Toinen päivä haasteen jälkeen. Ei mitään. Ei pongahdusta tähtiin.
Jos puhuisin näin miehelleni, minun pitäisi koko ajan selitellä, että enhän mä nyt tosissani luule, että saan menestystä raatamatta. Ja silti kuulisin tästä myöhemmin, että "aikuinen ihminen kuvittelee, että ilman kovaa työtä pääsee johonkin tuloksiin!" En kuvittele, enkä odota mitään. Mutta olisihan se hauska kun niin kävisi. Kuitenkin.
Tänään luuseri-tunne on vaan vahvistunut. Sisko pohtii mitä kaikkia tutkintotodistuksia ja kirjainlyhenteitä ja tohtorinhattuja hänen pitää jonnekin (kai sinne uuteen, hyväpalkkaiseen, työpaikkaan) etsiskellä. Raskasta on. Ja naapurit juo keskenään viiniä ja sauvoo sauvakävelyjä. Minä olen kolmen vihamielisen miehen kanssa kotona. Tai pihalla. (Vihamielinen teini on omilla teillään.)
Minua ei pyydetä viineille eikä lenkeille. Ehkä en jaksaisi edes raahautua. Joten hyvä kun ei pyydä. No varmaan!
Käymme mieheni kanssa 'omissa menoissa', eli kavereita tapaamassa tai lenkillä tai oluella tai harrastamassa, yhteensä noin kolmisen kertaa vuodessa. Oikeasti. Muilla sitä taitaa tapahtua kolmisen kertaa viikossa. Voi olla, että tästä syystä olemme kumpikin hermoromahduksen partaalla. Mutta kumpikaan ei halua olla yksin lasten kanssa extra-aikaa. En tiedä miksi. Tulee mieleen kuulemani juttu siitä kun vaimontappaja ja miehensä tappaja rakastuivat vankilassa, seurustelivat ja kun olisi ollut eron aika, kumpikaan ei uskaltanut lähteä. Mekään emme uskalla lähteä, koska toinen kostaisi sen varmasti. Lähtisi myös lenkille joku päivä!! Sitä riskiä ei kannata ottaa.
Kolmas päivä haasteen jälkeen - 3. pväHj
Pohdintaa tulevasta ja suklaapatukka ja jäätelö. Mutta en ala bridgetjonesiksi, meillä ei lasketa! Tai ainakaan kirjata muistiin.
Mutta on kuitenkin, tapahtumaköyhyydestä huolimatta, ollut tunteita kuohuttava päivä. Kaksi juttua on herättänyt tunteita. Kuohuttanut. Ensimmäinen oli oikein mukava yllätys: ymmärsin ensimmäistä kertaa koulussa jotain. En vain tehnyt perässä, vaan tajusin(!!) mitä tein! En hyvin, enkä kyselemättä, mutta silti. Tajusin! Voitto! Saattaa olla, että tämä jää päälle ja tajuan jotain vielä toisenkin kerran. (Ja ajatella, vain reilu vuosi opintoja takana.)
Toinen asia onkin sitten vaan ärsyttänyt. Meinaan se, että facebookin myötä ihmisistä on tullut todella ärsyttäviä marcoja! Kaikki on ihanaa! Helsinki on ihana! Flow-festivaaleilla on mahtavaa! Kesä on sydänsydän ja sitten arkikin on ah ihana arki!! Jumalauta kaikki on ihanaa. Aivan kaikki. Avioeron aikaan ei ehkä päivitetä niin tiuhaan, mutta silloinkin omat rakkaat lapset <3 <3 jne jne! Ja loma! Ja lennot varattu! Ja kakluunin lämpö ja ihanat naapurit! Yhteisöllisyys! Ja Puu-Vallila/Käpylä! Puutalo ylipäätään! Rakkaus! Ihanat naapurit! (Siis oikeesti, naapuritkin!)
Kesän ymmärrän ja jonkun muunkin yksittäisen hehkutuksen. Mutta en sitä tulvaa! Hauska sen sijaan on ollut, kun ruokasnobbailuun tuli uusia tuulia, kun uutisvirrassa oli lapsuudentutun heilahtanut kuva poronkäristyksestä ja perunamuusista, ehkä. En usko, että oli tarkoituksella niin epäonnistunut ruokakuva, vaan siinä näkyi aitoa ylpeyttä tästä oksennuksen näköisestä annoksesta. Ja 27 tyyppiä liketti kuvaa. Tosissaan tai vitsinä. Hieno!
(jälkikäteen lisätty:
tämä kolumni on niiiiin mainio, lukekaa, jos ette jo ole lukeneet
http://www.hs.fi/blogi/lujastilempea/a1305918172197?jako=1a9d80e29ef1c3510b5719fca8c6c973&ref=fb-share )
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti