Olen alkanut harrastamaan liikuntaa. Seitsemäntoista vuotta sitten pääsin siitä eroon, enkä ole juuri koskaan sortunut. Ja nyt: kuntosalikortti! Kolme kertaa viikossa, kuukauden ajan. Enkä voi sanoa, että olisin nauttinut. Edes jälkikäteen, suorituksesta väsyneenä, kuten monet jeesustelee. Juoksumatolla ajattelen noin 30 kertaa minuutin aikana mä-en-jaksa-tää-on-tyhmää-eikä-lopu-ikinä. Inhoan liikuntaa ja urheilua ja reippailua. Kävelyä, hiihtoa, juoksua, jumppaa... Mitä vain. Vain taivas on rajana.
Mutta aloitin silti. Ahdisti (miehen) paheksunta laiskuudestani, ahdisti myös rapakunto. Se, että neljä juoksuaskelta lasten pallon perässä, tuntui luonnottomalta, kuin jonkun huonosti tehdyn ihmisrobotin etenemiseltä.
Ja nyt kävi kuten pelkäsinkin. Mies lähti kauppaan ja pyysin häntä ottamaan toisen riehuvan pikkupojan mukaan, ja hän sanoi, että otanko itse lapset salille seuraavaksi mukaan? Voi jeesus! Tiesin tämän. Jään vielä lastenhoitovelkaakin siitä helvetin urheilusta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti