Taantuminen

En osaa laskea monesko päivä nyt on Jeesuksesta tai haasteesta tai mistään.

Olen taantunut. Ei puhettakaan kehityksestä hyvään suuntaan. Opinnoissa tajusin kerran yhden asian ja pian toisen ja kolmannen ja siihen se sitten tyssäsi. Seuraavaksi tajusin tehneeni ihan väärin ja tajusin etten tajua mitään. Ketä edes voi kiinnostaa rakentamiseen liittyvät asiat?! Minulla ne kuuluvat samaan kategoriaan autojen ja urheilun kanssa. Ei mitään tunteita. Tyhjää.
Harjoittelupaikan kanssa tulee varmasti myös ongelmia. Yrityksillä(kin) menee huonosti, ihmisiä irtisanotaan. Miten käy minun suunnitelman olla keväällä uudessa työpaikassa?

Olen varmasti lihonutkin. Ja taloudellinen tilanne on karsea. Keväällä lainasin sisareni väitöskaronkkaan hienon juhlapuvun, jotta säästäisin. Etukäteen pelkäsin että tuhoan puvun jotenkin ja niinhän se sitten repesi! Helvetti. Ja nyt korjauksen jälkeen kävi ilmi, että pesula maksaa yli sata euroa! En olisi suostunut edes omasta ostopuvusta maksamaan sataa euroa! Ja nyt en saanut mitään ja ystäväni saa kauniin pukunsa  korjailtuna takaisin. Kukaan ei voittanut. Paitsi pesula ja herra Murphy. Kaikki menee pieleen, ylävitonen, olit oikeassa!

Avioliitto ja lapset ovat ärsytyslistalla seuraavina (koulun, taloudellisen tilanteen ja läskien jälkeen). Ei siitä sen enempää. Positiivisuusoppaita tarvittaisiin, mutta ei kaivattaisi. Oikeasti kaipaan vain pitkiä unia jossain lämpimässä pesässä, eikä ketään missään. Olen väsynyt. En jaksa keskittyä, enkä muista mitään. Oli kova homma pysyä omalla kaistalla, kun autolla käännyin risteyksessä. Joutuvatko muutkin keskittymään niihin katkoviivoihin niin tarmokkaasti? Ettei käänny rinnakkaisen kaistalle.

Päivät kuluu

Yhä vaan säälittävä tilanne. En ole edes harjoittelupaikkaa saanut. Enkä saa siivottua. Ja mies on työmatkalla ja se ahdistaa. En saa pidettyä lapsia yhtään ruodussa ja huudan  hermoheikkona. Porraskäytävät vaan kaikuu. Hävettää kohta lähteä kotoa. Enkä kyllä jaksaisikaan lähteä. Mutta mentävä on, tuhannen lätäkön kautta. Syksyllä sataa. Koko ajan. Kaipaan jo kesää ja on vasta elokuun loppu! Talvesta tulee pitkä. Niin pitkä, että ehdin suorittamaan haasteeni? Tosin se päättäväisyys katosi samaan aikaan auringon kanssa. Inhottaa oma olemus ja saamattomuus ja itkeminen, valittaminen ja huutaminen.
Lisäksi taskuparkkeeraus on muuttunut mahdottomaksi tehtäväksi.