Mistä tämä aloitetaan?
On erilaisia tapoja esittää asiat. Kysymys on siitä, kenelle kerrotaan. On se kiva kohderyhmä, ne vähäiset ihmiset, jotka uskovat minuun, rakastavatkin ehkä minua ja jotka ennen kaikkea ymmärtävät, joko siksi, että ymmärtävät oikeasti vain paljon kaikenlaista ja ovat inhimillisiä olentoja, tai siksi että he ovat kokeneet jotain samaa. Tunteneet samoin. Edes jossain kohtaa. Ja toki ovat myös, sen lisäksi, inhimillisiä olentoja. Sitten on se toinen ryhmä, joka on vähätellyt, kyykyttänyt, halveksinut, kiusannutkin jopa. Eivät kaikki heistä tietenkään sitä kaikkea. Tähän ryhmään kuuluu tyypillisesti ainakin joku opettaja (valitettavasti). Ja ne peruskoulun ääliöt, jotka haistattelivat ja huutelivat melkein kaikille. Ja tietenkin jotkut entiset poikaystävät ja ne ketkä eivät tajunneet (halunneet) ryhtyä poikaystäviksi. Ja kuuluu tähän ryhmään muitakin. Niihin joudun varmasti vielä myöhemmin palaamaan.
(Sitten on kolmas ryhmä, jolla ei ole niin väliä. He ovat mukavia, mutta samantekeviä kuitenkin isossa kuvassa. Heitä en erittele, jotta heistä ei tule tämän kirjoituksen myötä tuon toisen ryhmän porukkaa. Mutta kolmannen ryhmän kanssa asiat voi esittää miten milloinkin huvittaa. Riippuen kuinka paljon jaksaa tai viitsii avautua. Millä tuulella on.)
Kerronpa tässä nyt esimerkkinä oman tämän hetkisen tilanteeni, niinkuin sen kertoisin keskimmäiselle ryhmälle (siis niille ärsyttäville). Tai siis jollekin heistä. Toivottavasti en koskaan tapaa heitä ryhmänä, kaikkia yhtä aikaa.
Minä tällä hetkellä:
Olen kolmen terveen lapsen äiti.
Olen suhteessa, jossa ei petetä, eikä harjoiteta väkivaltaa (eikä käytetä väärin päihteitä).
Olen naimisissa miehen kanssa, joka on komea ja joka valmistaa hyvää ruokaa ja joka osaa olla todella hauska.
Olen opiskelija - opiskelen rakennuspiirtämistä ja etsin työharjoittelupaikkaa arkkitehtitoimistosta.
Olen perusterve.
Olen saanut viettää paljon aikaa lasteni kanssa, olla kotiäitinä.
Asun kivassa, kaksi kerroksisessa, sadan neliön uudehkossa kerrostaloasunnossa, mukavalla alueella, meren tuntumassa.
Omistan ihania ystäviä.
Olen väleissä lapsuudenperheeni kanssa.
Olen hankkinut kaksi aiempaakin ammattia, olen myös graafikko ja kampaaja
jne. jne.
Mutta sitten se toinen lista.
Samat asiat toisella tapaa:
Minulla on kolme lasta, jotka kaikki ovat jossain ärsyttävässä iässä (aina?), eli pari uhmaikäistä ja tietenkin teini kaupan päälle.
Parisuhteemme ei aina ole kaikista suurinta auvoa ja välillä vahvin osaamisalueemme on toisen syyttely.
Olen ikuinen opiskelija, menossa jo kolmas ammattitutkinto, ja valitettavasti niiiiiin kovin tylsältä vaikuttaa juuri tämä viimeisin.
Olen jollain tapaa masentunut. Ollut ehkä aina. Ainakin ärsyyntynyt.
Olen paljon/aina lasteni kanssa. En harrasta, en matkusta, tapaan harvoin ystäviäni. Tipuin työelämästä täysin, kun jäin kotiin lasten kanssa.
Taloudellinen tilanteemme on tiukka.
Ja niin, ystäviä oli ennen enemmän, mutta nämä vähäiset ovat kyllä mukavia, vaikka en tapaakaan heitä juuri koskaan.
Ja lapsuudenperheeni on aika ongelmainen ja omituinen, yhden kanssa voi olla vain etäisissä hyvissä väleissä, toinen on hiukan arvaamaton ja kolmas on elämässään kovin eri vaiheessa ja tilanteessa kuin minä (tosin hänen kanssaan ei muuten juuri ole valittamista, vaikka hän varmasti onkin kyllästynyt minun ongelmiini).
Olen valinnut huonosti edelliset ammattini: graafikon töitä en ole saanut sen jälkeen kun jäin ensimmäistä kertaa pois ja pyöräytin vauvan, enkä halua olla kampaajakaan työkseni (työajat, huono palkka, allergiat jne).
Ja tosiaan näitäkin kohtia olisi monta lisää. Varsinkin tähän listaan. Että mikä on päin helvettiä.
Usein tuntuu että kaikki on.
Olen joskus todennut, että pääni on niin sekaisin, että tasainen arki on ainoa joka pitää minut edes jotenkin ruodussa, mutta arjen tasaisuus on silti ehkä pettymys. Varmaan kuvittelin itsestäni vaikka mitä. Että ponnahdan menestykseen jollain tapaa. Olen kohta neljäkymmentä, eikä mitään ole tapahtunut.
Historiikki
Mutta miten tähän tultiin. Ihan alusta. Sori.
Lapsuus maaseudulla, pienessä kylässä, joka oli kaunis, mutta kuollut. Ainoa mitä siellä tapahtui, oli pikkukovisten mökkimurrot, junttien huutelu avoimista auton ikkunoista ja aikuisten keskuudessa jotain turhautunutta nuhjustamista ainoassa paikkakunnan juottolassa. Ja me lapset harrastimme tanhuja ja partiota! No, oli siellä hyviäkin puolia, kuten ihanat järvet, joissa uimme paljon, ja isäni hyvä työpaikka, joka takasi minulle minun vuosittaiset levikseni ja uudet muotitoppatakit. Unttikset. Hieno sana, alan taas käyttämään.
Koko peruskoulun ajan luokkamme tyttöjä hallitsi tyttö, jolla ei ollut mitään erityisiä rahkeita johtajan hommaan, mutta joka jostain kumman syystä kuitenkin päätti kaikki asiamme. Kuka saa puhua kenellekin, kuka otetaan mukaan, ketkä suljetaan kokonaan ulkopuolelle ja kenestä pojasta kukakin saa pitää. Ja me tottelimme. Luokallani oli myös liuta todella kivoja tyttöjä, ja heidän kanssaan oli hyvä viettää lapsuus. Ja naapurintyttö oli huippuhauska, vaikka annoinkin hänen tehdä uskomattoman monet oharit minulle, enkä käräyttänyt häntä hänen monista valheistaan. Hän oli hauska, se riitti. Lisäksi oli poikia. Söpöjä, hauskoja, typeriä, nokkelia, pikkupaikkakunnan kokoelma kaikenlaista. Iso prosentti päätyi jo nuorena vankilaan, mutta lähipiirini pojat opiskelivat insinööreiksi. Ainakin kaikki kivoimmat ja söpöimmät ja muista ei niin väliäkään. Elämä oli jännittävää ja ihanaa ja yläasteella sain Koulun paras pylly -diplominkin. Siitä on nyt noin kaksikymmentäviisi vuotta, enkä vieläkään ole päässyt yli siitä, ettei se ole kehystettynä seinällä, vaan on kadonnut. Nykyopinnoissa tuo titteli ei enää minulle heruisi, mutta aion taistella ettei koulun suurinkaan pylly ole minun!
Vanhempani erosivat kun olin kymmenen. Jäimme sisareni kanssa isän luo. Äiti asui melko lähellä ja kaikki jatkui aika leppoisasti ja lähes entisellään. Jossain vaiheessa heille tuli uudet kumppanit, toisella hermoraunio (no niin, arvatenkin isällä) ja toisella lapseton mies (juu, äidillä), jonka mielestä me taisimme sisareni kanssa olla maailman typerimmät ja töykeimmät ja huonotapaisimmat ihmiset. Minä olin tuolloin teini. Enkä edes mikään kovin vaikea tapaus. Hermoraunio asui kanssamme, eikä siitä ollut haittaa. Äiti muutti miehineen hieman kauemmaksi. Maailman toiselle puolelle, mutta meille riittivät tappelut myös pariin kertaan vuodessa.
Kävin yläasteen loppuun ja lähdin kotikulmilta kaupunkiin. Aloitin opinnot Ja lopetin opinnot. Muutin ja aloitin taas opinnot, ja lopetin. Ja tuota jatkui joitakin vuosia, kunnes en enää yksinkertaisesti kehdannut lopettaa, ja kävin jonkun loppuun. Sen graafisen. Vaikken ollut siinä sen parempi kuin savenvalannassakaan tai puheviestinnässä tai kaupallisissa aineissa tai kirjapainojutuissa. Mutta joku oli pakko suorittaa loppuun, sukukokouksiin en olisi enää kehdannut mennä. Ja graafisesta koulusta pääsin sitten televisioon töihin.
Televisiossa työ oli hyvinkin arkista ja tylsääkin, mutta työporukasta pidin. Siellä oli oikein mukavaa ja viihtyisää. Jossain vaiheessa siirryin nuoriso-ohjelman pariin ja se meininki kyllä järkytti, mutta iltabileet korvasivat tuskan. Työtä tehtiin kuin tarkkiksella (eli huudettiin ja vittuiltiin), mutta juhlimassa vedettiin yhtä köyttä. Ja ehkä siksi panostinkin sitten enemmän juhlimiseen. Mutta tiesin että ohjelmamme oltiin lopettamassa ja lähdin pois.
Irtiottona tein muutaman kuukauden reissun toiselle puolelle maapalloa. Tulin raskaaksi. Olin onnellinen, seesteinen ja valmis uuteen seikkailuun. Mieheksi löysin kotiseudulta tutun, söpön, insinöörin. Ensimmäinen lapsi oli tyttö. Kului vuosia ja saimme myös muutaman pojan. Keskimmäisen synnytys oli inhottava, mutta alan siitä jo toipumaan. Jossain välissä, olin ostanut valkoisen kesämekon H&M:sta ja se päällä kävin maistraatissa miehen kanssa. Maistraattivihkiminen oli nopea! Pari minuuttia! Sen jälkeen syötiin kauppakeskuksella leivokset ja mies lähti töihin takaisin. Melko romanttista siis. Yhä kyllä kaipaan kosintaa. Jälkikäteen teetin kihlasormuksen. Sormukset ovat ainoita koruja, joita osaan käyttää. Erityisesti pidän yhdestä sormuksestani, joka kuvaa uima-allasta, mutta sormus ei mahdu nyt sormeeni. Olen kuitenkin aloittamassa kuntosalilla käymisen, joten ehkä pian on uima-allassormuksen aika. Täytyy tehdä jotain sormilaitteita, jotta sormeni taas kiinteytyy. Sormeni ovat aina olleet melko hoikat ja pitkät. Lisäksi käsivarteni (kyynärpäästä alas) samoin kuin pohkeeni, ovat parhaimmat paikkani. Niihin ei kerry niin helposti mitään. Ja paksut hiukset ovat myös vahvuuteni! Tällä hetkellä olen hieman tyytymätön hiusmalliini, mutta periaatteessa tästä saisi vaikka mitä.
Lapsia syntyi siis kolme. Tyttäreni on teini-iässä (tai saavuttamassa lähivuosina sen huipun), pojat vielä pieniä. Tyttäreni syntymän jälkeen olen ollut kaikenlaisissa pätkissä töissä ja koulussa ja pääasiassa kuitenkin vain kotona. Olen alkanut katua sellaisiakin tekemättä jättämisiä, joita en edes tiennyt halunneeni. Niinkuin: miksen pyrkinyt teatterikouluun. En koskaan ole edes aikonut pyrkiä, mutta nyt tuntuu, että olisi pitänyt. Vaikken olisi päässyt. En ole lahjakas missään, ja silti kuvittelen, että minusta olisi voinut tulla vaikka mitä. Sata kertaa parempi juontaja, kuin millään radiokanavalla on. Mikä edes on juontaja? Ennen ne olivat toimittajia, ketkä radiossa saivat puhua. Olisin ollut myös hyvä lavastaja, taidemaalari, tanssija... En sentään laulaja. Joku ymmärrys minullakin on kyvyistäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti