sinä pystyt niin kuin minä pystyn näkemään

On maailmassakin paljon vialla. Tarvitaan ihmeitä.

Kuten ne pakolaiset. En osaa tehdä oikein mitään. Pitää tosiaan miettiä mitä tekisin auttaakseni. Vein kasan miesten paitoja ja kaulaliinoja keräykseen. Kunpa niiden vuoksi joku tuntisi olonsa edes hiukan lämpimämmäksi.

Jätän pakolaisiin liittyvät keskustelut tästä lähtien lukematta somessa, ne saavat todella ahdistuneeksi. Omaa hölmöyttäni olen lukenut. Usein tuntuu, että äänekkäimpiä ovat ilkeät, itsekkäät ja kovat mielipiteet sekä roskajutut. Tuntuu, että maailma on ihan päin helvettiä. Jos luen (pelkät) uutiset, autan siinä missä pystyn ja elän arkea perheeni kanssa, niin ehkä oma onnekkuus (ja ilokin) taas palautuu mieleen ja tunnelmiin. Kolmevuotiaan hukkumiskuva on kuitenkin syöpynyt verkkokalvoilleni. Se saa silmät vuotamaan.

Ja samalla, kun mietin, mitä voisin muiden hyväksi tehdä, voisin taas myös itseni kanssa ryhdistäytyä. Uusi haaste. Uudet tuulet. Luin naistenlehdestä, että täti-vlogit ovat tuleva buumi. Aion olla aallonharjalla. Vähän vielä on aiheen timantiksi puristuminen kesken, mutta jotain nelikymppisen hommiahan sen on oltava. Tunnen usein itseni todella lapselliseksi ja kenties sen ristiriitaisen tunnelman (vanha <-> ääliö) kanssa voisin painiskella täti-vlogissani. Sen, että en osaa, että sählään, ettei liikunta v#**u vaan huvita ja haluun sipsei ja karkkii ja että sanon ääneen semmoisia asioita, joita todellakin olisi voinut miettiä hetki. Ja sen jälkeen olla sanomatta. Vlogillani on jo tunnarikin. Tunnaribiisi kertoo lajittelemisesta ja siirtelemisestä ja rakentamisesta. Jotkut onnekkaat ovat sen jo kuulleetkin. Kun sen julkaisen, teini joutuu muuttamaan kotoa. Tulee kyllä kova ikävä!

Niin ja se haaste. Viime vuonna tiputin 13 kiloa, joista kesällä keräsin takaisin kolme. Nyt olisi aika saada kahdeksan pois. Olen ajatellut itselleni siitä palkintoakin. Tietenkin hieno palkinto olisi jo se, että chanel-jakkupukuni mahtuisi minulle, mutta jotain muutakin. Punaisista nahkahousuista olen vuosia haaveillut, mutta ovat liian kalliit. Samoin joku ihana reissu. Tatuoinnin voisin siistiä, laittaa jotain kiiltoja tai mitä lie. Naapuri sanoi ettei sille voi mitään tehdä, on suttu ja levinnyt. Takapuolen mukana. Minullahan on ”Barbie perseessä!”, kuten asian ilmaisin häissä, kun osallistuin yllättäen vieraiden keskusteluun tatuoinneista. Voi niitä mielikuvia. Anteeksi.

Pitäisi keksiä jokin muukin palkinto haasteeseen, johon tulee vielä jotain muutakin kuin nuo kilot. Kenties joku harrastus tai käsityö. Teen betonista lamppuja tai langoista rivoja ryijyjä tai ristipistotöitä. Palkintoni pitäisi olla edullinen, sillä vaikka olen yhä töissä, rahaa on kuitenkin aina hirmuisen vähän (no, se pieni palkka). Meillä on perheessä vähän erilaiset kulutustottumukset. Teini ostelee mitä sattuu, halvalla HooÄmmästä ja muotimerkkejä jos löytää kirpparilta, mies tilaa täysin saman näköisiä (mielestäni kalliita) kenkiä ja paitoja Amerikasta ja Lontoosta. Minä en osta juuri mitään. Tai no, ostelen Ebaysta puhelimeeni kuoria eurolla. 
Mietimme asunnon/mökin/talon ostamista tai rakentamista (olemme miettineet jo vuosikausia). Vaikkei minulla ole varaa edes polkupyörään.

Ja Kauko, vanha kunnon Kauko. Pimeässä ajelin rakennustyömaalta kotiin. Itku kuristi kurkkua, koska kaikki vaan on niin huonosti. Ja Kauko otti osaa ikäkriisiini. Ivasikin.

Sä oot niin tyypillinen aikuinen,

itsetunnoton nainen,

sä tarvitset miehen.

Naurat: hullu poika!

Vastaan: hullu ämmä! Pidän sun tyylistäsi paljon.

Mennäänkö naimisiin?

Haluaisin olla sun miehesi,

tyttärelles ilkeä isäpuoli.

Se ei oo koskaan kiinni ajasta.

Mä oisin kuuskyt vuotta vanha

mielummin kuin aikuinen, uskotko sen?