Naapurinmuija sanoi että se on ihan kivaa. Päätin siis mennä kuntosalin sijasta virtuaaliseen spinningiin. Tasot ovat 1-3, mutta ykköstason tunteja (mitkä olisivat tämmöiselle nollatasoiselle parhaita) oli todella harvoin (ja nekin aamuyöllä viideltä!) joten sopivimman ajankohdan mukaan valitsin. Taso kolme. Kas. Juoksin saliin viime tipassa, istuin pyörän selkään ja aloin polkemaan ja samalla perehtymään lajiin. Kaikilla oli pyörissä suihkepullot, jotta kuumuuden iskiessä voi hieman suihkutella viilentääkseen itseään. Vaikutti hyvältä. Reitti oli Teneriffalla, ihanaa. Salissa oli seitsemän muutakin ihmistä, paineet olivat kovat. En uskaltanut löysäillä, mutta kerran tai pari jalat eivät kantaneet seisoviltaan polkea. Järkyttävää pumppaamista. Poljimme noin kolmen minuutin jaksoissa, joiden välissä lepäsimme. Mutta emme kuitenkaan oikeasti levänneet. Tuskin lainkaan hölläsimme ja taas jatkoimme! Ensimmäinen lepo oli suuri pettymys. Screenillä pimu kannusti ja välillä myös lauleskeli biisejä epävireisesti, mutta iloisesti.
Teneriffan reitti meni valitettavasti havupuiden lomassa lähes kaiken aikaa. Asfalttitietä ja havupuita. Parikymmentä minuuttia poljettuamme olin täysin lopussa, mutta yli puolet oli vielä jäljellä. Pimu huuteli kuinka tunnette lämmön, tunnette sydämen. Pelkäsin että sydämeni pysähtyy, ahdisti kun pimu siitä useasti muistutteli. Mietin voinko kuolla tähän. Kukaan ei vielä suihkutellut, joten minäkin odotin. Ja me poljimme ja poljimme ja pumppasimme ja pumppasimme, ylös ja alas. Pyöräni stongat kolisivat, en ollut tajunnut että ne olisi pitänyt aluksi säätää, ne olivat alkuasennossa, josta kaikki olivat nostaneet ne itselleen sopivalle korkeudelle ja lukinneet paikoilleen. Vajaan 50 minuutin kuluttua olimme perillä. Se on pitkä aika. Pienet venyttelyt (ehdottomasti paras osuus!) ja sitten suihkupulloilla pestiin/desinfioitiin pyörät. Jep.
Ensi kerralla (toki menen uudelleen, kun oli niin kivaa...) valitsen kyllä tason yksi tai kaksi ja lukitsen sen etustongan ja rukoilen, ettei paikalla olisi muita. Enkä suihkuttele silloinkaan kasvojani desinfiointiaineella.
Teinille oli tulossa ystävä kylään. Laittoi viestin. "Voisitko siivoilla sitä kotii vähän ku tuut." Tiedän kyllä, että meillä vallitsee boheemi kaaos (joku kertoi ystävänsä kodista noilla sanoilla, ja se kuulostaa paljon paremmalta, kuin sotku ja pöly ja vaateröykkiöt ja paperipinot), mutta että teini komentaa siivoamaan! Varmaan puhelimestani katkeaa kohta netti.
Teini kyllä on yllättänyt myös positiivisesti. Nettipaasto (puhelimesta) on jotenkin tehnyt hänestä ehkä säyseämmän. Ja lisäksi: kun tuskailin ryppyjäni (ihan vähän vaan valitin), niin teini huudahti vilpittömän oloisesti "Sä näytät musta tosi nuorelta!" Ihana! Mies pilasi kyllä vähän, väitti että teini sanoi samaa hänestä.
Laitoin facebookiin taas kuvan tumpuista. Neuloin semmoiset kirjavat, jollaiset ensimmäisistäkin piti tulla. Mietin muiden päivityksiä ja omia kuviani ja päivityksiäni. Ei ulkomaanmatkoja, ei edes niiden buukkausta tai muuta fiilistelyä, saati kuvia kohteesta. Ei surffilautoja, Lontoon pubeja, vuoria, suklailuja, eikä viinibaareja. Ei perheen kanssa, ei yksin, ei puolison tai ystävien kanssa. Työttömyys. Meillä se ainakin tarkoittaa sitä, ettei ihan oikeasti voi tehdä juurikaan mitään. Työttömistä puhutaan usein sellaisena intohimottomana, epäaktiivisena, jopa laiskana porukkana. Minä olen todella tyypillinen työtön. Eli ihan erilainen kuin kukaan heistä. Ja niin on jokainen. Mutta uskon, että monilla on joitain näistä minunkin tuntemuksistani: paniikki, huolestuneisuus, kohta-lannistun-ei-tärppää, vitutus rahattomuuteen, tunne ettei kuulu oikeaan väestöön (ei käy edes töissä!) ja kova halu päästä töihin. Lisäksi myös ärsyttää erilaisten töiden arvottaminen. Duunari tai tohtori. Toinen on enemmän ansainnut lomansa - jostain ihmeen syystä aina. Työtön onnekseen lomailee koko ajan. Aah, ihanaa.
Opiskelen tätä ammattia tasan yhdestä syystä: haluan saada töitä. Alan työ ei vaikuta epämiellyttävältä, mutta silloin kun on ollut jo pidempään työtön, niin aika vähän pystyy antamaan myöskään painoarvoa semmoisille kuin intohimo tai haaveet. Valitettavasti.
Harjoittelupaikan siivojakin käy ulkomailla. Teneriffalla ihan lentokoneella, ei virtuaalisesti fillaroiden. Mutta hän onkin töissä, muistutti aviomies. Minä laitan siis kuvia tumpuista.
Ja hei pian on tällä työttömällä/opiskelijalla sitten kuitenkin loma. Talviloma. Välttelen sanomasta hiihtoloma, sillä keskimmäinen lapsi alkaa heti sen kuullessaan huutamaan, että haluaa hiihtämään. Minä en.
Meillä on siis talviloma ensi viikolla. Ihanaa, minä kun vihaan päiväkotiin roudaamista (pakolliset itkut omassa ja päiväkodin eteisessä - ei jaksa lähteä, ollaan jo myöhässä, ette saa kohta siellä aamupalaa, kyllä äidin täytyy nyt mennä) ja vihaan myös päiväkodista hakemista (sinne viimeisenä juoksemista). Kunpa voisinkin olla tämän palkattoman ajan kotona lasten kanssa. Mutta sitten en pääsisi edes lähelle työllistymistä vielä vuosiin.
Ps. Kävin uudestaan polkemassa. Taso kaksi, vähemmän ihmisiä, Ranskan alppien kauniit maisemat, pyöräkään ei kolissut. Mutta yhä ihan kamalaa (mies vähätteli treenin tehoa, jouduin kiihtymään siinäkin sitten - tätä helvettiä ei väheksytä!). Menen pian taas.
Ps2. Kävin naapurinmuijan kanssa vielä uudestaan. Taas Ranskan alpit. Lisähengästystä toi se, että piti ihan koko ajan puhua. Mutta jees, olimme siellä kaksistaan, eikä alushousujen härski läpinäkyminen stressannut.
Ps3. Hain joskus haenihankaikkea-periaatteella myös Kiasmaan postitukseen. "Hakijoita oli kaikkineen 1700 ja heistä on haastateltu noin 70. Uudet työntekijät on nyt valittu. Valitettavasti valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun." TUHATSEITSEMÄNSATAA! POSTITUKSEEN! REPIKÄÄ SIITÄ. Siitä saa hienon kuvan tästä tilanteesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti